Vuosikausia sinnittelyä

Eli kyse on varsin pitkästä ajanjaksosta. Olen ollut alakuloinen, aikaansaamaton ja tahtomattani yksinäinen (koko elämäni yksinäinen). En ole eläissäni syönyt mitään mieliala- tai masennuslääkkeitä. Haluan selvittää ajatukseni ilman niitä. Välillä on ollut unettomuutta, mutta koska olen saanut nukutuksi edes joskus, en ole välittänyt. Ruokahaluni on normaali, mutta makeaa menee suhteessa liikaa. Haluaisin elää terveellisemmin. Välillä yritänkin syödä paremmin ja liikkua riittävästi. Vain ystäviä on liian vähän, eivät kaipaa seuraani, joten siihen taas hyydyn. Painoni on normaalin ylärajoilla. Elämäni on enimmäkseen tylsää ja yksinäistä, mutta silti elämisen arvoista. Ystävien seuraa kun saisin, niin ei masentaisikaan, uskon.

Yksi tuttavani (ystäväni) hakeutui terapiaan ja alkoi käyttämään masennuslääkkeitä. Kävin auttamassa häntä kotitöissä, vaikka oma kotinikaan ei ole siisti. Autan mieluummin toista, kuin että vain tekisin itselleni. Kotonani vain lepään ja teen vasta kun on pakko. Tuttavani silmistä ja hidastuneesta olemuksesta näkyi, että hänellä on lääkitys päällä. Oli ollut unettomuutta, turvotusta ja huomattavaa lihomista. Kiitos lääkkeille? Lääke toi heikkoa unta. Sanoi, "Voisit saada apua lääkkeistä. Ne vievät suurimmat tunteet pois," Mutta kun en halua eroon tunteistani!

Toinen tuttavani on käyttänyt lääkkeitä jo kauan. Hänkin sinnittelee masennuksen ja unettomuuden kanssa. Hän luottaa lääkkeisiin, eikä edes usko, että voisi olla ilman. Sanoo olevansa riippuvainen niistä. "Kemiat sekaisin", sanoi ,eikä suositellut minulle.

Miten te toiset selviätte ja voitte? Hyvä, että edes joskus joku muistaa minuakin. Löydän syyn tehdä jotain kotona, jos tiedän, että saan vieraan. Se harmittaa, että toiset masentuneet eivät tunnu välittävän vieraistakaan. Onko näin?