En muistele lapsuuttani lämmöllä, päinvastoin, se oli ehkä vaikein elämänvaihe tähän asti (olen nyt 25-vuotias nainen). Kotona tunteista ei puhuttu, kielteisistä tunteista sain isältä tukkapöllyä.
Suhde äitiini on ollut aina hyvä ja turvallinen, mutta isäni on sellaista tyyppiä, joka suuttuu pienistäkin asioista nollasta sataan ja huutaa, tukkapöllyä sain lapsena usein, vaikka en aina edes tiennyt tehneeni väärin. En puhu isäni kanssa ellei ole pakko, emmekä katso koskaan toisiamme silmiin. Itse asiassa olen vihannut isääni niin pienestä asti kun muistan. Usein, jos alan puhua isäni kanssa se päättyy aina väittelyyn ja riitelyyn. Ja sitten itken.
Olen päättänyt olla niin vähän tekemisissä isäni kanssa kun vain voin. En jaksa enää kuunnella sitä huutamista ja sättimistä (kerrankin pyöräni kumi oli puhjennut, ja sain huutoraivarit sen takia. 23-vuotiaana). Ei minun tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa joka tekee minut onnettomaksi. Näen joskus unia joissa karjun isälleni täyttä päätä miten huono isä hän on ja että vihaan häntä.
Painajaismaisin muisto isästäni on, kun olin 22-vuotias, ja asuin vähän aikaa kotona. Isälleni ja minulle tuli jostain riitaa, jonka päätteeksi juoksin omaan huoneeseeni. Isä seurasi minua ja yritti rynniä sisälle ja minä pitää ovea kiinni. Isä sai oven auki ja tarttui niskastani kiinni, ihan kuin rangaistakseen minua. Ajattelin vain mielessäni ettei isä tukistaisi tai satuttaisi minua. Juoksin vessaan lukkojen taakse itkemään. Pahin pelkoni on, että kotona pitää pelätä! Oman kotini pidän turvapaikkana, enkä päästä tänne ketään johon en luota 100%. Eipä ole vieraita käynyt.
Luulen että lapsuuteni on vaikuttanut siihen millainen nyt olen: minulla on todella huono itsetunto, enkä pysty solmimaan ystävyyssuhteita. En luota itseeni, enkä muihin. Pysyvän parisuhteen olen onnistunut luomaan avomieheni kanssa, mutta omista tunteista puhuminen on vaikeaa, en osaa sanoa "rakastan sinua" tai "anteeksi". En vain pysty sanomaan niitä, eivätkä ne tunnu luontevilta (kotona en koskaan kuullut noita sanoja). Jos vaikka ajattelenkin tunteitteni kertomista, kyyneleet kohoavat silmiini. Siksi en puhukkaan tunteistani, ei siitä mitään tulisi kun alkaisin vain heti itkeä.
Itken vähintään kuukausittain tämän asian takia. Siis sitä, ettei minulla voinut olla kivaa ja turvallista isää, ja onnellista lapsuutta. Voinko saada mistään jotain apua? Keskusteluterapiaa tai jotakin? Haluaisin lähinnä pystyä olemaan avoimempi (tunteista puhuminen), jättämään menneisyyteni taakse ja olemaan itsevarmempi.
Asioiden selviksi puhuminen isän kanssa olisi sula mahdottomuus. Hän ei myönnä virheitään ja ryhtyy marttyyriksi, jos saa kritiikkiä osakseen.
Suhde äitiini on ollut aina hyvä ja turvallinen, mutta isäni on sellaista tyyppiä, joka suuttuu pienistäkin asioista nollasta sataan ja huutaa, tukkapöllyä sain lapsena usein, vaikka en aina edes tiennyt tehneeni väärin. En puhu isäni kanssa ellei ole pakko, emmekä katso koskaan toisiamme silmiin. Itse asiassa olen vihannut isääni niin pienestä asti kun muistan. Usein, jos alan puhua isäni kanssa se päättyy aina väittelyyn ja riitelyyn. Ja sitten itken.
