Tehdäänkö juttuehdotus Hesarille käsikirjoitusten käsittelystä?

Uteliaisuus on ymmärrettävää, mutta loppujen lopuksi ehkä ainoa oleellinen tieto on vain käsikirjoituksen sisällä tai ulkona -tilanne.

Voithan yrittää herättää Hesarin uteliaisuuden, epäilen ettei kustantamoilla ole tarvetta avata omia toimintatapojaan, koska se tuskin on mielekästä ja mielenkiintoista muille kuin kirjailijanaluille.

Mutta hyvin kiteytät palstan ihmisten, varmasti suurimman osan, pohdinnat ja polttelevat kysymykset.

Family Size: Eihän esimerkiksi tämäkään http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305573539930 Hesarin artikkeli kiinnosta muita kuin kirjailijanalkuja, mutta silti se on julkaistu. Kummallisesti väheksyt meitä kirjailijanalkuja. Meitä on kuitenkin todella suuri joukko, mistä kertoo se, että isoihin kustantamoihin tulee vuodessa sellainen 1000 kappaletta käsikirjoituksia. Ja se siis vain yhdessä vuodessa. Ja pelkästään yhteen kustantamoon.

Kyse ei ole pelkästä uteliaisuudesta, vaan oikeudesta tietää. Ne käsikirjoitukset kustantamossa ovat kuitenkin MEIDÄN kirjoittamiamme.

Väännän rautalangasta: Jos paskannan pönttöön, tiedän melko tarkalleen paskapökäleeni matkan putkistossa jätteidenkäsittelylaitokselle. Olen myös lukenut lehtiartikkeleita, joissa kerrotaan, mitä vessanpöntöstä alas huuhdelluille pökäleille ja muille asioille jätteidenkäsittelylaitoksella tapahtuu.

Onkin hullua, että kun kirjoitan monta vuotta romaania, en saa tietää mitä sille tapahtuu, kun se lähtee käsistäni. Miksi siis tiedän, mitä paskapökäleelleni tapahtuu, mutta se, mitä käsikirjoitukselleni tapahtuu on maailman suurin varjeltu salaisuus?

Tuo on hyvä idea.
Etenkin jälkimmäisen viestin vertaus on aiheellinen.

Kyse on siitä miten kansakunnan luovuutta käsitellään.
Luovuudesta ja innovaatioistahan on huudeltu Suomen pelastajaa.
En nyt sano että kirjailijanalut sen pelastuksen toisi, mutta kustantamot antaisivat esimerkkiä, jos edes paljastaisivat kuinka edistyksellisesti ideoita käsittelevät ja laittavat muokkausprosesseihin.

Kyllä Nokiat ja muutkin on monia ideoita sössineet, joten asiassa olisi opittavaa.
Oppia ei voi, jos ei tiedetä, mitä NYT tapahtuu.

kar4: ei huono idea, jos tuohon saisi vielä muutaman ison ja muutaman pienkustantamon mukaan. Olen muuten aiemminkin täällä ottanut kantaa tähän asiaan, nimittäin suuri epäilykseni on, että monissa kustantamoissa kässärien käsittelyprosessit eivät ole ns. "virtaviivaiset" ja tehokkaat.
Ymmärrän sen, että jos kustantamoon tulee esim. 500 kässäriä/vuosi, niin onhan siinä puuhaa, kun kustannustoimittajilla on jo hyväksytyissäkin tekemistä, mutta että vastausajat ovat yli vuoden ja monta kertaa pidemmätkin, niin sitä en ymmärrä.

Mitä nopeammin kässärit käsitellään ja julkaistavia löydetään, niin sitä lähempänä on manin tulo firmaan eli totta kai myös kustantajan etu ja nimenomaan kilpailuetu. Ja kun vielä lisäksi muistetaan, kuka maksaa kustannustoimittajien palkan - kirjoittaja.

Perimmäinen juttu on tietysti se, että mitä kustantajat suostuvat kertomaan ja onko siitä meille todellista hyötyä muuta kuin "nice to know".

kar4 näköjään vaikenee, mutta minä voisin tehdä puffin tuosta jutusta Hesarin kulttuuritoimittajalle.

