Onko jollain odottavalla äidillä tullut tunne, että raskauden aikana olisi kasvanut erilleen miehen, tulevan isän kanssa. Itse odotan esikoistani ja tuntuu kuin meillä ei olisi enää mitään yhteistä, muuta kuin tämä tuleva lapsi...
Olemme puhuneet asiasta ja, kun kaikki näyttää menevän hyvin niin taas tulee "takapakkia" eikä mikään suju. Tuntuu ettei mieheni huomioisi minua riittävästi ja muutenkin hän viihtyy mielummin ulkona kavereidensa kanssa kuin minun kanssani kotona. Ei halua keskustella juuri mistään.
Myönnän kaipaavani paljon huomiota, mutta nykyään saan huomiota mieheltäni ERITTÄIN harvoin. Ongelmamme siis on, että mies haluaa olla pois kotoa muiden kanssa ja minä taas kaipaisin hellyyttä ja mukavia koti-iltoja... Mitä tehdä? Erota en halua...
Jostain olen lukenut, että naisen ollessa raskaana miehestä voi tulla sellainen, että se tykkää olla pois kotoa. Ja nainen taas päinvastoin viihtyy kotona.
Mutta, kun mieheni pitää juhlimisesta nyt raskauden aikana paljon enemmän kuin ennen raskautta. Oikestaan tätä raskautta ennen hän ei käynyt juuri missään juhlimassa. Halusi olla vain kahden kanssani. Onko mieheni kasvamassa isäksi jollain kummallisella tavalla, mitä en pysty ymmärtämään? Vaadinko liikaa, jos haluaisin edes joskus viikonloppuna olla kahden mieheni kanssa? Jos mieheni ei lähde baariin niin viimeistään meillä kotona on joku hänen kaverinsa... Koskaan ei olla kahden.
Olen miettinyt, että ihme, kun vielä sänkyymme ei ole tunkemassa joku hänen kaverinsa. Tosin, ei mieheni enää tee seksin suhteen aloitetta... Kyllä hän puuhiin ryhtyy, jos minä olen aloitteen tehnyt. Olisi kiva kuitenkin, jos mies edes joskus viitsisi...
Olen antanut miehelleni vapauksia käydä ulkona ja olla kavereidensa kanssa, mutta hän ei tunnu antavan minulle aikaansa lainkaan.
Kaverit, baarit, tietokone ja tv on paljon paljon mielenkiintoisempaa.
Mieheni myöntää, että ei tykkää olla kotona ja sanoo asioiden muuttuvan sen jälkeen, kun lapsi syntyy... Mutta, muuttuuko ne? Onko kokemuksia?? Pelkään jääväni yksin.
Selvyytenä asiaan annan, että tämä raskaus oli molemmin puolin suunniteltu ja todella toivottu. Että vahinkolasta emme ole tehneet. Vaan molemmat todella toivoimme tätä lasta. Mies sanoo, että ei kadu lasta lainkaan... Mutta menovaihetta hänellä kuulemma myöskään ei ole. Mikä siis on vikana? En ymmärrä...
Olen ihan maassa. Ja kaipaan miestäni. Mukavia iltoja. Mutta, joka viikonloppu pitäisi tehdä jotain ja tekeminen on aina juomista...
Kiitos, jos jaksat kommentoida asiaa jotenkin...
Olemme puhuneet asiasta ja, kun kaikki näyttää menevän hyvin niin taas tulee "takapakkia" eikä mikään suju. Tuntuu ettei mieheni huomioisi minua riittävästi ja muutenkin hän viihtyy mielummin ulkona kavereidensa kanssa kuin minun kanssani kotona. Ei halua keskustella juuri mistään.
Myönnän kaipaavani paljon huomiota, mutta nykyään saan huomiota mieheltäni ERITTÄIN harvoin. Ongelmamme siis on, että mies haluaa olla pois kotoa muiden kanssa ja minä taas kaipaisin hellyyttä ja mukavia koti-iltoja... Mitä tehdä? Erota en halua...
Jostain olen lukenut, että naisen ollessa raskaana miehestä voi tulla sellainen, että se tykkää olla pois kotoa. Ja nainen taas päinvastoin viihtyy kotona.
