Hiukan Tšetšeniasta ja sen lähihistoriasta

Koska Tšetšenian terrorismi on niin kovin pinnalla tällä palstalla, pieni – tosin hyvin puutteellinen -katsaus kyseisen kansan kohtaloihin on paikallaan.

Kansasta:

Tšetšenian väestön pääosa koostuu tšetšeenistä. Lisäksi alueella asuu venäläinen ja inguusialainen vähemmistö. Tšetšeenit ja inguusit ovat (nykyään) muslimeja ja kuuluvat Kaukasian vuoristokansoihin. Tšetšeenien kieli kuuluu Nakh-ryhmään, joka usein luokitellaan osaksi laajempaa nakho-dagestanilaista tai pohjoiskaukasialaista kieliryhmää. Kuten monet muutkin vuoristokansat, tšetšeenit ovat aina olleet tunnettuja itsenäisyyshalustaan. Euroopasta vastaavina esimerkkeinä voidaan mainita Sveitsin vuoristokansat, jotka valaliiton muodostettuaan onnistuivat samankaltaisissa pyrkimyksissään.

Viimeisimpien arvioiden mukaan eli 1990-luvun alussa tšetšeenejä oli n. 1 300 000. Kuinka paljon heitä on enää jäljellä, sitä ei tiedettäne.

Vuonna 1828 Tšetšeniasta löytyi öljyä, jota kuitenkin alettiin pumpata merkittävästi vasta 1800-luvun lopulla – 1900-luvun alussa. Sittemmin öljystä tuli Tšetšenian talouden selkäranka ja pääkaupungin Grozny oli Neuvostoliiton suurimpia öljynjalostuskeskuksia. Tämän lisäksi Tšetšenia on Venäjälle sijaintinsa vuoksi strategisesti tärkeä. Tämä on – kuten monen muunkin öljyrikkaan ja suurvallalle strategisesti tärkeän alueen kohdalla – osoittautunut alueen väestölle kohtalokkaaksi.


Lähihistoriasta:

Venäjä alkoi tunkeutua alueelle voimakkaasti 1830-luvulla eli parisenkymmentä vuotta sen jälkeen, kun se oli valloittanut Ruotsilta sen itäisen maakunnan eli Suomen ja tehnyt siitä Venäjän imperiumiin liitetyn Suomen Suurruhtinaskunnan. Toisin kuin suomalaiset, tšetšeenit ryhtyivät pitkälliseen vastarintaan Shamilin johdolla. Vastarintaa kesti noin 25 vuotta. Vuonna 1859 venäläiset onnistuivat massiivisten joukkojenkeskitysten avulla murtamaan pääosan vastarinnasta ja vangitsemaan Shamilin. Puolustautumistaistelua jatkui kuitenkin vielä 1860 luvulle. (Muun muassa Leo Tolstoi kuvaa tätä venäläiseltä näkökannalta teoksessaan ”Kasakat”). Tämän jälkeen Tšetšenia liitettiin Venäjään, so. Runsaat 50 vuotta sen jälkeen, kun sama oli tehty Suomelle.

Vuonna 1920 Venäjän bolshevikit tekivät Tšetšeniasta autonomisen maakunnan (oblast). Tämä sitten 1934 sulautettiin yhteen Ingusian kanssa Tšetšenia-Ingusian autonomiseksi maakunnaksi, joka taas pian muutettiin neuvostotasavallaksi. Stalin karkotti myöhemmin sekä tšetšeenit että inguusit kuten monet muutkin kansat Keski-Aasiaan ja lakkautti Tšetšenia-Ingusian tasavallan. Hrutshevin aikana eli n. v. 1957 kansojen sallittiin palata takaisin alueilleen ja tasavalta perustettiin uudestaan. Mahdollisesti Suomen kohtalo olisi ollut vastaavan tapainen, jos Suomi olisi onnistuttu säilyttämään vallankumouksen ja sitä seuranneen Venäjän sisällissodan kestäessä Neuvostoliiton osana. Suomen Vapaus- ja sisällissodan yhteydessä bolshevikit kuitenkin murskattiin ja, kuten tunnettua, suomi kykeni säilyttämään toisessa maailmansodassa itsenäisyytensä.

Kuten monien muidenkin kansojen kohdalla, tšetšeenit ryhtyivät uudestaan vaatimaan itsenäisyyttään Neuvostoliiton hajottua. Toisin kuin eräiden muiden kansojen kohdalla, Venäjä kuitenkin katsoi parhaaksi pyrkiä estämään tätä asevoimillaan. Kun Dudajev kaappasi vallan paikalliselta kommunistihallinnolta ja valittiin presidentiksi, hän julisti Tšetšenian eronneeksi venäjän federaatiosta ja maan itsenäiseksi . Pisan sen jälkeen Tšetšenia-Ingusia jakautui Tšetšenian ja Ingusian tasavalloiksi. Vuonna 1994 Venäjä yhdessä tsetsenialaisenn opposition kanssa yritti useaan otteeseen syrjäyttää Dudajevin, mutta epäonnistui. Tämän jälkeen (11. joulukuuta 1994) Venäjän armeija valtasi Tšetšenian, mutta sen hyökkäys pääkaupunkia Groznya vastaan torjuttiin. Samalla pääkaupunki tuhoutui suureksi osaksi. Vuoden 1995 maaliskuussa Venäjä uudisti hyökkäyksensä suuremmin voimin ja onnistui valtaamaan Groznyn jäänteet. Samalla tapettiin huomattava osa Groznyn siviiliväestöstä. Tšetšeenien sissivastarinta kuitenkin jatkui ja jatkuu yhä gerillasodan muodossa ja kostoiskuina Venäjälle.

Monet vastarintaan osallistuvat ovat menettäneet suurin piirtein kaikki omaisensa, mikä osaltaan selittänee - joskaan ei tee hyväksyttäväksi - heidän käyttämiensä keinojen joskus äärimmäisen raakuuden. Myös Venäjän alueella käyttämät keinot kuuluvat uutistietojen mukaan ns. likaiseen sotaan.