Täällä kirjoittelee 19-vuotias nuori nainen, joka on tullut pitkän matkan.
Tähän alkuun sanon heti, että suhtaudun itse kriittisesti minulle tapahtuneisiin onnenkantamoisiin. En siis ole "hurahtanut", mutta pidän kaikki ovet aina avoinna, ja tykkään pohdiskella tällaisia syvällisempiä juttuja : )
Olen lapsesta saakka tahtonut muuttaa ulkomaille. Menisin sinne joho matkustelemaan ja tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, tai sitten opiskelemaan. Joka tapauksessa matkustelu ja ulkomaat ovat aina olleet suurin haaveeni pienestä tytöstä saakka.
Tutustuin vajaa kaksi vuotta sitten minua vanhempaan mieheen (olin silloin 17, ja hän 22), joka mullisti elämäni negatiivisella tavalla. Hän oli pahasti koukussa päihteisiin, ja luonteeltaan aggressiivinen, sekä erittäin masentunut. Tahdoin ensiksi auttaa häntä, mutta päädyimmekin parisuhteeseen. Olimme yhdessä 10 kuukautta, jotka olivat minulle (ja varmasti myös hänelle) varsinaista helvettiä. Masennuin todella pahasti. Jätin koulun ja harrastukset kesken, hylkäsin kaverini, ja mielenterveyteni (sekä myös fyysinen terveys) romahti aivan totaalisesti. Viiltelin päivittäin, yritin itsemurhaa ja vedin unilääkkeitä, jotta ei tarvitsisi olla hereillä ja kohdata todellisuutta. Kärsin pahoista migreenikohtauksista ja huimauksesta. Makasin vuoteen pohjalla kalpeana ja pahoinvoivana. Inhosin itseäni. Itkin päivittäin. Olin varma siitä, että tulisin kuolemaan pian, ja ettei minulla olisi minkäänlaista tulevaisuutta edessä. Siinä samassa hötäkässä ystäväni, jolle olin avautunut pahoinvoinnistani, teki itsemurhan. Ystäväni tunsi minut hyvin. Olin lapsesta saakka kertonut hänelle suunnitelmistani matkustaa ulkomaille ja opiskella siellä. Surin kuollutta ystävääni, ja olin täysin yksin ongelmieni kanssa.
Elämäni oli okei ennen kuin kohtasin exäni, mutta parisuhteen aloitettuani alkoi syvä ja nopea lasku ihan pohjalle. Riitelimme joka päivä. Ensimmäiset 5 kk parisuhteesta olin sen verran hyvässä kondiksessa, että kykenin vielä joten kuten pitämään puoleni, ja mulla soi hälyytyskellot siinä määrin, että puhuin usein exälle eroamisesta. Meille tulikin yhdessä vaiheessa lyhyt ero. Ex kuitenkin kiristi minut takaisin yhteen kanssaan sanomalla, että tappaa itsensä, jos en anna hänelle uutta mahdollisuutta. Seuraavat (loput) 5 kk meni siinä, että ex halusi erota minusta, ja minä roikuin hänessä kaikin voimin. Olin täysin tohjona ja riippuvainen siitä ainoasta ihmisestä, jota minun olisi pitänyt karttaa. Olin itkuinen, vihainen, tyytymätön ja hermoheikko, ja valitin aamusta iltaan. Tein kaikenlaista karmeaa omalle vartalolleni, ja vielä suurempaa tuhoa mielenterveydelleni. Esimerkiksi kerran kirjoitin tussilla vartalooni haukkumanimiä ja rumia sanoja, ja viiltelin käteni täyteen haavoja. Istuin kylpyammeessa omassa veressäni ja tuijotin sanoja "säälittävä", "riippuvainen", "ruma", "lutka" yms, jotka olin kirjoittanut kroppaani. Ajattelin: "joku muu saattaisi selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen varmaan se, joka ei kestä ja kuolee/tekee itsemurhan. Ei minulle ole enää toivoa." Lopulta ex jätti minut. En ole kuullut hänestä sen koommin.
Jatkoa...