Olen päättänyt olla niin vähän tekemisissä isäni kanssa kun vain voin. En jaksa enää kuunnella sitä huutamista ja sättimistä (kerrankin pyöräni kumi oli puhjennut, ja sain huutoraivarit sen takia. 23-vuotiaana). Ei minun tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa joka tekee minut onnettomaksi. Näen joskus unia joissa karjun isälleni täyttä päätä miten huono isä hän on ja että vihaan häntä.
Painajaismaisin muisto isästäni on, kun olin 22-vuotias, ja asuin vähän aikaa kotona. Isälleni ja minulle tuli jostain riitaa, jonka päätteeksi juoksin omaan huoneeseeni. Isä seurasi minua ja yritti rynniä sisälle ja minä pitää ovea kiinni. Isä sai oven auki ja tarttui niskastani kiinni, ihan kuin rangaistakseen minua. Ajattelin vain mielessäni ettei isä tukistaisi tai satuttaisi minua. Juoksin vessaan lukkojen taakse itkemään. Pahin pelkoni on, että kotona pitää pelätä! Oman kotini pidän turvapaikkana, enkä päästä tänne ketään johon en luota 100%. Eipä ole vieraita käynyt.
Luulen että lapsuuteni on vaikuttanut siihen millainen nyt olen: minulla on todella huono itsetunto, enkä pysty solmimaan ystävyyssuhteita. En luota itseeni, enkä muihin. Pysyvän parisuhteen olen onnistunut luomaan avomieheni kanssa, mutta omista tunteista puhuminen on vaikeaa, en osaa sanoa "rakastan sinua" tai "anteeksi". En vain pysty sanomaan niitä, eivätkä ne tunnu luontevilta (kotona en koskaan kuullut noita sanoja). Jos vaikka ajattelenkin tunteitteni kertomista, kyyneleet kohoavat silmiini. Siksi en puhukkaan tunteistani, ei siitä mitään tulisi kun alkaisin vain heti itkeä.
Itken vähintään kuukausittain tämän asian takia. Siis sitä, ettei minulla voinut olla kivaa ja turvallista isää, ja onnellista lapsuutta. Voinko saada mistään jotain apua? Keskusteluterapiaa tai jotakin? Haluaisin lähinnä pystyä olemaan avoimempi (tunteista puhuminen), jättämään menneisyyteni taakse ja olemaan itsevarmempi.
Asioiden selviksi puhuminen isän kanssa olisi sula mahdottomuus. Hän ei myönnä virheitään ja ryhtyy marttyyriksi, jos saa kritiikkiä osakseen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Korjaan: tuo "painajaismaisin muisto" tapahtui 20-vuotiaana.
Mulla on ihan samanlainen isä, en vieläkään ymmärrä mikä on/oli huutamisen taustalla, monesti kun isä tuli kotiin töistä niin se huuto alkoi, joko hänen isänsä oli samantapainen ja nyt ns. jatkaa perinnettä tai sitten purkaa vain vihansa muhun.
Vaikea sanoa onko tämä vaikuttanut omaan itsetuntoon ja muihin juttuihin, luultavasti kyllä.
Jos jotain hyviä puolia hakee niin tiedän ainakin nyt omakohtaisesti miten EN kasvata lastani jos sellaisen joskus saan.
Tiedän, mistä löytyy iso apu, mutta hyväksyttekö?
Jumalalta!
Itse olin pikku tyttö, kun kotini hajosi. Isä oli väkivaltainen ja näin aivan hirveitä asioita, joita alle kouluikäiseten ei tarvitsisi nähdä eikä kuulla. Minulla itselläni oli kuitenkin turvallinen olo, sillä isä ei meitä lapsia kohtaan ollut paha, vaikka huusi kyllä välillä, muttta enimmäkseen juoppokavereilleen.
