moi..oon siis pian 13 tyttö. En ymmärrä mitä iloa elämässä on? ja ei, en halua angstata tai mitään mutta haluan avautua edes jojonkin. joten.. mulle todettiin puoltoist vuot sit vakava masennus, mutta vanhemmat sano vain et kuuluu tähä ikää. eli ei välittänyt. asiat alko mennä pahempaa suuntaa.. en syönyt ja liikuin koko aijan, se oli tavalallaan "pakkomielle". vihasin itseäni. enemmän kuin mitään muuta maailmassa. halusin kuolla. yhtenä iltana, olin riidellyt vamhempien kanssa ja kaverin kanssa( en ole enää tän kaverin kanssa tekemisissä) ja tää kavei sano et en ainakaa uskalla viillellä koska oon nii vitu läski paska. Ette arvaa miten vihainen olin itsrlleni mutta jostain syystä en kaverilleni. hain keittiöstä purkin avaajan ja huusin kuinka vihaan itsräni ja samalla viilsin käteni ja jalkani täyteen viiltoja. vedin samadta kohdasta monta kertaa ja nyt häpeilen käsiäni ja jalkojani ja käytän kesäisin ja talvisin pitkä hihaisia ja pitkiä housuja. koska häpeän itseäni. haluan vain kuolla. en kestä. pyydän, älkää laittako trolleja tai mitää muuta. pyydän apua koska sitä en saa perheeltäni.
anoreksia,masennus..yms
vittutätäelämää...
280
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan hirveetä, että sun ikänen joutuu käymään läpi tollasta. Oon ite nyt 17v. Syömishäiriötä ja ahdistuneisuutta jatkunu pari vuotta. En tiedä osaanko auttaa sua ollenkaan, kun en ole omianikaan ongelmia vielä selättänyt. Voin kuitenkin neuvoa sua menemään juttelemaan terkkarille tai kuraattorille, koska se voi oikeasti helpottaa sun oloa. Sun vanhemmat tekee oikeasti tosi väärin jos ne sanoo että se kuuluu vaan ikään. Kyllä, murrosiässä nuoret angstaa ja masentaa tosi paljon, mutta vakava masennus, se on oikeasti jo eri asia. Ja sun pitää hakeutua apuun nyt, koska mitä pitemmälle sä annat sen mennä, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon. Voimia sulle ihan kauheasti!
Mie olen jo 25 ja olen kärsinyt keksivaikeasta masennuksesta jo kun olin täysi-ikäinen. Nyt se on uusiutunut. Ainut mikä on todella auttanut minua on ollut ymmärtäväinen lähipiirini sekä puhuminen terapeutin kanssa ja masennuslääkkeet.
Tosi hyvä että pystyt edes tätä kautta purkamaan tuntojasi, se on merkki siitä ettet ole menettänyt toivoasi kokonaan elämäsi suhteen. Silti kaikista paras keino on saada apua kuten Tyte sanoi koulukuraattori tai terkkari. Olet vielä pitkän aikaa alaikäinen ja jos kotona avunpyyntöösi ei vastata muilla tahoilla siihen tartutaan viipymättä. Älä siis pelkää mennä puhumaan aikuiselle. Ja jos olet sellaisessa kaupungissa missä on tyttöjen talo:n toimintaa, kehotan menemään sinne. Se on ollut paikka missä on aina saanut kavereita ja on kuuntelevia aikuisia.
Kyllä sinä vielä opit arvostamaan itseäsi ja huomaamaan että arvet vain huutavat vaikeasta olostasi. Sinun ei millään tavalla tarvitse hävetä sitä että olet arpinen. Se on vain merkki siitä että olet niin kovin kauan yrittänyt selvitä pahasta olostasi yksin. Älä kuitenkaan enää viiltele itseäsi, siihen ei ole enää mitään syytä. Apua on tarjolla. Lähde rohkeasti hakemaan sitä ja puhumaan aikuisille. Tyttöjen talo, terkkari, kuraattori, opettaja ihan kuka vain aikuinen! Toivon elämääsi voimia ja helpotusta! Apua on kun vain uskallat avata itsesi :)