Arvostelkaas tämä

Sudenmieli kirjoitti:

Olen tässä väsännyt kuusikymmentä sivua fantasia tekstiä, toiveena julkasta se joskus. Kukaan ei vain vielä ole arvostellut sitä, joten olisi mukavaa, jos kertoisitte, jatkaisitteko kirjan lukemista jos sen esnimmäinen luku olisi tälläinen? Kiitos ja kummarrus...


Anetha seisoi ikkunansa ääressä, tuijotti lähestyvää ratsastajaa. Ilta oli pimennyt yöksi, ulkona kävi jäätävä viima. Mies saattoi olla vain viestintuoja.
   Anetha vetäytyi vastentahtoisesti huoneensa lämpöön ja sulki ikkunaluukut, jättäen ulvovan tuulen ulos, eikä kulunut kuin muutama sydämenlyönti kun huone alkoi lämmetä ilosesti roihuavan takkatulen ansiosta. Vaikka kevät oli jo pitkällä, öisin oli yhä kylmä, joten linnan asutuissa huoneissa paloi tuli ympäri päivän. Tavallisessa linnassa olisi lämmitetty vain muutama tarkoin valittu huone, mutta kuninkaan linnassa ei tarvinnut säästellä.
   Hermostuneesti Anetha istui vuoteelle, joka peitti puolet pienestä huoneesta. Hänen olisi pitänyt olla kiitollinen siitä että hän sai asua kuninkaan linnassa, nukkua ylellisessä vuoteessa ja syödä hyvin, mutta huoli ja pelko olivat nyt päällimmäisenä hänen mielessään.
   Siitä oli jo kaksi viikkoa kun kuninkaallisen armeijan viestintuojat ilmoittivat pelottavan uutisen; Jäähiset olivat kokoontuneet Luopioiden armeijaksi, marssineet läpi itäisen rannikon polttaen kyliä, tappaen ihmisiä. Ja nyt ne olivat saapuneet Solaan, uhaten Antharin kuningaskunnan rajoja. Kuningas Borg oli raivoissaan, ei vain jäähisille vaan myös Tregelin Kuningas Olefille, koska tämä ei ollut pysäyttänyt jäähisiä omalle rajalleen. Mutta, kuten Borg pisteliäästi sanoi, hänen rakkaalla serkullaan oli varmasti tärkeämpääkin tekemistä kuin puolustaa kuningaskuntaansa. Kaikkihan tiesivät Tregeliä hallitsevista perimyskiistoista, mutta ellei yksikään Olefin perillisistä vaivautuisi taistelemaan, heillä ei kohta olisi maata mistä tapella. Niinpä Borg itse oli koonnut Lohikäärmearmeijan ja oman kuninkaallisen armeijansa ja johtanut ne sotaan. Eikä kahteen viikkoon ollut kuulunut sanaakaan siitä, mitä solassa tapahtui.
   Anetha tiesi olevansa uskoton alamainen, mutta hän ei ollut uhrannut kuninkaalle juuri ajatuksiaan. Hänen sydämensä oli huolesta sairas Grierin takia.
   Grier, hänen rakas miehensä, Lohikäärmearmeijan päällikkö, oli seurannut kuningasta uskollisuudesta. Anetha ymmärsi kyllä, hän oli itsekin kuulunut armeijaan kolmisen vuotta, mutta oli sitten eronnut mentyään naimisiin. Hänen uransa aikana ei juurikaan ollut kahakoita, vain muutamia rajanpuolustus tapauksia, mutta kertaakaan hän ei ollut kohdannut Luopioita. Grier ei ollut kuunnellut hänen itkuaan, sanonut että hän oli höpsö, kyllä hän tulisi takaisin, ja käskenyt hänen levätä. Ja kolme päivää armeijan lähdön jälkeen Anethan synnytys alkoi.
   Antetha huokaisi. Miten paljon hän toivoikaan, että ratsastaja toi viestin kuninkaan voitosta, että miehet palaisivat kotiin ja Grier näkisi heidän lapsensa.