Mutta, kun mieheni pitää juhlimisesta nyt raskauden aikana paljon enemmän kuin ennen raskautta. Oikestaan tätä raskautta ennen hän ei käynyt juuri missään juhlimassa. Halusi olla vain kahden kanssani. Onko mieheni kasvamassa isäksi jollain kummallisella tavalla, mitä en pysty ymmärtämään? Vaadinko liikaa, jos haluaisin edes joskus viikonloppuna olla kahden mieheni kanssa? Jos mieheni ei lähde baariin niin viimeistään meillä kotona on joku hänen kaverinsa... Koskaan ei olla kahden.
Olen miettinyt, että ihme, kun vielä sänkyymme ei ole tunkemassa joku hänen kaverinsa. Tosin, ei mieheni enää tee seksin suhteen aloitetta... Kyllä hän puuhiin ryhtyy, jos minä olen aloitteen tehnyt. Olisi kiva kuitenkin, jos mies edes joskus viitsisi...
Olen antanut miehelleni vapauksia käydä ulkona ja olla kavereidensa kanssa, mutta hän ei tunnu antavan minulle aikaansa lainkaan.
Kaverit, baarit, tietokone ja tv on paljon paljon mielenkiintoisempaa.
Mieheni myöntää, että ei tykkää olla kotona ja sanoo asioiden muuttuvan sen jälkeen, kun lapsi syntyy... Mutta, muuttuuko ne? Onko kokemuksia?? Pelkään jääväni yksin.
Selvyytenä asiaan annan, että tämä raskaus oli molemmin puolin suunniteltu ja todella toivottu. Että vahinkolasta emme ole tehneet. Vaan molemmat todella toivoimme tätä lasta. Mies sanoo, että ei kadu lasta lainkaan... Mutta menovaihetta hänellä kuulemma myöskään ei ole. Mikä siis on vikana? En ymmärrä...
Olen ihan maassa. Ja kaipaan miestäni. Mukavia iltoja. Mutta, joka viikonloppu pitäisi tehdä jotain ja tekeminen on aina juomista...
Kiitos, jos jaksat kommentoida asiaa jotenkin...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että mieheesi on iskenyt, ehkä alitajuisesti, sellainen "apua, elämä on pian ohitse" -fiilis, vaikka raskaus oli suunniteltukin niin kun se on totista totta, mieli voi tehdä kepposet. Ja siksi hän yrittää "elää" nyt, eli tavata kavereita, kuljea siellä sun täällä "nyt kun vielä voi" omasta mielestään. Hän ei ehkä itse tiedosta käytöstään - sanoit, että ootte puhuneet asiasta. Mitä mies on sanonut asiaan? En tiedä kuinka paljon ootte keskustelleet, mutta suosittelen lisää keskustelua - ilman syyttelyä. Asia pitäisi teidän kahden NYT ruotia ihan juuria myöten, koska jollei nyt niitä kommunikaatiokanavia nuohoa, sitten lapsen tullen menee vaan enemmän solmuun.
Voisit ehkä aloittaa sillä tavalla, että sanot itse miettineesi, kuinka tuleva lapsi tulee muuttamaan asioita ja sitten kysyä vastakysymyksen, että "miten sinä luulet, että tulee käymään". Ja jos mies mitenkään avautuu ja mainitsee edes puolella sanalla mieltä askarruttavista mietteistään, koita myöntää, että "aivan, se voi hyvinkin olla totta" ja sitten jatkat tyyliin että "mutta jos me puhalletaan yhteen hiileen ja sumplitaan asioita niin..." Pikku hiljaa ehkä saat avattua miehesi mieleen ajatusjuovan, että ehkä tästä selvitäänkin. Lopuksi voit vielä varmistaa hänelle ihan suoraan sanomalla, että todellakin mielelläsi sallit hänelle vapautta ja menoa nyt, mutta että toivoisit itsekin huomiota, jotta tuntisit, että te tosiaankin odotatte tätä lasta yhteisesti.
Saatko kiinni siitä, mitä ajan takaa? Eli puhumisen paikka se nyt vaan teillä tuntuu olevan...muuta en osaa sanoa! Hienotunteisesti mutta varmasti, peli ei ole vielä menetetty, mutta älä odota lapsen syntymään asti.
Toivotan onnea teille.
Hei nim. Minä vain!
