kuorma saa kuin jaksaa kantaa, vai,,
suurempaa
ei,,
11159
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Putos jo varpaille.
Näinhän sitä sanotaan....Sanotaan myös, että se, jolle paljon annetaan, siltä myös vaaditaan....
Äiti Teresaa lainaten: eräät ihmiset tulevat elämääsi siunauksina, eräät opetuksina...
Vastoinkäymiset pitäisi siis osata ottaa kasvun palkkoina....Se vaan tuppaa unohtumaan, kun elämä potkii jatkuvasti päähän ja ne, joihin olet luottanut, puukottavatkin selkään....
Aika raskas tämä kuorma mikä on annettu kannettavaksi. Enempää ei kyllä enää jaksais ottaa kuormaa lisää. Ihan kuin vetäis tonnien painoista kivirekeä kuoppaista tietä pitkin hampaat irvessä
Voiko sen kuorman laskea vähäksi aikaa ja yrittää keskittyä vain tähän hetkeen. Edes vähäksi aikaa yrittää unohtaa murheet.
Ei todellisuus anna unohtaa hetkeksikään sitä kuormaa, surua ja murhetta, se on aina läsnä ja mielessä joka hetki. Tämä on mun tehtäväni täällä maailmassa, kun olen tämän taakkani kantanut ja vienyt sen perille, niin sitten pääsen lepoon. En toivois edes pahimmalle vihamiehelle tällästä taakkaa kannettavaksi. Tsemppiä ja kovasti voimia muillekin joilla on raskas elämänvaihe tällä hetkellä.
ei koskaan saa minua lannistumaan vaan päinvastoin, mitä isompia vastuksia tulee, sitä enemmän saan voimaa ja taistelutahtoa. :))
http://areena.yle.fi/tv/2010014
Katsoin tuossa koskettavan dokumentin Jason Beckerin elämästä. Itkin vaan. Silloin kun miettii kaikkia synkkiä asioita, tuntuu, ettei tarvitse edes lähteä oman käden kautta, tämä helvetillinen paha olo tekee sen kyllä ihan itsestään, on hyvä katsoa tuonkaltaisia selviytymistarinoita. Ihanaa, että jollain on rakastava perhe, ystäviä.
Yksin kannan tätä taakkaa, se on ikuisesti minun selässäni, mutta ehkä se ihan pieni toivonkipinä vielä elää, että löytää ihmisen joka jaksaa kulkea siinä rinnalla. Painolasti ei kevene, vaan rakkaudesta saa lisää voimaa...
Pupu! Olenhan minä täällä. Olemme yhtä.
Katsoin myös tuon saman ohjelman. Ihmeellistä miten joku toinen voi elää pitkääkin tuon sairauden kanssa ja toinen taas mennä hetkessä. Ehkä tuon pojan kohdalla on niin paljon rakkautta ja ystävyyttä, että se pitää elämää yhä yllä ja ettei hänen ollut kaikesta huolimatta vielä aika lähteä täältä. Parasta tuossa tarinassa oli se, että hän pystyy yhä tekemään rakkainta asiaa eli säveltämään musiikkia. Hienoa oli myös se miten pojan isä kehitti tavan, kielen millä poika pystyy kommunikoimaan muiden kanssa. Suosittelen muillekin tuon dokumentin katsomista. Olisipa omalla kohdalla noin tiivis yhteisö auttamassa pärjäämisessä, jakamassa taakkaa.
Siis todellakin suosittelen katsomaan. On suorastaan ihme, että joku elää ALS:n kanssa monta vuotta, kun se yleensä vie nopeasti hautaan. En ikinä muista edes kuulleeni kyseisestä musiikintekijästä, mutta todella lahjakas tyyppi ja vaikuttaa mahtavalta persoonalta, mitä nyt yhden ohjelman perusteella voi sanoa.... Tosiaan pystyy jatkamaan biisien tekoa, sitä mitä rakastaa, toki eri tavalla kuin ennen, mutta varmasti merkityksensä sillä, että hän on yhä edelleen hengissä!
Hieno esimerkki periksiantamattomuudesta, elämännälästä ja siitä kuinka tärkeä voimavara hyvä tukiverkosto on. Itse vastaavanlaisessa tilanteessa varmaankin pyytäisin ennen puhekyvyn menetystä jonkun ohikulkijan tuuppaamaan minut ahdin valtakuntaan. Vaikka nämä omat ongelmat ovat rankkoja, niin hei, voin kuitenkin puhua ja kävellä. Ei pitäisi verrata elämäänsä heihin joilla menee paremmin, mitä sitten, on heitä jotka saivat vielä rankemman tien kulkea, pitkän tai se on saattanut päättyä jo elämän ensimmäisinä vuosina.
tuntuu siltä, että saa liian ison kuorman kannettavaksi, tuntuu että sortuu justiinsa sen kuorman alle, mutta aina sieltä jotenkin on potkittu ylös, vaikka mihinkä ikinä sitten sattunutkin, tällä hetkellä sydän on kyllä aika hellänä,,