Äitiä tarvitsin vain rahan ja lahjojen takia, isää sen takia, että olisi jokin koti, sillä sitäkään ei aina ollut.
Sitten tulla paukahdin uskoon ihan ilman ennakkovaroitusta ja ilman oman tahdon vaikutusta. Luin sattumoisin Raamattua ja äkkiä se olikin aivan hirveän totta ja tajusin, että Jeesus, josta siinä kerrotaan, on tässä ja nyt läsnä! Ei pelottanut, lämmin ja hyvä oli olla, mutta hyvin syyllinen olo, kunnes koin anteeksiantamuksen!
Se anteeksiantamus, siis kun sain OMAT virheeni ja tekoni anteeksi, oli minulle ratkaiseva monin puolin! Koin sisäistä tervehtymistä ja vanhojen asioiden selviämistä, ymmärrykseni vanhempiani kohtaan muuttui ja tajusin heidänkin elämänsä tragediat, jotka olivat johtaneet tilanteeseen, että kotini hajosi.
Tuli tarve antaa anteeksi vanhemmilleni ja siten löysin isän ja äidin uudella tavalla ja heistä tuli hyvin läheisiä. Molemmat myös myönsivät omat virheensä, jotka vaikuttivat eroon ja sekin vahvisti sitä, että perheeni oli sydämessäni jälleen ehyt, vaikka tilanne olikin ulkoisesti edelleen se, mikä oli. Se kylmyys, mitä koin, oli hävinnyt, tilalla oli lämmin rakkaus ja anteeksianto. Tiesin, että itse olin täysin syytön heidän tilanteeseensa, olin uhri, lapsi, joka kantoi seurauksia, mm käytöshäiriöinä, yksinäisyytenä, suruna, epäsosiaalisuutena, hylkäyshaavaisena, pelokkaana, itsetunnottomana, mitättömänä.
Taivaan Isä antoi minulle oman arvon tunnon: olen Hänen silmäteränsä! Niin olet muuten Sinäkin, sillä Hän rakastaa Sinua ihan yhtä paljon!!!
Taivaan Isä poisti katkeruuden ja anteeksiantamattomuuden, ja sitä helpotti se, kun luin Raamatusta Jeesuksen sanoja, että meidän ihmisten pitää antaa toisillemme anteeksi, kun meistä joka ainoa on tavalla tai toisella rikkoja toisiamme vastaan, kukaan ei ole täydellinen! Jeesus hyväksyi meidät silti kaikine vikoinemme ja odottaa, että me hyväksyisimme toisemme vierheellisinä. Se EI TARKOITA, että pitäisi hyväksyä pahuutta, vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja meihin kohdistuvaa pahaa. Pahat asiat voimme tuomita väärinä, mutta ne ihmiset, jotka niitä sortuvat tekemään, voimme armahtaa ja antaa heille anteeksi ja SITEN VAPAUTTAA I T S E M M E katkeruuden suosta, myrkystä, joka tuhoaa anteeksiantamatonta ihmistä sisältäpäin ja tuottaa kitkeriä hedelmiä (kyräilyä, pahoja sanoja, välinpitämättömyyttä, loukkaantumisia, torjumista, välimatkan pitämistä, ...). Usein tuo rikkova ihminen juuri kaipaa rakkautta ja hyväksyntää ja anteeksiantoa, vaikka ei osaa eikä kykene toimimaan siten, kuin sydämessään kaipaa. Me voimme olla heille apu lukkojen avaamiseen ja heidänkin vapauttamisekseen, sillä se katkeruuden vankila, jossa he tahtomattaan ovat, voi olla heidän oman lapsuutensa tulos, eivätkä ole löytäneet ulos vankilastaan.
Katkeruuden vankilan avain on anteeksianto ja rakkaus!