   Toinen kaksosista liikahti unissaan, ja Anetha kiirehti kehdon viereen. Lapsi ei kuitenkaan herännyt, mutristi vain suutaan kuin alkaisi parkumaan, mutta sitten kasvot rentoutuivat. Jopa nyt, kaiken pelon ja hädän hetkelläkin, Anetha ei voinut olla ihailematta lapsiaan, heidän pikku käsiään, kauniita, pyöreitä kasvoja. Hän oli erottavinaan niissä omia piirteitään, mutta ei voinut olla varma. Ehkä sitten kun ne kasvaisivat, vanhempien piirteet tulisivat esiin. Hän pohti, tulisko lapsista vaaleita kuten hän, vai saisivatko he isänsä tummat hiukset. Kunnioittavasti hän kosketti kehdon reunaa. Se oli prinssin vanha kehto, oli suuri kunnia saada nukuttaa lapsensa siihen. Anetha ei voinut ymmärtää miksi kuningatar Sicra oli hänelle niin hyvä. Kuningatar piti hänestä. Ehkä se johtui siitä, että vaikka Anetha oli viisi vuotta nuorempi, hän oli elänyt paljon enemmän, kokenut kaikkea sitä mitä kuningatar ei ikinä voisi kokea. Ehkä kuningatar koki olevansa kaikkien velvollisuuksien vanki, oman loistonsa orja. Siltä Anethasta tuntui jo nyt, hän olisi halunnut olla mukana taistelussa, ei täällä koreiden esineiden keskellä, kulkea pitkin seinävaatteiden koristamia käytäviä, kuunnella hovilaulajien laulavan sodista ja uroteoista. Ei hän tänne kuulunut. Jospa kuningatar tunsi samoin. Hän muisti miten riemuissaan kuningaskunta oli ollut kun kuningatar oli synnyttänyt pojan, prinssi Cyryksen, kolme vuotta sitten. Olihan heillä ollut jo tytär Silanna, mutta poika oli silti ylempi perillinen kuin tytär, vaikka kirjoihin oli kirjoitettu että myös tytär voisi periä isänsä arvon. Tähän seikkaan ei oltu turvauduttu montaakaan kertaa kuningashuoneen historian aikana, eikä siihen nytkään ollut tarvetta, kunhan prinssi pysyisi elossa. Miten onnellinen Anetha olikaan, koska hänen lapsensa olivat vain tavallisia lapsia, ei suurten miesten jälkeläisiä, jotka joutuisivat koko ikänsä elämään vaarassa sen vuoksi mitä olivat!
   Anetha kääntyi pois lastensa luota, harppoi pitkin huoneensa pientä tilaa, liian hermostuneena istumaan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä viestintuojaa vastaan, se oli kuningattaren etuoikeus, saada ensimmäisenä tietää tapahtuneesta. Mutta Anetha oli varma että hänkin saisi pian tietää.
   Vaikka hän osasi odottaa koputusta, se silti säikäytti hänet. Hetken hän epäröi avata ovea, jos se olisikin pelkkä palvelusneito, pettymys voisi olla liian suuri. Mutta sitten hän astui varovasti oven taakse, painoi kätensä kahvalle, empi vielä silmänräpäyksen ennekuin avasi.
   Käytävässä seisoi viittaan pukeutunut kumara hahmo. Soihtujen luomat valot ja varjot leikkivät tummansinisellä kaavulla, vääristäen piirteitä pelottavasti. Anethan teki mieli huutaa, se oli varmasti itse Kuolema, ehkä se oli tullut henkilökohtaisesti kertomaan kuningaskunnan tuhosta!
   Sitten kaavun sisältä ilmestyi ryppyinen, sirosorminen käsi, joka veti hupun pois tulijan kasvoilta, ja Anetha tunnisti hänet. Helpotus valtasi hänet, niin suuri riemu että hän nauroi ääneen ja ojensi kätensä kohti tulijaa.
-   Meiheir! Tule, tule istumaan tulen ääreen! Hän tarttui vanhuksen käteen ja veti hänet sisään.
Tulija oli vanha mies, kumara ja ryppyinen kuin talven lehti. Hänen hiuksensa olivat kaikki lähteneet, muutamaa hassua haiventa lukuun ottamatta. Likaisen harmaa parta oli harva sekin, ikään kuin se ei olisi halunnut kasvaa, mutta jonkin taian voimalla se kasvoi. Sinisenä tuikkivat silmät olivat tavallisesti viisaat ja ovelat, mutta nyt ne olivat täynnä surua ja murhetta. Sen nähdessään Anethan hymy hyytyi, ja hän tunsi polviensa notkahtavan.
- Minulla on raskasta kerrottavaa, lapseni. Vanhuksen ääni oli väsynyt ja raskas, se viilsi ilmaa kuin saha, eikä Anetha enää pysynyt jaloillaan. Hän tunsi ylellisen villamaton aivan kuin vetävän häntä puoleensa, ja hän tipahti polvilleen sille, kietoen kätensä ympärilleen. Hän tuijotti Meinheiriä kauhun vallassa.
