Jo useita vuosia yksinäisyyttä takana mistä siis motivaatio jatkaa tätä raahautumista yksinäisellä pimeällä tiellä. Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut ja omat voimat on vähissä. Seurana vaan vanhat ikävät muistot kiusaamisista nykyiset pelot ahdistus ja huoli omasta ja läheisten terveydestä. Tekisi mieli luovuttaa kun joka paikassa tulee seinä vastaan. Kumppaninkin löytäminen on niin hankalaa kun kaikki haluaa eri asioita ja on niin vaativia ominaisuuksien suhteen. Ketään neurootikko naista kukaan ei halua. Ja kun ei halua lapsia niin on vielä huonompi mahdollisuus löytää joku.
Kyllästynyt epäonnistuja
pimeässä pois
6143
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuttu tunne. Onko sulla kumminkin hyviä päiviä välissä, ees hiukan hyviä? Millasista asioita ne on?
En minäkään lapsia halua koska en niistä kykenisi pitämään huolta. Sama ongelma minulla ettei kukaan nainen halua tällaista ongelmakimppua itselleen.
On niitä tosiaan olemassa neuroottisia miehiäkin, jotka eivät lapsia halua. Tai vaikka pakkoneuroottinen olenkin, niin eipä tuo haittaa elämää juuri lainkaan. Sen sijaan yksinelo alkaa kyllä jo kyllästyttämään.
Tiedätkö mikä lausahdus piristää yksinäistä: olet itsesi paras ystävä
Tutustuin kivaan mieheen elokuussa, ollaan pari kertaa tavattu. Mun pelot on sitä luokkaa että pelkään koko ajan että mies saa tarpeekseen. Netin kautta häneen tutustuin ja etäisyyttä välillämme on usea sata kilsaa, joten näkemään ei pääse kovin usein. Kummallakin kerralla oon saanut voimakkaita paniikkikohtauksia, olen ollut itkuinen. Itsellä samat fiilikset ettei kukaan normimies tällaista kauan katso ja kestä. En varmaan jaksaisi itsekään itseni kaltaista katsella ja kuunnella. On minussa tunteellinenkin puoli, en aina skitsoile, mutta pelkään paniikkikohtauksia, varsinkin kun tämän miehen kanssa niitä on pariin otteeseen tullut. Kerran istuessamme hänen luonaan sohvalla, hän ihmetteli minun tuijottavaa ja jähmettynyttä ilmettä. Olin todella kauhuissani ja peloissani vaikka mitään uhkaa ei todellakaan ollut. Nää on näitä pään sisäsiä mörköjä, joitten kanssa taistelen päivittäin. Usein mietin kuolemaa ja sen tuomaa helpotusta, kun en kestä enää tätä kaaosta. Olen hyvin yksinäinen, muutama tuttua joita joskus tapailen, mutta tuntuu kuin heidänkin seurassaan olen pelkkä kuori, sisältä tärisevä ihmisraunio. Kauheeta kun pitää pelätä koko ajan, kuin jokin uhkais. Aivan kuin joku pitelisi veitsiä kurkulla eikä sais happea :(
Kiva mies.. ja kuitenkin jännität???
oletko varma että veriarvosi on hyvät
Oikean ihmisen kanssa olet ihan levollinen
Kamala tyyppi joka seuraa jopa katsettasi ja siitä vielä kehtaa huomauttaa
ääliön olisi pitänyt sen verran älytä että jännität ja tehdä sille jotakin
4vuotias olisi sen verran ymmärtänyt
Sellaisen menetys EI ole suuri... viisaitakin on olemassa..
Anteeksi suorasanaisuus:.