Kuka on kirjailija?

Henkilö, joka julkaisee kaunokirjallista tekstiä, on kirjailija. Vastaavasti kirjailija voi olla tietokirjallisuutta julkaiseva henkilö. Näytelmäkirjailijat, elokuvakirjailijat ovat usein käsikirjoittajia, lyriikkaa kirjoittavat ja julkaisevat runoilijoita.

Eri maissa on erilainen lähestymistapa kirjailija-termiin. Ranskassa ollaan rennompia kuin Suomessa. Meillä on tiukimmillaan ajateltu, että Suomen Kirjailijaliiton jäsen on puhdasverinen kirjailija. Ongelmaa tässä jakajassa aiheuttaa se, että on olemassa kirjailijoita, jotka eivät enää tai koskaan ole olleet Kirjailijaliiton jäseniä.

Toisille arvioijille tärkeintä on, että kirjailijan työ on verottajan silmissä päätoimista työskentelyä. Eli silloin nekään Suomen Kirjailijaliiton jäsenet, jotka saattavat julkaista monta kaunokirjallista teosta vuodessa, mutta tekevät päätyökseen jotakin muuta kuin kirjailijantyötä, eivät olekaan kirjailijoita.

Rennommin on ajateltu, että henkilö, joka ei ole vielä julkaissut, edes kirjoittanut mitään kaunokirjallista, mutta on haaveillut tai suunnitellut joskus kirjoittavansa jotakin, on kirjailija. Joillekin omakustannejulkaisija on kirjailija.

Luulen, että kysymys on tekijän itsensä ratkaistavissa. Jos ihminen tuntee itsensä kirjailijaksi, hän on sellainen.

Kysymys on monesti kipeä ja jopa saattaa masentaa sellaisia, jotka haluaisivat kovasti olla "oikeita kirjailijoita", mutta jotka eivät onnistu ylittämään julkaisukynnystä tai jotka eivät ole vielä ylittäneet sitä. Tiedän, että minulle halu olla "oikea kirjailija" tapasi tuottaa suoranaista epätoivoa. Halusin niin kipeästi saada tunnustusta, etten osannut enää kirjoittaa, vaan kuljin haaveilemassa sellaisesta, jota minulla ei vielä ollut.

En osaa sanoa milloin asenteeni tarkalleen muuttui, mutta jossakin matkan varrella olen oppinut, että minun ja julkaisseen kirjailijan välillä ei ole mitään muuta, kuin yksi ero: he saavat valmiiksi sen, minkä aloittavat. Jopa top seller kirjailijat kärsivät aivan samoista peloista ja epävarmuuden hetkistä, kuin mekin. Ilmiö on niin tuttu, että sille on annettu oma ammattinimikkeensä: The Impostor Syndrome (impostor = joku, joka esittää olevansa jotakin, mitä ei ole).

Neil Gaiman on sanonut aiheesta muun muassa näin:
"The problems of failure are hard.

The problems of success can be harder, because nobody warns you about them.

The first problem of any kind of even limited success is the unshakable conviction that you are getting away with something, and that any moment now they will discover you. It's Impostor Syndrome, something my wife Amanda christened the Fraud Police.

In my case, I was convinced that there would be a knock on the door, and a man with a clipboard (I don't know why he carried a clipboard, in my head, but he did) would be there, to tell me it was all over, and they had caught up with me, and now I would have to go and get a real job, one that didn't consist of making things up and writing them down, and reading books I wanted to read. And then I would go away quietly and get the kind of job where you don't have to make things up any more."

Vapaa käännös minulta:
"Epäonnistumisen ongelmat ovat vaikeita.

Onnistumisesta seuraavat ongelmat voivat olla vaikeampia, koska kukaan ei varoita niistä.

Ensimmäinen ongelma on, että onnistuessasi jonkin kanssa edes vähäisimmässä määrin sinulle tulee vankkumaton tunne, että olet pääsemässä jostakin kuin koira veräjästä ja että minä hetkenä hyvänsä sinut huomataan. Sitä kutsutaan huijarisyndroomaksi tai, kuten vaimoni Amanda sitä kutsuu, huijauspoliisiksi.

