haluasin kysyä teiltä jotka sairastatte tätä, missä vaiheessa teidät on diagnosoitu ja olette itse ymmärtäneet sairastavanne ?
kiinnostaa koska elin itse miehen kanssa joka tätä luultavimmin sairastaa ja ei joko halua itse hyväksyä sairastavansa tai pelkää myöntää mutta tilanne on kamala hoitamattomana.
ymmärtää omat sekoilunsa pettämisensä rahan tuhlailut yms kaikki mutta vasta aina sitten kun on jo tapahtuneet.
suhteessa olo oli kamalaa minulle ja nyt on pari kk aikaa erosta.
toivon sydämestäni että hän ymmärtäisi oman sairautensa ja hakisi siihen apua
kiinnostaa koska elin itse miehen kanssa joka tätä luultavimmin sairastaa ja ei joko halua itse hyväksyä sairastavansa tai pelkää myöntää mutta tilanne on kamala hoitamattomana.
ymmärtää omat sekoilunsa pettämisensä rahan tuhlailut yms kaikki mutta vasta aina sitten kun on jo tapahtuneet.
suhteessa olo oli kamalaa minulle ja nyt on pari kk aikaa erosta.
toivon sydämestäni että hän ymmärtäisi oman sairautensa ja hakisi siihen apua
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ei ne sitä bipon luontoa voi muuttaa lääkkeillä. Itse voit tehdä sen ettet anna sairaalle pikkusormeasi vaan pidät oman elämäsi erillään henkilöstä.
Jotkut heitti että bipoa on nykyään jokatoisella ja skitsofrenia on samaa sairautta.
Tajusin asian paljon ennen diagnoosia. Olin sitä miettiny jo pitkän aikaa et jotain on vialla mielialojen suhteen ja epäilin bipoa. Ehkä monet 1 tyypin bipot ei tajua omaa sairauttaan koska maniassa puuttuu sairaudentunnottomuus. Ja monille voi olla vaikeeta myöntää että nyt ei oo kaikki kohdalla. Miehillä varsinkin on kauhea kynnys hakea apua ja yleensä puhua asioista. Näin oon kuullut.
Kaksisuuntaisten oireiden hallintakurssilla sanottiin et bipous on jonkun verran ylidiagnosoitu tällä hetkellä. Ainahan joku diagnoosi on pinnalla jonkun verran. Nyt on tullu mediassa kauheesti juttua bipoista ja sitä ennen oli narsismi ja psykopatia lehtien palstoilla.
Minulla on ollut tämä sairaus syntymästä asti ja ensimmäinen vakava masennus oli 6-vuotiaana. Sitten 18 ikävuoteen mennessä olinkin valmis itsemurhaan.
Ensimmäisen kerran sain hoitoa(terapiaa) n.24-vuotiaana ja silloin minut olisi otettu myös sairaalaan sisälle, mutta en halunnut mennä, vaikka keikuin taas niin lähellä kuolemaa, aivan veitsenterällä.
Se varsinainen diagnoosi tulikin sitten vasta n. 34-vuotiaana, kun mieli hajosi lähes täydellisesti, ja olin aivan sekaisin siitä tuskasta. Minut haluttiin taas todella ottaa sairaalaan sisälle, mutta en mennyt tälläkään kertaa, vaikka kotiin meno oli todella vaarallista sen hajonneen mielen kanssa. En silloin asunut yksin, joten se toi hieman turvaa.
Itse tiesin omaavani tämän sairauden jo 12-13-vuotiaana, tai ainakin, että minulla oli vahvoja viitteitä maanis-depressiivisyyteen, jota ilmaisua käytettiin silloin vielä 80-luvulla.
Että kauan sen diagnoosin saamiseen meni, mutta eipä se diagnoosi mitään mihinkään vaikuta, joten samapa tuo. Tai auttaahan se ymmärtämään itseä ja ehkä tuo armoa itseä kohtaan, kun ymmärtää miksi se oma elämä on sellaista kuin on, kaoottista ja arjen hallinta lähes mahdotonta.
