Kun ei vain pysy työelämässä

Syötkö lääkkeitä? Diagnoosistasi päätellen sinulla taitaa olla aika massiivinen lääkitys?

Kun itse vielä söin neurolpetejä ja tasaavia, oloni oli suorastaan kauhea.. minulle hoettiin, ettei oloni johdu lääkkeistä vaan mielisairauteni pahentumisesta.

Siinä vaiheessa, kun lääkelistani näytti tältä:

Seroquel Prolong 600mg aamuin illoin
Rispedal 5mg x 1
Ketipinor 200mg
Venlafl. 150mg x1
Imovane 7.5mg

tein stopin koko hommalle. Minusta ei tuntunut elämä enää entiselle, olin lääkkeiden vuoksi mielisairas. Ajatuksena vain kuolema ja itsemurha. Minulla, joka 40 vuotta olin pelännyt kuolemaa!!

Joku oli pielessä. Minä en edes täyttänyt bipo II diagnoosin kriteereitä, mutta silti minulle tuon dg:n psykiatri antoi, koska hän näki minussa kolmen vkon sairaalassa olo aikana bipo:n piirteitä.

Minusta todellakin tehtiin lääkkeiden avulla sairas, joka ei ikinä olisi pystynyt töitä tekemään, kun pelkkä olemassa olokin kävi työstä. Toiseksi, en lääkkeitä syödessäni muistanut mitään, olin aloitekyvytön, laiska, saamaton jne

Kun lopetin lääkkeet, en koskaan kertonut niitä lopettaneeni. Mt toimstolla lääkäri muisti aina kehua miten hyvään kuntoon olin tullut lääkkeiden syönnin aikana, vaikka totuus oli ihan toinen. Jos olisin sanonut lopettaneeni lääkkeet, en olisi koskaan päässyt niistä eroon (olisin saanut ne injektiona)

Ikinä en ole elänyt niin kauheaa aikaa kuin lääkityksen alaisena, se maailma mihin nuo mielenterveyslääkkeet käyttäjänsä ajaa on kuin päättymätön painajainen.

Ketään ne eivät paranna, kenenkään toimintakyky ei tuosta parane.

Ilmeisesti ei ole edes odotettavissa aikaa, että tämä ylidiagnosointi loppuu ja terveille lääkkeiden syöttäminen loppuu.

Minä olen ainakin elänyt ihan normaalia elämää ja elän jatkossakin.

Jokainen joka on neuroleptejä syönyt tietää miten elämä menettää merkityksensä.

Tuntui pahalta lukea, että olet aikaisemmin ajatellut, että ihmisarvo lasketaan sen perusteella onko henkilö kykenevä töihin. Ihmekös nuo paremmin pärjäävät vaikuttavatkin toisinaan kylmiltä ja tunteettomilta.

Onko sulla millainen hoitosuhde, käytkö siis terapiassa?

Syön peratsinia, truxalia ja lamictalia nyt mielialaoireisiin.

zzzzzz: Kylmäksi ja tunteettomaksi olen itseni aiemmin tuntenutkin, ajatellut ja en ole ollut mikään heikompien puolestapuhuja, vaikka ystäväpiiriini nämä ovat yleensä päätyneet, kai kuitenkin tietty samankaltaisuus yhdistää, onneksi.

Mulla on jo vuosien ajan ollut terapiasuhde samaan terapeuttiin, lisäksi käyn mielenterveyshoitajalla/ psykiatrilla.

Minullekin on annettu diagnoosiksi skitsoaffektiivinen häiriö. En kuitenkaan tunnista oloani samanlaiseksi kuin sinä. Ei ole pelkotiloja eikä masennusta eikä juuri mitään muutakaan. On aivan normaali olo. Nämä psykiatrian diagnoosit eivät aina pidä paikkaansa.

Joo, ei diagnoosit sairaaksi tee... Mulla liuta myös henk.kohtaisia mm.itsetunto/itseluottamusongelmia jotka ei varsinaisesti kai liity sairauteen, mutta voivat olla olleet pohjustamassa sen puhkeamista.
Jonkinasteisista pelkotiloista oon kärsiny koko ikäni, mut psykoottistasoisiksi ne meni vasta aikuisiällä, sit skitsofreniadiagnoosi joka vaihtu skitsoaffektiiviseen vuosi sitten.
Jotenki vaan ihan invalidi olo, kai tääki täytyy läpi käydä että oppis jotain, parempaa oloa odotellessa...Joskus mietin onks tää just joku rangaistus aiemmasta ymmärtämättömyydestäni muita kohtaan.

"Tämä nykyajan tavoitehakuisuus töissä on yksi syy miksi en luultavasti pysty enään "normaaliin" töissäkäyntiin. Kun riittäisikin muutama tunti päivässä omaan tahtiin tehtynä niin kykenisin luultavasti käymään töissä mutta opiskellessakin vaadittiin 8h päivässä harjoittelussa, ja sitä en jaksanut/ pää kestänyt ilman oireita.
Masentaa koska ihmisyyden mittarina on lapsesta asti pidetty työntekoa ja ammattia, enkä ole aiemmin oikein itsekään osannut arvostaa ihmistä joka ei kykene töihin..."

Veit jalat suusta. Pystyisin minäkin johonkin mutten siihen megastressitappopuristukseen mitä nykyinen työelämä on. Ihmistä ei kuunnella. Ihminen on työnantajalle vain rahantekorobotti, ei elävä, tunteva olento. Pahaa oloa näen ympärillä, kahdella sormella on laskettavissa tuntemani ihmiset joilla on hyvä ja mukava työyhteisö. Muualla kiusaaimsta, selkäänpuukottamista, kiristyksiä ja leikkauksia niin että kaikilta menee jaksaminen, hyvinvointi ja voimat.

Ja sitten ihmetellään miksi ihmiset ei jaksa töissä. Olisko aika muuttaa työelämää sellaiseksi että ihmisen henkinen kantokyky sen kestää.