Edelliselle kirjoittajalle: en tiedä ovatko ne salaisia, mutta kilpailuetu siinä piilee, aivan selkeästi. Nopeat syövät hitaat.

Hyvä, että olisi muitakin innokkaita lukemaan kyseisestä aiheesta! Suunnittelin, että kun tähän ketjuun tulee kannustusta, niin antaisin tämän linkin Hesarille vinkiksi. Mutta Deccer, voit sinäkin tehdä sen minun puolestani.

Onko tämä nyt oikeasti millään tavalla olennaista kirjoittajille? Vaikka kaikki kustantamoiden toiminta läpivalaistaisiin, ei siitä päästä mihinkään, ettei touhuun ole olemassa universaaleja sääntöjä. Kässäriä lukee aina ihminen ja kustannuspäätös on mielipide. Isoissa kustantamoissa usein vielä sen isokenkäisimmän henkilön mielipide.

Kustantamolla on täysi oikeus hoitaa käsikirjoitusten lukeminen, niiden käsittely ja niihin vastaaminen ihan miten haluavat, eivätkä he ole meille kirjoittajille mitään selityksiä velkaa. On ikävää, että vastauksissa kestää, mutta siellä tehdään ihan pirusti muutakin duunia kuin luetaan käsikirjoituksia.

Kun kässäri on rundilla, kannattaa keskittyä vaan seuraavan kirjoittamiseen.

No niin, ehdotus artikkelista mennyt hesariin.

Jee, kiitti Deccer!

Tuli mieleen tuosta siiigh- nimimerkin kommentista, että siinä artikkelissahan voitaisiin samalla käsitellä myös sitä, miten ylityöllistetyiksi kustantamon työntekijät kokevat itsensä käsikirjoitus massan kanssa.
Eli samallahan se artikkeli tavallaan käsittelisi asiaa kustantamon kannalta ja antaisi suurelle yleisölle vihiä siitä valtavasta työmäärästä, jonka he joutuvat tekemään saapuvien käsikirjoitusten käsittelyprosessissa.

Ehkä kustantamot kokevat tällä hetkellä jollain lailla "häpeää" tuosta heidän käsikirjoitusten käsittelyprosessistaan. Heillä saattaa olla ketjun alkupäässä esimerkiksi harjoittelijoita tai kirjallisuudenopiskelijoita lukemassa ja valikoimassa niitä käsikirjoituksia, jotka päätyvät kustannustoimittajan pöydälle. (Tiedän varmuudella ainakin yhden kustantamon jossa näin tapahtuu). Ja he haluavat antaa kirjailijanalkujen olla siinä luulossa, että kustannustoimittaja ehtii itse tutustua kaikkiin käsikirjoituksiin tms.
Tai voi olla, että he hylkäävät osan käsikirjoituksista täysin jo pelkän saatekirjeen takia. Voi olla asioita, joita he eivät halua paljastaa, koska häpeävät ehkä itsekin omaa toimintaansa (joka on ylikuormittumisen ansiosta mennyt sellaiseksi kuin on). Ehkä he pelkäävät saavansa kirjailijanalkujen vihat niskaansa, mikäli tietyt asiat paljastuvat.

Mutta itse ainakin arvostan paljon enemmän rehellisyyttä vaikka se olisi osittain negatiivistakin, kuin salailua. Ja on täysin ymmärrettävää, että valtava työmäärä ajaa tekemään sellaisiakin ratkaisuja, jotka eivät välttämättä olisi ihannetilanteessa niitä järkevimpiä. Artikkelissa olisi hyvä tuoda esille tämäkin puoli asiasta.

Viittasivat, että ovat lähiaikoina käsitelleet aihetta, mutta se on kirjoittajan näkökulmasta, ei kustantamon.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380259708988

"koska häpeävät ehkä itsekin omaa toimintaansa"
Mitä häpeämistä kustantamon toiminassa on?
Siis kustantamo ei ole ensisijaisesti esikoiskirjailijoiden tuotteiden käsittely- tai esittelylaitos. Kustantamoissa tehdään eniten töitä jo julkaisseiden ja käännöskirjallisuuden kanssa. Esikoiset ovat se pikku lisä. Tosin esikoisia tarvitaan, eivät kirjailijat ikuisesti elä.
Vähän kuin autokaupassa. Suurin osa myytävistä autoista on käytettyjä. Ja jos vielä niitä erikseen tuotettaisiin ulkomailta (nyt kaikki tulevat ulkomailta) niin niitä olisi yli puolet. Suonette anteeksi raa'an vertauksen, mutta juolahti mieleen.