Minulla todettiin bipo vähänaikaa sitten. Olin lähellä päättää päiväni kun en ymmärtänyt mistä hirveä käytökseni moitteetonta rakastavaa puolisoa kohtaan johtuu, ja ne hirveät manian aikaiset juomajaksot ihan vieläkin nousee iho kananlihalle kun niitä muistelee. Mania vaiheessa ei tod. tunnista minkäänlaista sairautta ja minäkin suutuin kamalasti kun minulle sanottiin että sinulla ei ole ihan kaikki kunnossa. No lopulta tuli se mahdoton masennus jakso. Oikeasti ainakin minulle kannatti vasta sitten ehdottaa avun hakemista silloin kynnys oli matalampi hakea apua masennukseen ja vasta ammattiihmiset saivat minut ymmärtämään mitä sairastan ja se oli oikeastaan helpotus saada vastaus mistä kaikki johtuu. Nyt pitää opetella elämään tämän sairauden kanssa ja ainakin minä ymmärsin heti ettei enää koskaan viinaa pisaraakaan.
Yksi sana agressiivisuus
Mulla oli mukava mania/hypomania ja sitä seurasi lievä masennus. Noiden aikana en tajunnut olevani sairas. Vasta kamala sekamuotoinen jakso pakotti menemään hoitoon, koska olo oli aivan hirveä. Diagnoosin sain sairaalassa. Yksi hypomania on tullut sittemmin ja en tajunnut olleeni sairas vasta kuin jälkikäteen, Sekamuotoiset ja masennukset tajuan nykyään itsekkin,
Mun isällä on bipo. Todettiin 55-vuotiaana, mutta on sairastanut koko ikänsä.. Ehkä itsekeskeisyys on isoin asia siinä. Ja se, että koko perhe nipin napin aina ehti vetää pari huokaisua kahden härdellin ja draaman välillä. Raskasta. Isästä tulee mieleen vaan se minä minä minä.. Minä teen näin ja minä menen ja tulen ja harrastan... täysin kykenemättömänä ajattelemaan omien tekojensa vaikutuksia muihin..
Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö itellä. Sekin ihan p*rkeleestä, mutta miten edes olisin voinut kasvaa tasapainoiseksi? Omat mielialan vaihtelut tuntuu pahalta, vaikken maniassa riekukaan.. Mieluusti vetäytyisin ainakin apeudessa yksinäisyyteen ja kaivautuisin ihmisten ilmoille vain kun olen ok..
Mä oon tiennyt teini-iästä saakka että en oo kunnossa. Epävakaus diagnosoitiin alle parikymmpisenä, silloin eka laitoshoitojakso eka vakava itsemurhayritys.
Bipotutkimuksiin hakeuduin vasta vuosia vuosia myöhemmin kun tajusin syöneeni masennuslääkettä (SSRI) 11 vuotta putkeen, ja sairastaneeni sinä aikana koko ajan kiihtyvällä syklillä koko ajan pahempia masennusjaksoja. Väleissä aina meni "tosi hyvin", ihmissuhteita, juhlimista, projekteja, hirveästi töitä jne.
Bigo-dg:n sain vasta nyt 39-vuotiaana.
Työelämässä olen, välillä saikulla mutta luojan kiitos vakituisessa työsuhteessa. Onneksi olen jaksanut tapella korkeakoulututkinnon, siitä olen itseäni monesti kiittänyt vaikkei helppoa ollut.
Ihmissuhteet jätin kokonaan muutama vuosi sitten. Olin liian nopea käänteissäni, rakkaus lopahti liian nopeasti, en ollut kumppaneilleni reilu :( Pettämään en onneksi koskaan sortunut vaikka se mielessä monesti kävikin.
Elelen nyt yksinäni, teen töitä ja maksan hulluuspäissä tehtyjä velkoja pois. Odotan että masennus joskus väistyisi.
Mun miehellä todettiin kakkostyypin bibo pari vuotta sitten, hänen ollessa n.49v. Tuo on niin tuttua tuo "minä,minä, minä". Jos muilla ihmisillä on ongelmia, kääntää monesti asiat itseensä, että kun "hän on saanut niin kärsiä" ja hänellä on sitä ja tätä työ-ja raha-ongelmaa ym. Mitätöi sillätavalla muiden ihmisten murheet. Jotkut ovat sanoneet mieheni olevan narsisti, mutta siis bibon diagnoosin on saanut. Voi kun hänkin olisi noin järkevä ja tajuaisi lopettaa alkoholin juonnin. Mutta kun syyllistää aina loppujen lopuksi muita, ei sentakia pääse kaljoittelusta eikä tupakasta.