Surullista, että teillä kaikki muuten hyvin, mutta tulee tuollaista erilleen leijumista. Mutta uskoisin kaiken kuitenkin järjestyvän ajallaan jos muuten rakastatte ja välitätte toisistanne. Minulla on hyvät välit mieheni kanssa, muutamia meistä riippumattomia lähipiirin huolia on välejämme rassaamassa, mutta muuten odotamme yhdessä tuumin onnellisina pientä vauvaamme. Mutta ongelmana sama juttu kun sinulla. Olen sairaslomalla ennenaikaisten supistelujen takia, enkä saa juuri liikkua, siis kökötän kotona. Hermoillehan se ottaa. Ja mies on menossa entistä enemmän, kesällä biletti viikonloppuisin kun sattui todella paljon omia ja tuttavien juhlia, mutta nyt sitten tuntuu, että kaikki kaverit tarttee apua ja mikä tahansa tekeminen on mielenkiintoisempaa kuin täällä kotona minun kanssani oleminen, vaikka kotihommia kyllä olisi. Sittens e vähäinenkin yhdessäolon aika menee naputukseksi, kun pakko kai tässä on minunkin jonnekin koittaa yksinäisyyttä ja huolta purkaa, tai sitten osoitan mieltäni lapsellisesti ja nappaan kirjan mieluummin käteen tai tulen tietsalle.
Olen tuuminut hänelle, että mites kun vauva tulee, jatkuuko tämä näin. Monet kaverinsa kyllä näyttävät mallia, että miesten ei tarvitse harrastuksia vähentää, sen kun lisää vaan. Saapa nähdä miten meidän kohdalla sitten käy. Elän toivossa, mutta kyllä silti hirvittää välillä.
Nyt unohdin, olitko yrittänyt jutskata miehesi kanssa? Jospa olisit lahjakkaampi kuin minä? Tai mitä jos koetetaan tänä iltana... pahaenteistä. Jaksamista sinulle ja jos suinkin olet siinä kunnossa, että pääset liikkeelle, lähde sinäkin ystävien luokse käymään yms. Pyydä vieraita jne. Yksin ei kannata kököttää, helposti alkaa masentua, ja sitä kannattaa koittaa välttää jos mahdollista. Tunnelmallista syysaikaa ja hyvää odotuksen jatkumista!
Kerron sinulle vähän omasta tilanteestani, joka tosin on erilainen kuin itselläsi..Itselläni on ongelmallinen suhdehistoria mieheni kanssa. Raskaus ei ollut toivottu, mutta toisaalta "riskit" siihen oli tiedossa. Raskausaikana olen ollut tosi ärtyisä, pitkälle varmaan hormonien takia, toisaalta olen punninnut tätä meidän suhdetta, että tuleeko tästä lopulta mitään, mutta päättänyt kuitenkin jatkaa suhdetta. Mies ehdotti alkuun aborttia, mutta sanoin etten halua, ja nyt hän todella odottaa lasta. Ongelmistamme huolimatta mieheni haluaa viettää paljon aikaa kanssani, ja seksi meillä sujuu kuten aina ennenkin, eikä raskaus ole vienyt seksihaluja kummaltakaan. Eli mun suhteessani ongelmat ja hyvät puolet on ihan päinvastaisia kun sulla. Kuitenkin laitan tähän joitakin ajatuksiani.
Tiedän tapauksia, joissa mies alkaa huidella ja bilettää raskausaikana. Voisin kuvitella, että se on joku reaktio siihen, että "kun nyt vielä olen perheetön, niin käytänpä sen ajan hyväkseni". Raskausaika on tarpeellinen myös miehelle, silloinhan mies kasvaa isäksi, ja jos niitä ongelmia on raskausaikana naisella, voi niitä olla miehelläkin. Toisaalta, kovin miehekästä naisen jättäminen vähälle huomiolle raskausaikana ei mun mielestä ole. Silloinhan me naiset juuri tarvitaan huomiota ja hellyyttä. Miehesi kohdalla se voi tietysti olla ohimenevää, ja luulen, että jos nostat asiasta hirveän möykän, niin miestäsi alkaa "kielletty hedelmä" (vaikka sanoitkin, että päästät miehesi menemään) entistä enemmän houkuttaa. Se on tietysti ikävää, jos mieheltäsi on seksihalut laimenneet, mutta voihan selityksenä olla perinteisesti se, että raskaana oleva nainen on jotenkin "pyhä" tai jotenkin miehesi on vaikea ymmärtää raskaana olevan naisen seksuaalisuutta, eli hänellä on varmaan tässä kasvun paikka. Kyllähän raskausoppaissakin puhutaan näistä miesten seksihalujen katoamisista..tietty kannattaa huolehtia itsestään raskausaikanakin, eikä alkaa pukeutua säkkiin ts. yrittää jotenkin viestittää miehelle, että ei raskaus tee naisesta mitenkään epäseksuaalista olentoa, useinhan se menee päinvastoin ;)
