Olen n. 13-vuotiaasta asti "oireillut", mm. ajatellut itsemurhaa. Nyt olen 22 ja mennyt kaksi vuotta masennus diagnoosilla.
Tuntuu että elämä vain menee ohi. Muistissa on lapsuudesta asti tyhjiä jaksoja, äiti-suhde on riekaleinen, seksuaali-identiteetti aiheuttaa ahdistusta, opiskelu takkuilee: kaiken takana on epävarmuus, irrationaalinen ahdistus, ajoittainen apaattisuus... Ihan kuin olisi koko ajan sellaisessa pienen tuskan varjossa.
Mietin joskus että loppuuko tämä ikinä. Puolitoista vuotta olen syönyt mielialalääkkeitä ja hiljalleen tuntuu helpottavan, mutten pysty olemaan ajoittain vajoamatta epätoivoon.
Mitä tälle voi tehdä?
Tuntuu että elämä vain menee ohi. Muistissa on lapsuudesta asti tyhjiä jaksoja, äiti-suhde on riekaleinen, seksuaali-identiteetti aiheuttaa ahdistusta, opiskelu takkuilee: kaiken takana on epävarmuus, irrationaalinen ahdistus, ajoittainen apaattisuus... Ihan kuin olisi koko ajan sellaisessa pienen tuskan varjossa.
Mietin joskus että loppuuko tämä ikinä. Puolitoista vuotta olen syönyt mielialalääkkeitä ja hiljalleen tuntuu helpottavan, mutten pysty olemaan ajoittain vajoamatta epätoivoon.
Mitä tälle voi tehdä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ole vain toiveikas ja iloitse noista hetkistä kun helpottaa. Kyllä sinullekin elämällä on annettavaa. Jokaisen elämällä on tarkoitus. Ja ei täällä kovin kauaan viivytä.