Omassa tapauksessani olin varma että oveeni koputettaisiin ja että mies astuisi sisään kirjoituslevy kourassa (en tiedä miksi hän kantoi kirjoituslevyä mielessäni, mutta hän teki niin) ja kertoisi minulle että se oli ohi, he olivat saaneet minut kiinni ja että minun olisi nyt hankittava kunnon ammatti, sellainen joka ei perustunut asioiden tekaisemisen ja niiden ylös kirjaamiseen ja kirjojen lukemiseen, joita halusin lukea. Ja sitten menisin vaitonaisena pois ja hankkisin työpaikan, jonka toimenkuvaan ei enää kuulu asioiden keksiminen omasta päästään."

Vaikka ajatus voikin tuntua jostakusta suorastaan kapinalliselta tai suorastaan harhaoppiselta, minusta meidän olisi hyvä antaa kirjoittajille se tunnustus, joka heille kuuluu. Jatkaakseni Gaimanin lainaamista, monet osaavat kyllä aloittaa novellin tai romaanin -- jos olet kirjailija, osaat kirjoittaa sen loppuun. Tällaiselle ajattelulle on itse asiassa olemassa aivan järkeviäkin perusteluja. Katsotaan vaikka urheilijoita. Monet meistä urheilevat, toiset taas tekevät sitä ammatikseen. Kilpailussa voi olla kymmeniäkin osallistujia, mutta näistä vain kolme voivat saada mitallin. Me emme sano, että vain kolme osallistujista ovat oikeita urheilijoita. Sen sijaan me sanomme, että yksi heistä oli epäonninen, toinen taas huonossa vireessä. Tämä pätee myös kirjoittamiseen. Vain treenaamalla voimme joskus päästä palkintosijoille.

Harjoittelu on kaiken ydin. Jatkaakseni vertausta ammattiurheilijaan, usein urheilu alkaa intohimona, joka on enemmänkin kuin vain ammatti. Monesti ammattiurheilijat aloittavat niin sanotusti "lahjakkaina", mutta lahjakkuus ei kanna pitkälle ilman päivittäistä treeniä, oikeaa ruokavaliota ja ennen kaikkea itsehillintää. Myös kirjailija tarvitsee treeniä (kirjoittamista), oikeaa ruokavaliota (lukemista) ja totta kai itsehillintää. Aivan yhtä lailla kuin voimme kutsua vaikka urheilua rakastavaa ystäväämme urheilijaksi, meitä voi kutsua kirjailijoiksi -- jos saamme aloittamamme loppuun.

Täällä huhuillaan, että kuka voisi kutsua itseään kirjailijaksi, miten paljon kirjoittaa saadakseen sellaisen tittelin?

Miten olisi, jos joku LinkedIn alkaa kutsua sinua writer and editor? Olisko silloin? Eräälle kävi niin, että LinkedlIn yllättäen poimi nimen jotenkin ja antoi tommoisen tittelin. Olisko silloin sellainen henkilö, joka voisi kutsua itseään kirjailijaksi vaikka ei julkaissut yhtäkään kirjaa.

Jotkut sanovat, että taiteilija on henkilö, jolla on kyky tehdä taidetta vaikka ei tekisi yhtään mitään. Tulee mieleen kaiken maailman elämäntaiteilijat ja luusereiksi leimatut. Olosuhteet toisaalta ovat se, joka tekee jostakin taiteilijan. Tulevaisuuden taiteilijaksi leimattu henkilö ei välttämättä ole se, jonka aikalaiset ovat leimanneet taiteilijaksi. Taide syntyy siellä missä on jotain kärsimystä eikä yhtään mitään resursseja - ainakaan ei jotain apurahoja... Taiteilija koettelee yhteiskunnan rajoja eikä sitä voi testata siellä missä tuetaan kulloinkin vallassa olevien imagoa ostetulla taiteella...

Terveisin Täti-Hömppänen...
9.11.2013...