Vaikea sanoa, miten asia teidän kohdalla kehittyy. Jos voit luottaa mieheesi, sanoisin, että anna hänen mennä mielensä mukaan. Keksi omaa tekemistä ja täytä oma aikasi muilla jutuilla, jos mies ei ole sinun saatavillasi, älä sitten ole sinäkään hänen saatavillaan. Ole väliinpitämätön, ja katso, mikä on reaktio... Tää kuulostaa tylyltä peliltä, mutta tosiasiassa rakkauden rikkoo rakkauden kerjääminen ja toisessa roikkuminen, eli on oikeesti oltava välillä vähän kova näissä asioissa. Kun kerran et halua erota miehestäsi, uskon että ainoa vaihtoehto on antaa hänelle aikaa, jos kerran olette jo yrittäneet keskustella. Usein sanotaan, että vauva realisoituu miehelle vasta siinä vaiheessa, kun tuntee sen potkut, ja täydellisesti vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Ymmärrän, että sulla on vaikeaa, kun et saa haluamaasi tukea mieheltä. Joka tapauksessa et säkään varmaan halua tekemällä tehtyjä huomionosoituksia, eli en tosiaan hirveesti sun tilanteessa lähtisi painostamaan miestä.Miehesi sanoo, ettei hänellä ole menovaihetta. Kuitenkin kerroit, että ennen raskautta mies viihtyi kotona, ja lupaa asioiden muuttuvan raskauden myötä. ELI MIEHELLÄSI ON MENOVAIHE, hän ei näytä pystyvän myöntävän sitä sinulle tai/ja itselleen.
Vaikka raskauden aikana olo onkin haavoittuvainen, niin PYSY VAHVANA! Jos koet, ettet saa tukea mieheltäsi(, tietysti se olisi kaikken paras tuki), toivon, että sulla on kuitenkin ystäviä ja sukulaisia, jotka tukee sua. Jos hommat ei selkene, voit ehkä neuvolassa pyytää, että haluat päästä ammattiauttajan juttusille. Toivotan sulle voimia ja jaksamista!
Ystävistä, kun tuossa puhuit niin niitä minulla ei juurikaan ole. Tai ei ainakaan sellaisia hyviä ystäviä, joille voisin näistä asioista puhua. Olen yrittänyt etsiä ystäviä, mutta kun se ei aina ole niin helppoa... Tosiystäviä ei helpolla löydä!
Sydämessäni kuvittelen asioiden loksahtavan paikalleen, kun vauva syntyy, onhan mies AIDOSTI innoissaan tästä lapsesta. Huomaan sen kyllä! Mutta, pelkään silti.. Mitä, jos meno vain lisääntyy? Perhe-elämän arki on kuitenkin mitä on ja se ei ehkä sitten kaikille sovi... Olen sanonut miehelleni, että lapsi kuitenkin tarvii sun ajastas paljon ennemmän, kun minä ja sitä aikaa ei baarissa olemisella voi antaa. Mies sanoo, että ei mene baariin vaan pysyy kotona, kun vauva syntyy.
Mies ei ole minua pettänyt! Siitä olen aivan varma... Mutta tälläistä "lievempää" (suutelua)muiden tyttöjen kanssa on ollut. Mikä tuntuu erittäin pahalta!! Joka kerta mies katuu sitä mitä on baarissa tehnyt ja ylipäänsä, että on edes lähtenyt. Siis en tarkoita, että tätä tapahtuisi joka kerta...
Miehen kanssa ollaan puhuttu näistä asioista niin paljon, että hän on luvannut olla nyt mun seurana eikä lähde enää mihinkään. Tosin, kavereita meillä edelleen käy. Ja, kun nuoria ollaan niin miehen kaverit yleensä tuppaa juomaan. En pidä siitä... Varsinkaan, jos sitä tapahtuu meidän kotona. Mutta, jos ei meillä niin sitten jossain muualla ja mies haluaa olla sielä missä "tapahtuu". Eli ei siis todellakaan kotona. Joskus mies on sanonut mulle, että tuntee jäävänsä jostain hauskasta paitsi, jos ei lähde, mutta kuitenkin katuu sitä ettei jäänyt mun kanssa kotiin.