Huomaan itse olevani samanlainen "minäminäminä mies". Pyörittelen omia ongelmiani ja olen kykenemätön tuntemaan huolta esim. avopuolisoni huolista. Bipo-diagnoosi siis. Olen itse hyvin orientoitunut hoitamaan sairauttani. Syön lääkkeeni, en juopottele enkä polta. Olen yritteliäs (yrittäjä) ja yritän harrastaa. Tosiasia on kuitenkin se että kriiisitilanteessa sairaus ottaa susta otteen ja mikään ei tunnu auttavan. Ennen purin tunteeni pulloon, joskus aggressiolla, mutta nyt mennään opamoxin, eristäytyneisyyden ja herkuttelun voimalla. Se on helvetin raskasta koittaa paeta tai syrjäyttää omaa ahdistustaan. Lievitys on sana, jota vihaan. Se ei poista itse ongelmaa. Voimia kaikille sairaille ja heidän läheisilleen. Toivottavasti löydän itse vielä joku päivä helpottavan tavan käsitellä tunnetilojani....
Varsinaista diaknoosia en ole jaksanut hakea.Enkä taida koskaan hakeakkaan. Nimittäin pidän tästä sairaudesta omalla kohdallani. Mieluummin saan jokus näitä ylemmyys/pelottomuus, tappaja tunteita kun kahlaan masennuksessa....
Mulla taas masisvoittoinen bipo ja aika kaukana on itsekeskeisyys. Antaisin aina kaikki muille. Olen aina kuuntelemassa muita ja saan ihmisten auttamisesta paljon. Se kuitenkin salakavalasti uuvutaa.
Hypomaniani on melko lievää. Mutta jos otan alkoholia niin muutun ihmisenä ja hypot saavat myös eri sävyjä. Olen päättänyt pidättäytyä alkoholista ja nyt jo pitkä jakso ilman sitä. Olo on tasainen ja hyvä niin.
Mullakin on 2-tyypin lievähkl bipo. Olen myös valmistunut yliopistosta. Sain diagnoosin vasta nyt hiljattain 34-vuotiaana vuosi sitten. Sitä ennen lääkittiin cipralla synnytyksen jälkeistä masennusta, joka paheni vaan. Hypoissa tuhlasin rahaa ja pyörin sinne tänne. Mietin ihmeissäni et miten tää elämä on näin vaikeeta ja kauanko sellainen synnytyksen hälkeinen masennuskin voi kestää, kun lapsi lähentelee kouluikää... Itse tunnistin itseni bipoksi. Ja itse oon valinnut itselleni lääkkeitä joita olen kokeillut. Lääkärit ei mun kokemuksen mukaan osaa hhtään mitään. Olen vakituisessa työssä, mutta vaatimattomammalla alalla kuin koulutukseni. Se nyppii välillä. Mun ongelma on liika kiltteys ollut aina ja raha-asiat on sotkussa sen takia. Aina olen ymmärtänyt muita ja mua on hyväksikäytetty. Alkoholia en ole käyttänyt 10 vuoteen, en välitä erityisemmin. Myös kuvaillut bipojen seksihurjastelut kuulostavat oudoilta. Saatan kyllä kyllästyä kumppaniini ehkä helpommin kuin ihminen keskimäärin. Että en tunnista tuota minäminä juttua, niitä on mielestäni enemmän näissä "normaali-ihmisissä".
Mulla ainakin tulee hypossa kamala seksinhimo, joka ei lähde vaikka tyydyttäisin itseäni koko ajan. Seksihurjasteluja oli nuorempana mutta kyllä tuon libido vieläkin nousee hypossa.
minä olen entinen kumppani bipolle.
nyt on reilu puoli vuotta ja olen nähnyt kuinka oikean ratkaisun olen tehnyt.
välillä exä on depression kourissa ja välillä ihan maniassa.
hirvittää seurata sivusta kun epäilen että ei ole apua edelleenkään hakenut.
minua hän on yrittänyt vaihtelevasti saada takaisin tunne läpinöillään mutta empä ole palaamassa.
romutuin täysin itse siinä kun tein lopullisen eropäätöksen.
vuosia yritettiin mutta siihen vuoristorataan väsyi ja halusi pois.
nyt pakosta joutuu kohtaamaan ja seuraamaan olosuhteiden pakosta hänen toilailujaan.