Minulla on nyt kaksi isää, taivaallinen ja maallinen, ja molemmat rakkaita! Taivaan Isän rakkaus on parantanut, hoitanut ja Hänen syliinsä voin AINA mennä, kun tuntuu pahalle, kun tulee tappioita elämässä tai kun kaipaan läheisyyttä ja hoivaamista. Siinä olen täydellisen onnellinen ja se taivaallisen voimavirran latauspaikka auttaa rakastamaan muita ihmisiä!
Mitä jos vain murtaisit sen kaiken historian taakan ja sanoisit miehellesi, että rakastat häntä ja viihdyt hänen kanssaan vaikkakin sanoisit sen itkien? On ihan terve tunne sanoa ja kokea niin. Hän on varmaan läheisin ja rakkain ihminen sinun elämässäsi?
Ajattelisin, että isäsuhteesi voit kenties hoitaa kuntoon joskus tulevaisuudessa. Varmasti nyt olisi parasta se oma hyvinvointi ja murtautuminen kaikista lukoista joihin lapsuutesi on sinut kahlinnut.
En nyt tunne tilannettasi tarkemmin, mutta voisin ajatella ettei siihen tarvita ulkopuolista apua. Kaikki voima on sinussa, kun vain otat ne käyttöön. Jos joskus tulevaisuudessa saat omia lapsia, haluaisit varmaan omalle lapsellesi hyvin erilaisen rakkauden täytteisen kodin. Ensimmäiset rakennusmateriaalit sinun pitää pystyttää nyt.
Suosittelen, että opettelet puhumaan tunteistasi sellaisen ihmisen kanssa, johon luotat eniten (miehesi, äitisi, ystävä?). Jos sitä ei osaa luonnostaan niin silloin se vaatii opettelua. Tiedän tämän, koska itse olen asian nimenomaan opetellut. Vaikeita asioita on ensin hankala sanoa: pelottaa, hävettää yms. Voit aloittaa siitä, mikä tuntuu helpoimmalta tai sitten siitä mikä ahdistaa sinua eniten. Puhumisessa yleensä nimenomaan aloittaminen on vaikeinta. SItten kun pääset alkuun, niin kuuntelijan käyttäytyminen ratkaisee, uskallatko jatkaa. Olen sitä mieltä, että tunteista puhuminen kannattaa, vaikka se olisi vaikeaa.
Ja mikäli puhumisesta aloittaminen tuntuu sekin liian vaikealta, yritäpä vaikka kirjoittamista. Voithan esimerkiksi vaikkapa kirjoittaa miehellesi viestin "rakastan sinua", tai muuta vastaavaa. Ehkä sitten kun huomaat miten näihin asioihin reagoidaan uskallat jatkaa pidemmälle. Älä välitä siitä, että tilanne ei tunnu luontevalta. Voit myös sanoa tämän ääneen: "haluaisin puhua yhdestä asiasta" ja "tämä saattaa kuulostaa tyhmältä mutta.." tms. Vähitellen opit asian, eikä se enää tunnukkaan niin vaikealta.
Ja muista puhumisen opettelun lisäksi tietenkin kuunnella, mitä toinen kertoo sinulle.
Opettele tätä asiaa ensin sellaisen ihmisen kanssa, johon luotat. Kun olet joskus aikanaan oppinut tämän ja puhuminen tuntuu luontevalta, voit päättää vieläkö haluat yrittää puhumista isäsi kanssa. Voi tosin olla, että hän ei osaa puhumisen taitoa tai ei muusta syystä ole kykenevä keskustelemaan asiasta järkevästi. Mutta ehkä olet tuolloin voinut puhua asiasta jonkun muun kanssa mikä voi myös helpottaa oloasi. Tai voihan olla, että aika ja vuodet muuttavat sekä sinua että isääsi, jolloin saatatte tulla toimeen paremmin keskenään. Aika näyttää sen.
Ole kärsivällinen, rohkea ja opettele kertomaan tunteistasi
Tsemppiä
=)
Tsemppiä