Psykologi kysyi, että onko elämässäsi ollut ristiriitoja. Ymmärsin,että onko yleensä ollut.
Vastasin että on ollut, olen lapsuudessani joutunut kokemaan huostaanoton, jota olen sittemmin kyllä joutunut käsittelemään ja jonka olen kääntänyt itselleni valtavaksi voimavaraksi;
ymmärrän tietyssä elämäntilanteessa olevia ihmisiä todella hyvin.
Te sosionomit, mitä ajattelette, olinko liian rehellinen?
Vastasin että on ollut, olen lapsuudessani joutunut kokemaan huostaanoton, jota olen sittemmin kyllä joutunut käsittelemään ja jonka olen kääntänyt itselleni valtavaksi voimavaraksi;
ymmärrän tietyssä elämäntilanteessa olevia ihmisiä todella hyvin.
Te sosionomit, mitä ajattelette, olinko liian rehellinen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikea on näin valmiina sosionominakaan sanoa, mitä psykologi ajattelee vastauksesta. Toivottavasti ppääsykokeet meni hyvin ja pääset opiskelemaan!!!
Olettaisin, että sillä on eniten merkitystä kuinka olet käynyt läpi elämäsi ristiriidat eli huostaanoton. Mikäli psykologille jäi tunne siitä, että huostaanotto vaikuttaa sinuun edelleen tai joudut edelleen käsittelemään sitä, voi olla etteivät ovet aukene. Tuo on sellainen kysymys, johon on mahdotonta vastata. Mutta olettaisin, että kysymys on kokonaisuudesta. Psykologin tehtävähän on arvioida sitä kykenetkö opintoihin ja myöhemmin töihin niin, että ammatillisuus toteutuu. Tähän liittyy esim. se, ettet terapioi itseäsi koulutukselta.
Aiotko muuten töihin lastensuojeluun vai johonkin muuhun sosiaalihuollon alueelle? Puhuitteko haastattelussa siitä mihin haluaisit tulevaisuudessa sijoittua?
ei puhuttu mitään työtehtävistä,mihin voisin sijoittua.Olen ollut jo ennestään sosiaalialalla töissä ja suuntautumisvaihtoehto tähän koulutukseen on vain yksi, juuri se missä olen ollut. Sanoin,että tiedän hyvin mitä työ toisi tullessaan.
Tähdensin kyllä monta kertaa, että asiat on käsitelty,voihan vitsi että pitikin olla liian rehellinen.
Itse myönsin pääsykokeissa psykologille rikkinäisestä kotitaustasta, mm. toisen vanhemman alkoholismi. Pääsin sisään pisteillä 8/10. Eli ei ainakaan minun kohdallani ollut este.
Nimittäin eräs kaverini oli kokenut rankkoja lapsuudessaan (eikä varmaan ollut päässyt asioista yli), mutta pimitti kaiken haastattelussa. Myöhemmin, kun hän työskenteli lastensuojelussa, tuli hänelle vakava masennus. Hän ei pystynytkään työskentelemään vaan työ otti liian lujille henkisellä puolella. Hän suhtautui työhön liian tunneperäisesti ja alkoi helposti itkemään. Hän paloi loppuun täysin ja hänen oli pakko vaihtaa alaa. Myöhemmin ammatinvalintapsykologi sanoi, että hänellä ei olisi ollut henkisiä voimavaroja työskennellä sosiaalialalla, koska hänellä itsellä oli ollut ankea lapsuus(alkoholismia, väkivaltaa). Parhaiten sosiaalialalla näyttää pärjäävän sellaiset ihmiset joilla on ollut ehjä lapsuus (ei tietenkään päde kaikkiin). Itseään ei kannata mennä "parantamaan" sosiaalialalle. Ei välttämättä ole paras mahdollinen ala(lastensuojelu, päihdehuolto), jos on itse joutunut elämään ankean lapsuuden ja joutuu kohtaamaan joka päivä moniongelmaisia. Koko elämä on sitten yhtä alkoholismia ja ongelmaa, saattaa iskeä masennus ja näkökulma elämään kapeutua, voi katkeroitua ja kyynistyä. Näkee vain jokapuolella ongelmia ja synkkyyttä. Mielestäni sopii vain vahvoille tuo sosiaaliala.
Sinun kohdallasi voi tietysti olla aivan eri tilanne.