Tähän alkuun sanon heti, että suhtaudun itse kriittisesti minulle tapahtuneisiin onnenkantamoisiin. En siis ole "hurahtanut", mutta pidän kaikki ovet aina avoinna, ja tykkään pohdiskella tällaisia syvällisempiä juttuja : )
Olen lapsesta saakka tahtonut muuttaa ulkomaille. Menisin sinne joho matkustelemaan ja tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, tai sitten opiskelemaan. Joka tapauksessa matkustelu ja ulkomaat ovat aina olleet suurin haaveeni pienestä tytöstä saakka.
Tutustuin vajaa kaksi vuotta sitten minua vanhempaan mieheen (olin silloin 17, ja hän 22), joka mullisti elämäni negatiivisella tavalla. Hän oli pahasti koukussa päihteisiin, ja luonteeltaan aggressiivinen, sekä erittäin masentunut. Tahdoin ensiksi auttaa häntä, mutta päädyimmekin parisuhteeseen. Olimme yhdessä 10 kuukautta, jotka olivat minulle (ja varmasti myös hänelle) varsinaista helvettiä. Masennuin todella pahasti. Jätin koulun ja harrastukset kesken, hylkäsin kaverini, ja mielenterveyteni (sekä myös fyysinen terveys) romahti aivan totaalisesti. Viiltelin päivittäin, yritin itsemurhaa ja vedin unilääkkeitä, jotta ei tarvitsisi olla hereillä ja kohdata todellisuutta. Kärsin pahoista migreenikohtauksista ja huimauksesta. Makasin vuoteen pohjalla kalpeana ja pahoinvoivana. Inhosin itseäni. Itkin päivittäin. Olin varma siitä, että tulisin kuolemaan pian, ja ettei minulla olisi minkäänlaista tulevaisuutta edessä. Siinä samassa hötäkässä ystäväni, jolle olin avautunut pahoinvoinnistani, teki itsemurhan. Ystäväni tunsi minut hyvin. Olin lapsesta saakka kertonut hänelle suunnitelmistani matkustaa ulkomaille ja opiskella siellä. Surin kuollutta ystävääni, ja olin täysin yksin ongelmieni kanssa.
Elämäni oli okei ennen kuin kohtasin exäni, mutta parisuhteen aloitettuani alkoi syvä ja nopea lasku ihan pohjalle. Riitelimme joka päivä. Ensimmäiset 5 kk parisuhteesta olin sen verran hyvässä kondiksessa, että kykenin vielä joten kuten pitämään puoleni, ja mulla soi hälyytyskellot siinä määrin, että puhuin usein exälle eroamisesta. Meille tulikin yhdessä vaiheessa lyhyt ero. Ex kuitenkin kiristi minut takaisin yhteen kanssaan sanomalla, että tappaa itsensä, jos en anna hänelle uutta mahdollisuutta. Seuraavat (loput) 5 kk meni siinä, että ex halusi erota minusta, ja minä roikuin hänessä kaikin voimin. Olin täysin tohjona ja riippuvainen siitä ainoasta ihmisestä, jota minun olisi pitänyt karttaa. Olin itkuinen, vihainen, tyytymätön ja hermoheikko, ja valitin aamusta iltaan. Tein kaikenlaista karmeaa omalle vartalolleni, ja vielä suurempaa tuhoa mielenterveydelleni. Esimerkiksi kerran kirjoitin tussilla vartalooni haukkumanimiä ja rumia sanoja, ja viiltelin käteni täyteen haavoja. Istuin kylpyammeessa omassa veressäni ja tuijotin sanoja "säälittävä", "riippuvainen", "ruma", "lutka" yms, jotka olin kirjoittanut kroppaani. Ajattelin: "joku muu saattaisi selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen varmaan se, joka ei kestä ja kuolee/tekee itsemurhan. Ei minulle ole enää toivoa." Lopulta ex jätti minut. En ole kuullut hänestä sen koommin.