Aihetta sivuten kiinnostaisi, googletetaanko mielenkiintoisten tekstien kirjoittajia, siis niitä jotka pääsevät lähelle kustannuskynnystä, mutta ovat "noubadeja", ja jos näin tehdään niin minkä vuoksi? Huvikseen? Mitä halutaan löytää, tai mitä ei haluta löytää? Vaikuttaako internetistä löytyvä tieto tai "tieto" ansiokkaasta mutta tuntemattomasta kirjoittajasta jotenkin kustannuskynnyksen ylittämiseen?

No, kyllä sitä päivänsä voi tällaisellakin pohdiskelulla täyttää. Joka ei johda minnekään.

Olen urani alkuvaihetta elävä proosakirjailija, mutta voin vastata, mitä olen oman kustantamoni (suuri) toimittajalta kuullut heidän käytännöistään.

* Jaetaanko saapuneet käsikirjoitukset ryhmiin Ehkä, Ei? Millä perusteella?

Toimittajani sanoi, että he ottavat käsikirjoituksia luettavaksi isomman määrän, kun muu työ tallikirjailijoiden ja muun kustannustyön kanssa hellittää. Hän kertoi jakavansa kolmeen ryhmään sen mukaan mikä ei kiinnosta, jossain on jotakin ja sitten ne jotka kiinnostavat.

Suurin kasa on ei, pieni on jotakin kiinnostavaa ja melkein olematon ne jotka kiinnostavat. Myöhemmin talon toimittajat lukevat toistensa kasojen kiinnostavat. Ne saatetaan lähettää esilukijoille arvioitaaksi.

* Ja jos näin on, miten ja nimenomaan millä aikataululla noita kansioita aletaan purkaa?

En saanut selvää aikatauluista, vaan lukemistyötä tehdään pitkin vuotta, kun muu työ hellittää ja antaa siihen myöten. Käsikirjoituksia tulee epätasaisesti kustantamoon, eniten lomien jälkeen.

* Jos kaksi ihmistä lähettää käsikirjoituksen kustantamoon samaan aikaan, miksi jollakin kestää kuusi kuukautta saada hylkykirje ja toinen saa sen kuukaudessa? (Siinä tapauksessa, että kysessä on kustantamo joka hylyistä ilmoittaa, kaikkihan eivät näin edes tee)

Nähtävästi alkusilmäily vaikuttaa päätökseen. Ja se että monet lukevat samoja tekstejä. Jos teksti ei herätä kiinnostusta, sille ei kuitenkaan heti lähetetä hylkäysilmoitusta, vaan ne lähtevät usein isompana nippuna (monistettu kirje).

* Poimitaanko saapuneiden käsikirjoitusten joukosta ensimmäisenä jotkut tietyt, esimerkiksi suosittelijan toimesta luettavaksi tulleet?

Kyllä vain. Varsinkin jos suosittelija on talon kirjailija tai työntekijä. Jos teksti ei vaikuta, se tietysti tulee hylätyksi.

* Tehdäänkö päätökset hyväksytyistä tai hylätyistä käsikirjoituksista esimerkiksi kaksi kertaa vuodessa järjestetyissä kokouksissa, mikä voisi selittää vastausten viipymiset?

Tässä kustantamossa on kolme, neljä kokousta mahdollisista lähitulevaisuudessa julkaistavista teoksista. Kokouksessa päälliköllä / päälliköillä on veto-oikeutensa.

* Jos käsikirjoitus hyväksytään kustannusohjelmaan, voiko sen olettaa olevan sitä parempi, mitä nopeammin kyllä- vastauksen on saanut?

Tässä ei ymmärtääkseni ole näin suoraa logiikkaa. Moni asia vaikuttaa moneen, kustantamo ei myös kiirehdi kaikkien käsikirjoitusten kanssa, jotka ovat menossa julkaisuun. Jos teksti on ajankohtainen, on asiantila toinen.