-   Ei, älä sano sitä…
-   Taistelu oli kova, Vanhus kuiskasi, Luopioita oli monta, ja niiden liekit olivat tappavia. Kuninkaan miehet taistelivat urheasti. Lopulta lohikäärmeet tulivat, ne ajoivat luopiot pois. Kuningas palaa kotiin terveenä. Mutta Grier… Vanhuksen ääni sortui ja hän painoi päänsä. Anetha ei pystynyt puhumaan, ei tekemään mitään. Tuuli ulvoi ulkona kuin riemuissaan.
-   Hän kuoli urheasti, kävi yksinään taistoon Luopiota vastaan. Lohikäärmeet surmasivat Luopion, ja tämä maa on taas ostettu vapaaksi verellä, Vanhus huokaisi ja pudisti päätään, Milloin se loppuu, se viha ja kuoleminen? Minä olen elänyt jo kauan, eikä rauhaa ole koskaan kestänyt yhtä sukupolvea kauempaa…
Anetha ei kuunnellut. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kasvojaan, puvun rinnuksille ja matolle. Hän oli menettänyt miehensä, eikä hänellä ollut ajatuksia rauhalle tai sodalle. Jäljellä oli vain tuska. Hän alkoi nyyhkyttää ja peitti kasvonsa käsiinsä, keinahteli edes takaisin.
- ”Lohikäärmeitä rakastava kuolee lohikäärmeiden tulessa..” Hän kuiskasi, siteerasi vanhaa runoa. Toinen lapsista inahti.
Vanhuksen katse siirtyi nyt ensi kertaa kehtoon. Hänen silmänsä laajenivat, ja hän astu lähemmäs, kumartui lasten ylle. Toinen oli herännyt, se katseli unisesti kattoon. Vanhuksen kasvoille levisi hellä hymy, hän ojensi yhtä hoikkaa sormeaan ja hipaisi lapsen pehmeää poskea.
-   Lopeta, Anehta kivahti. Vanhus kääntyi katsomaan häntä yllättyneenä.
-   Älä koske heihin, minä tiedän kyllä mitä sinä yrität. Sinä merkitset heidät, teet heistä omaisuuttasi niin kuin teit minulle. Ja Grierille…Kyyneleet virtasivat yhä vuolaina naisen kasvoilla, mutta hän oli jälleen itsensä herra, sotilas, äiti. Vanhus levitti käsiään.
-   Mutta he ovat sinun lapsiasi. Heissä virtaa Hethernien veri.
-   Minun lapseni eivät kärsi isieni lupausten tähden! Nainen huudahti niin että lapsi parkaisi, Viis valoista jotka esi-isäni vannoivat, minun lapsillani ei ole niihin osuutta!
-   Mutta yksi lapsi on aina annettu lohikäärmeille, sinä tiedät sen, olithan itsekin yksi heistä.
-   Se vala on tuhansia vuosia vanha. Minä en anna lapseni kokea samaa minkä minä, en anna sinun ohjata heidän elämäänsä kuten ohjasit minun.
Vanhus näytti neuvottomalta naisen hurjan katseen edessä. Hän itse oli kasvattanut Anethan kuin oman lapsensa, tehnyt hänestä sotilaan lohikäärmeiden palvelukseen, ja hän tiesi miten tosissaan nainen oli.
-   Kuuntele minua, minulla on pyyntö, Hän aneli, ja nainen oli vaiti, tuijotti miestä raivoissaan kuin naarassusi joka suojelee pentujaan.
-   Minä seuraan heidän kasvuaan, tarkkailen, ja jos ja kun toinen lapsista osoittaa merkkejä, minä otan hänet ja opetan hänelle kaiken sen mitä hänen tarvitsee osata.
-   Opetat hänet tappamaan ja menettämään, Anetha tuhahti ja pyyhkäisi kasvojaan hihalla. Hän näytti rauhoittuneen hieman joten Meinheir jatkoi
-   Minä aistin suurta voimaa toisessa lapsessasi. Kuvittele, hänestä voi tulla vaikka mitä! Ihmiset kautta aikain laulavat poikasi uroteoista!
Anetha alkoi äkkiä nauraa, hän nauroi kovaa ilotonta naurua ja toinenkin lapsi heräsi ja alkoi kiljua kimeästi.
-   Sinä olet innokas ottamaan suuren soturin oppiisi, mutta oletko enää niin innokas kun kuulet että he ovat molemmat tyttöjä!
Vanhuksen kasvot venähtivät hieman hetkeksi, sitten hän kokosi taas itsensä.