Aluksi luulin vian olevan minussa ja, että aiheutan ongelmia jotenkin tahallani. Mies syytti usein minua, että itseppähän olen elämäni valinnut jne... Miehelläni on tapana suuttuessaan laukoa suustaan vaikka mitä sellaistakin, jota ei tarkoita. Pyytää kuitenkin anteeksi jälkeenpäin sanomisiaan.
Niin, eli muutin itsestäni kaiken. Pikkuisetkin viat, luoenteessani lähinnä. Annoin miehelle aikaa ja tilaa, en nipottanut enää mistään (mitä en kyllä yleensä muutenkaan tehnyt ja jos tein niin asiasta) ja yritin muutenkin olla kiltti ja hyvä äiti. Ostin uusia vaatteita, en kyllä muutenkaan kulkenut missään "säkissä", mutta ostinpahan kuitenkin uudet vaatteet. Mutta, ongelmat vain jatkui... Mies edelleen juoksi baarissa.
Sanoin miehelle asiasta ja hän myönsi, että minä olen tosiaan muuttunut ja, että vikaa on hänessä.
Olen kysynyt mieheltä, että haluaisiko hän elämänsä olevan toisin. Siis, että olisi sinkku ja saisi mennä miten haluaa... Vastaus on aina "EI!". Mieheni elämä on kuulemma juuri nyt niin miten hän haluaakin sen olevan.
Rakastan miestäni yli kaiken, enkä jaksaisi enää tätä. Tämä lapsi on minulle erittäin rakas ja en kadu sitä koskaan! Vaikka mikä olisi... Haluan olla hyvä äiti ja haluan, että lapsellani on myös hyvä isä!
Olen hormooneistakin sekaisin, mutta mies ei enää halua olla kanssani niin paljon kuin ennen. Johtuu ehkä myös siitä, että olen "rauhoittunut" aloilleni tämän raskauden myötä. En jaksa enää lähteä joka paikkaan niin kuin ennen. Haluaisin olla kahden kotona.
Viikonloppu lähestyy ja tässä sitä odotellaan, että koska taas löydän itseni itkemästä yksin kotoa, kun mies on ties missä. Harvoinpa enää mennään samaan aikaan nukkumaan arkipäivisinkään. TV:stä tulee jääkiekkoa ja kaikkea muuta ohjelmaa... Ja eihän tyhmän raskaana olevan naisen asiat ja murheet voisi kiinnnostaa...
Miksi asiat ei vain voisi olla niinkuin ennen? Käveltäisiin yhdessä ulkona, juteltaisiin ja naurettaisiin... Nyt kun pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa... ;(
sellainen "nyt täytyy mennä kun vielä voi" -paine. Toivottavasti asiat todella kans muuttuu sit synnytyksen jälkeen!
Juu, toivotaan tosiaan että tuo meno muuttuu kun vauva tulee. Tutut sai 2 vuotta sitten ihanan tyttövauvan. Mies oli aika kova menemään ennen raskautta ja raskauden aikana. Nainen jäi hirmu usein yksin kotiin odottelemaan. No sitten taloon tuli tämä vauva ja meno rauhoittui hetkeksi.. Kovin on levoton mies siinä talossa nykyään. Joka vkoloppu pitäis päästä kavereitten kanssa kylille ym. Monesti on lapsenlikkaa etsitty vaikka mistä, kun nainen ei halua että mies lähtee ilman häntä. Vaikka häntä ei sitten kiinnosta baarissa istuskelu tai muu ryyppääminen mitä yleensä näihin menoihin liittyy.. No, oma on asiansa, mutta kyllä välillä vierestä seuranneena ihmetyttää.
Oma mieheni on taas aivan toisenlainen. Baarit ym villi elämä ei jaksa enään kiinnostaa. Hän on nuorempana mennyt ja kokenut sen mitä sillä elämällä on annettavaa. Itselläni on samanlainen tilanne. Olemme nyt hankkimassa ensimmäistä yhteistä lastamme pitkän harkinnan jälkeen (rv 8) ja olen täysin varma että mies on todella mukana niin odotuksessa kuin vauvan hoidossa. Luotan, rakastan ja uskon mieheeni.
Todella toivon että miehesi muuttuu. Teidän kannattais ehkä puhua asioista kunnolla. Sillä jos mies on todella halunnut lasta, niin kyllä hänen kuuluu ottaa vastuu omasta osastaan.