parhaillaankin on sellainen ylienerginen mies vauhdissaan ja elämä kukoistaa että hirvittää lukea päivityksiä!
voi kumpa hakisi apua ja en tosiaan tiedä onko kenties mutta pelkäämpä että ei.
oma terapeuttini sanoi ja kehotti tuossa syksyn aikana että kehoita hakemaan apua mutta en halua olla missään tekemisissä tai yhteydessä.
en voi,koska hän ei jätä rauhaan sitten ollenkaan.
ja vaikka en nytkään ole mitään vastannut niin viestejä,filosofisia tunne s.posteja tulee edelleen.loppuukohan ne koskaan!!?
oman elämän ja tunnetilat olen saanut selviteltyä mutta pitkä ja raskas tie se on ollut. kirjoitelkaahan jotain kokemuksianne muutkin..
Pääset eroon bibo miehestäsi kun arvostelet häntä. Bipot eivät kestä arvostelua vaikka voivat muista sanoa mitä vain.
ei-bipot tykkää olla bipojen kanssa koska käyttävät heitä hyväkseen.
asia minkä olen myös ymmärtänyt ajan kanssa toisen syyttämisestä..
kukaan normaali ihminen joka on kokenut suhteensa huonoksi ja epätyydyttäväksi ei syytä vuodesta toiseen toista ja samalla kaipaa ja rukoile toista palaamaan suhteeseen..
siis kyllä jos molemmat kokee että ei olla toisille sopivia eikä voi olla oma itsensä suhteessa, niin mennään eteenpäin ja halutaan jotain muuta.
itsellä oli ajatus näin ja tein päätöksen monesti että haluan irti suhteesta joka raastoi molempia.
sitten kun erottiin (tuhannesti) niin sama kuvio aina.
ensin jumalatonta syyttämistä millainen "hirviö" olen ja sitten samassa kamala ikävä ja kaipuu ja rakkaudenosoituksia kuinka olen paras nainen maan päällä.
ja edelleen samaa.kauanko se kestää!!??
ja miten se voi olla noin,jos kerran minun kanssani oli niin elämä kahlittua :) ?
onko kokemuksia muilla?
lisään vielä että olen miettinyt mahdollista narsismiakin kyseisen miehen kohdalla.
lahjat ja "pakottamisjutut" on viitannu siihen vai onko bipoilla tapana myös toimia näin suhteen päätyttä?
Itse olen bipo ja yritin päästä irti raastavasta parisuhteesta pitkään. Kumppani oli väkivaltainen ja vailla diagnoosia. Näin jälkikäteen voisin uskoa että kyseessä oli narsistinen ihminen.
Mutta ero kun viimein tuli niin itsellä ainakin oli raastavaa toisen eronjälkeinen käytös. Sitä kautta sitten myöskin itse provosoiduin ja meni kaikki yli.
Ajan kanssa on nyt olo helpottanut ja olen ikionnellinen että viimein pystyin ottamaan eron. Vastapuoli on kertonut kaikille että sairastan bipoa ja että kaikki on minun syytäni. Aluksi nuo satuttivat mutta eivät enään. Ihminen joka tietää totuuden ja kertoo muuta, tietäen että satuttaa näin toista, ei ole minkään ajatuksen arvoinen.
Bipoa on niin moneen lähtöön ja itsellä sen tyyppinen että tykkään ottaa toisen asiat enemmän huomioon. Tykkään keskustella tunteista ja asioista mitkä herättävät voimakkaita tunteita(taide, kulttuuri...). On surullista että en ole löytänyt koskaan vierelleni näin herkkää ihmistä kuka ei häpeä itkeä ja muutenkaan näyttää tunteitaan.
Tuo on ihan selvää että on niin monenlaista ja tyyppistä bipolaarisuutta.
Tänne tuntuu vaan kirjoittavan enemmän noi bipojen kanssa eläneet ja vähän katkeroituneet. Mutta onhan se selvää että jos toisella mielialat ovat yhtä vuoristorataa niin se on kuluttavaa. Tosi ärsyttävää on se jos vielä ei syödä lääkkeitään vaan annetaan tilanteen olla ja kaikkien kärsiä.
Kestää sen 2.viikkoa sanoilla mutta unohtaa sinut ja palaa omaan maailmaansa.
Olisi tosiaan mukava löytää terve ihmine joka osaa jakaa elämän ja tunteet.