-   Se ei muuta mitään, voima on voima, ei sukupuolella ole väliä. Usko minua, lapsi, hänestä tulee jotain suurta.
Anetha astui kehdon luo, silitti lapsiensa otsia ja ne rauhoittuivat. Hän näytti taas surulliselta.
-   Minä en halua menettää lapsiani, Hän kuiskasi
-   Et sinä heitä menetä. Minä lupaan sinulle, vannon taivaan ja maan kautta, että lapsesi saa itse valita polkunsa. Minä van opetan kaiken mitä hän ehkä matkallaan tarvitsee.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tuulikin oli laantunut ulkona. Hetken tuntui kuin koko maailma olisi pyörinyt kahden kehdossa makaavan lapsen ja heidän tulevien kohtaloidensa ympärillä. Anethakin tunsi sen, vaikka yritti kieltää sen minkä sydämessään tiesi todeksi.
-   Hän tulee rakastamaan sinua ja oikeamielisiä puheitasi, ja sen vuoksi hän tekee juuri kuten sinä pyydät. Aivan kuten minäkin.
Velho astui lähemmäs.
-   Suostut siis?
-   Kyllä, nainen kuiskasi. Hän nosti molemmat tytöt syliinsä, katseli hetken heidän kasvojaan, ja kääntyi sitten Meinheirin puoleen.
-   Heidän nimensä ovat Kira ja Anestia Da’Ar, he ovat minun tyttäriäni eikä yksikään lohikäärme päätä heidän elämästänsä!
Meinheir painoi päänsä julistuksen edessä, mutta hymyili.


Lohikäärme liikkui varovasti halki ahtaan käytävän. Se oli joskus ollut hopeinen, mutta elettyään vuosia maan alla, sen suomut olivat muuttuneet kelmeän valkeiksi. Sen siivet, nykyään hyödyttömät, olivat surkastuneet ja olivat sileinä kylkiä vasten jotta sen oli helpompi liikkua ahtaissa tunneleissa. Se muisti yhä miltä tuntui lentää.
   Lohikäärme oli pieni, jopa naaraaksi, vaikka sen muistissa oli kuva sitä paljon pienemmistä lohikäärmeroduista, kääpiön kokoisista. Mutta se oli kasvanut siitä kun se viimeksi oli nähnyt kääpiön, joten se ei voinut enää olla varma kuinka pieniä kääpiöt oikeastaan olivat. Se muisti paljon asioita ajalta jolloin se vielä näki.
   Sen silmät olivat kokonaan siniset, ilman iiriksiä, ilman mustuaista. Pelkkää sinistä josta valo heijastui silloin kun se oli valossa. Ne olivat suojassa luupiikkien ja sarvikasvannaisten alla, aivan kuten korvatkin, jotka olivat silmien takana, pelkät pienet reiät. Siitä huolimatta ne olivat herkät, ja se kuuli paljon enemmän kuin muut lohikäärmeet. Ja se oli opetellut myös tuntemaan kallion värinän, se tiesi milloin jokin liikkui eteiskammiossa. Kuten nyt.
   Vuosien aikana lohikäärme oli oppinut varovaiseksi. Neuvosto yritti hyötyä siitä, unista joita se näki, mutta sekään ei aina pystyisi suojelemaan sitä, sillä aina oli niitä joita houkutti lohikäärmeen surmaamisen tuoma kunnia, vaikka lohikäärme olisikin vajavainen, eikä mitään verrattuna täysikokoiseen ja kaikki aistinsa omaavaan lohikäärmeeseen. Myös Luopiot olivat vaaraksi, vaikka ne kaikki olikin (Neuvoston mukaan) ajettu meren taakse, josta ne silloin tällöin palasivat uutta voimaa uhkuen, valmiina repimään rikki suurella työllä rakennetun maan.
   Lohikäärme liukui halki kostealta tuoksuvan tunnelin, lähestyi varovasti eteishallia. Se kuuli askelten painosta että tulija oli samaa rotua, iso lisko, ei hydra tai traakki. Se rentoutui hieman, mutta muisti sitten että Neuvosto olisi varmasti tulossa. Se pysähtyi kuuntelemaan. Niitä oli vain yksi, ehdottomasti. Se kuuli miten kynnet raapivat kalliota, häntä osui seinämiin sen liikkuessa luolassa. Sitten tulija puhui.
-   Ougha?
-   Tzatzerilius, lohikäärme sanoi helpottuneena, ryömi esiin tunnelistaan. Se hymyili lohikäärmehymyä, sitä jota ihmiset liian usein luulivat uhkaavaksi irveeksi. Se ei enää juuri muistanut miltä se näytti, mutta se ei silti ollut unohtanut miten hymyillään.