Oma prosessini oli pitkä esikoisteoksen kanssa. Lähettämisestä sain kutsun kustantamoon alle kahdessa viikossa. Tapaamisessa solmin kustannussopimuksen.

Teos otettiin kustantamon seuraavan vuoden julkaisuun. Kustannuspäällikkö ohjasi minut toimittajani luo, joka oli jo tehnyt merkintöjä ja ehdotuksia käsikirjoitukseeni. Kävimme ruokailemassa, keskustelimme kirjallisuudesta ja kulttuurista, myös meitä yhdisti sama opinahjo. Kustannustoimittajani on minua muutaman vuoden vanhempi.

Käsikirjoituksen kanssa aloin tehdä välittömästi töitä, jotka veivät melkein puoli vuotta, koska halusin tehdä isompia muutoksia kuin talo itse alunperin ehdotti. Ne kuitenkin muuttivat käsikirjoituksen itselleni mielekkäämmäksi. Otin virkavapautta töistä, lisäksi sain kustantamolta apurahan työn loppuun viemiseen.

En osaa sanoa, miten suuria tai pieniä erot kustantamoiden välillä ovat. Oma epäilyni on, että todennäköisesti varsin vaatimattomia toimintamallieroja. Kollegoiden kanssa kun keskustelee, huomaa kustannustoimittajien tavat kirjailijan kanssa aika samanlaisiksi. Suurin ero on vanhemman sukupolven ja nuoremman sukupolven kirjailijoiden kokemuksissa.

Jotenkin itse kaipaan aikaa, jota en ole koskaan kokenut enkä saa kokea, jolloin toimittajilla oli todella aikaa tutustua kirjailijaan ja käsikirjoituksiin. Mutta jokaisessa ajassa on puolensa. Yhteydenpito on kustannustoimittajani kanssa vaivatonta, lisäksi tapaamme toisinaan konserteissa, ensi-illoissa ja taidenäyttelyissä. Toimittajani kertoi, että hän ei löytänyt minua, vaan kustannuspäällikkö, joka oli silmäillyt käsikirjoitustani ja päättänyt, että toimittajani kannattaisi lukaista se. Siitä alkoi meidän yhteistyömme.

Kannattaa olla kärsivällinen ja kiireetön. Työstin omaa käsikirjoitustani kuusi vuotta. Aloitin aineiston keruun gradun jumittaessa ja päättelin romaania, kun olin saanut vihdoinkin pätkätöiden jälkeen viran kulttuurityössä. Jokaisella kirjailijalla, jokaisella kirjailijalla on oma tarina teostensa takana. Ne ovat osittain samanlaisia, osittain hyvinkin erilaisia. Tämä oli omani.

Hyvää fiktiota. Tyyli heikkoa.

Tänks, Gudrun :)

Kiitän myös Gudrun. Jotakin avautui.

Jos viestin ensimmäisessä lauseessa käytetään sanaa *upea*, ei kannata lukea enempää.
Upea rakkaustarina, upea elämä, upea matka...
Heti tulee bullshittiä.

joo, upeeta mahtavaa.
Minä olen kyllä nyt viimeaikoina aistinut, että nämä hesarin kriitikot ovat siinä määrin saaneet siipeensä joka taholta,
että pikkuhiljaa palailevat ryhtiinsä ja

terävöittävät katseitansa.

Kiitos !

Hei Kar4, luen juttuasi peräti kolme vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Oletko tuona aikana saanut uutta tietoa aiheesta? Olen kanssani samaa mieltä kaikesta mistä yllä kirjoitit. Kustannusprosessin ei pitäisi olla valtiosalaisuus tai suuri musta aukko, jonne käsikirjoitukset häviävät ja vain harvoin näkevät päivänvalon. Kuvaamasi tilanteen lisäksi olisin kiinnostunut tietämään enemmän siitä, mitä tapahtuu sitten kun kustantaja on sanonut maagisen sanan 'kyllä'. Senkin jälkeen tuntuu jatkuvan samaa mysteerinen ilmapiiri. Olen siinä tilanteessa nyt itse ja tietoa saa vain pihdeillä nyhtäen.