Jatkoa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jatkoa:
Suhteen loputtua minulla ei ollut jäljellä yhtään mitään. Ei kavereita, ei koulutusta tai töitä, ei harrastuksia, terveys (niin mielen- kuin fyysinenkin terveys) täysin tohjona. Päätin aloittaa iltalukion, vaikka olin juuri saanut kouraan diagnoosin vaikeimman asteen masennuksesta. En halunnut tuijottaa kotona seinään joka päivä. Tahdoin jotain tekemistä.
Tapasin koulussa jo ensimmäisellä viikolla erään pojan, joka herätti huomioni positiivisella tavalla. Menin kysymään hänen nimeään, ja josko hän tahtoisi lähteä kahville kanssani. Kun myöhemmin istuimme kahvilla, sanoin hänelle, että hän muistuttaa jostain syystä kuollutta ystävääni, en tiennyt miksi. Myöhemmin selvisi, että he olivat tunteneet toisensa ystäväni vielä eläessä. Kävipä kuitenkin niin, että uusi tuttavuuteni tavallaan noukki minut todella syvältä. Niin käy yleensä vain elokuvissa tai kirjoissa. Harvoin törmää ihmiseen, joka näyttää tietä ja tulee apuun silloin, kun apua eniten tarvitaan. Tämä poika kuitenkin opetti minut rakastamaan itseäni, kunnioittamaan elämää ja arvostamaan vahvuuksiani, sekä kehittämään heikkouksiani. Hän sanoi minulle, että minulla on suuri tulevaisuus, ja olen omalla tavallani erityinen, ja että tulisin auttamaan vielä montaa ihmistä elämäni aikana. Aina jo minuutti kyseisen ihmisen seurassa vahvisti itsetuntoani ihan älyttömästi. Kesän loppuun mennessä olin täysin terve. Ei enää merkkiäkään masennuksesta.
Minulla ja perheelläni on ollut jo pitkään tosi kinkkinen tilanne rahan suhteen. Käyn iltalukiossa, mutta minulla ei ole varaa maksaa koulukirjojani. Mietin kuumeisesti, miten saisin kustannettua kirjat itselleni. Pari päivää sitten törmäsin kuitenkin henkilöön, joka lupasi järjestää minulle koulukirjat ilmaiseksi. Kuulemma hän oli juuri etsinyt jotain autettavaa nuorta, joka olisi pinteessä opiskelun suhteen. Sain tehtyä opintosuunnitelman, jonka mukaan valmistuisin vuoden päästä joululla. Olen hyvää vauhtia matkaamassa kohti unelmiani, joita olen työstänyt lapsesta saakka.
Tahdoin kirjoittaa tänne siksi, että haluan muidenkin tietävän, että elämän kriiseistä on mahdollista selvitä. En voi sanoa juuta enkä jaata niiden henkilöiden tilanteisiin, jotka ovat sairastaneet masennusta lapsesta saakka ja ovat nyt "kipeinä" jo vaikka viidettätoista vuotta. Kuitenkin toivoa on aina. Jokaisen kannattaa pitää silmät, korvat ja sydän avoimina uusille tilanteille ja ihmisille. Apua voi tulla vaikka mistä. Luovuttaa ei saa : )
Hyvää syksyä kaikille. Jos jollain on kysymyksiä tai kerrottavaa masennukseen liittyen, luen mielelläni. Pysykää kuitenkin kommentteihin liittyen positiivisella/asiallisella puolella.
Tahdon vielä linkittää tähän tämän biisin : ) Tsemppiä oikeasti kaikille! Jos jaksat pitää kiinni elämästä ja lähteä työstämään edes yhtä unelmaa, niin se on jo alku sekin.
http://www.youtube.com/watch?v=f3OCfsSoFao
Viittaat "kohtatoon". Kyllä elämä on paljon muuta kuin fyysisillä silmillä näemme ja ymmärryksellämme koemme. Uskon, että olet saanut nuo kirjat Jumalalta johdatuksena. Kiva kuulla, että asiat elämässäi ovat nyt hyvin. Järki on meille annettu: ei kannata suinpäin rynnätä asioihin ja ihmissuhteisiin.