-   Rakas ystäväni, toivon että voit hyvin? Tulijalla oli miellyttävä ääni, pehmeä, sellainen joka oli kuin luotu kertomaan tarinoita. Sitä ääntä voisi kuunnella ikuisesti.
-   Olen ollut terve, Ougha, sokea lohikäärme vastasi. Se piti siitä että Tzatzerilius kutsui sitä lyhyettä nimellä, ei pitkällä jolla Neuvosto sitä puhutteli. Se puhutteli ystäväänsä samoin. Siitä oli juoruttu paljon, molemmat lohikäärmeet tiesivät sen, heitä oli kutsuttu perinteenrikkojiksi. Mutta he olivat liian läheisiä toisilleen puhuakseen muodollisesti.
-   Olen siitä iloinen, Vieras vastasi.
-   Missä olet ollut? En ole kuullut ääntäsi aikoihin, Ougha sanoi surullisesti. Sen ystävällä oli tapana kulkea pitkiä matkoja, kerätä tarinoita ja lauluja, joita se puolestaan kertoi muille.
-   Olen lentänyt rannikolla. Siksi tulinkin. On ollut huhuja… Se vaikeni hetkeksi kootakseen ajatuksiaan, eikä Ougha hoputtanut sitä. Lohikäärmeet ovat kärsivällisiä.
-   Minä haluan tietää oletko nähnyt unia, se sanoi lopulta suoraan, joidenkin mielestä ehkä loukkaavasti.
-   Neuvoston mielestä uneni kuuluvat vain sille. Tiedätkö miksi Neuvosto sinua kutsuu? Ougha kysyi, ja vastausta odottamatta jatkoi
-   Ne sanovat sinua Giddyiddyidgononiksi, ihmisenrakastajaksi.
-   Minä tiedän. Ja juuri siksi minun pitää kuulla.
-   Ja juuri siksi minä kerron, Ougha sanoi. Se mietti hetken, Mutta sinun pitää ymmärtää… tällä kertaa on pelkkiä sanoja, ei kuvia.
Lohikäärme odotti, Ougha aisti sen. Hän muisteli untaan. Se oli ollut tavallinen uni, uni taivaasta ja tuulesta, kaikesta menetetystä mikä jäyti lohikäärmeen sielua. Ja sitten hän oli kuullut äänen, pienen kuiskauksen jota hän oli ensin luullut tuuleksi. Sitten hän oli tajunnut että ääni oli ihmisen ääni, mutta se puhui lohikäärmekieltä, mikä oli täysin mahdotonta. Hän oli kuunnellut, ja sanat olivat jääneet hänen mieleensä, ja jotenkin hän tiesi että se oli taas enne, lahja, korvaus kadonneesta näöstä.
   Ougha veti henkeä ja aloitti.
-   Sudenmieli on syntynyt, muttei löytynyt. Tuli nostaa liekin esiin. Kaksipuolinen mies odottaa joukkoaan. Isän surma, maailman Turma. Johtajat nousevat lintuina taivaalle, heidän lapsensa löytävät Sanan joka johtaa heitä. Uudestisyntynyt sekoittaa kaksi maailmaa, Aamunkoitto tuo tullessaan uuden toivon.
Lohikäärme painoi päänsä
-   Olen pahoillani, en tiedä mitä se tarkoittaa. Ehkä merkitys tulee selville vasta kun se on tapahtunut.
-   Kiitos, ystävä, Tzatzeriliuksen ääni oli pehmeä, se ei ollut sittenkään pettynyt.
-   Tajuat kai, että minun pitää kertoa se Neuvostollekin? Ougha kysyi.
-   Tietysti. Mutta olen kiitollinen että kerroit sen minulle. Ougha kuuli miten lohikäärme käveli luolan suulle.
-   Olen pahoillani, ystävä, mutta Neuvosto tuskin ilahtuu nähdessään minut täälä.
Ougha kuuli sen äänestä samaa surua kuin mitä se itse tunsi. Miten kauan menisi ennen kuin se taas kuulisi rakkaan ystävänsä äänen?
-   Lennä vapaana, se kuiskasi, ja tunsi kateuden piston kuullessaan miten suuret nahkaiset siivet levittäytyivät ja kuinka tuuli tarttui niihin Tzatzeriliuksen lentäessä pois.
Lohikäärme painoi päänsä etujalkojen päälle, sulki silmänsä ja näki unta pilvistä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä