joihinki bipoihin vaiks iteki oon bipo. Mä en voi tajuta sitä et miks joidenki elämä pyörii vaan sairauden ympärillä. Ei voi ikinä olla asiat paremmin jos vaan märehtii sitä sairautta. Jos on ilonen on hypo tai mania päällä, jos on surullinen ja vituttaa on masennus tulossa tai päällä, jos pelkää pimeetä on psykoosi tai psykoottinen oire päällä. Kaikista normaaleista tunteista pitää repiä sairaus esiin. Terveilläkin ihmisillä vaihtelee mielialat superhyvästä päivästä normaaliin, tylsyyteen, suruun ja ties mihin. Jotkut terveetkin pelkää pimeää ja omaa vilkkaan mielikuvituksen. Miksi pitää tarkkailla fyysistä ja henkistä puolta koko aika. Voin kuvitella kuin kyllästyneitä läheiset on jos toinen bipokin kyllästyy bipoon.
Ja sit sellanen ihme kateus jos joku pärjää ilman lääkkeitä. Heti alkaa valitus et kyl sun pitäis syödä ne lääkkeet. No syö ihan ite niitä myrkkyjä vaan. Tai jos mulla menee paremmin ni vähätellään mun sairautta. Mää kärsin eniten maailmassa tuntuu olevan monen bipon mentaliteetti. Ärsyttää myös päihteiden ja manian hehkutus. Tai semmonen et hehkutetaan hulluutta. Mä nyt oon hullu ja oon vaan tämmönen, kestäkää! Sekin on ärsyttävää et kerätään kaikki mahdolliset diagnoosit itelleen et vaan ollaan marttyyrejä. Voidaan sit selitellä kaikki teot joko bipolla tai jollain helvetin persoonallisuushäiriöllä. Miten edes yhdellä ihmisellä voi olla melkein kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt, bipo, ahdistuneisuus, syömishäiriö, psykoottisia oireita? Mä en enää tajua tätä nykyajan diagnoosi muotia.
Sorry tää paatos mut oli pakko saada avautua.
Ja sit sellanen ihme kateus jos joku pärjää ilman lääkkeitä. Heti alkaa valitus et kyl sun pitäis syödä ne lääkkeet. No syö ihan ite niitä myrkkyjä vaan. Tai jos mulla menee paremmin ni vähätellään mun sairautta. Mää kärsin eniten maailmassa tuntuu olevan monen bipon mentaliteetti. Ärsyttää myös päihteiden ja manian hehkutus. Tai semmonen et hehkutetaan hulluutta. Mä nyt oon hullu ja oon vaan tämmönen, kestäkää! Sekin on ärsyttävää et kerätään kaikki mahdolliset diagnoosit itelleen et vaan ollaan marttyyrejä. Voidaan sit selitellä kaikki teot joko bipolla tai jollain helvetin persoonallisuushäiriöllä. Miten edes yhdellä ihmisellä voi olla melkein kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt, bipo, ahdistuneisuus, syömishäiriö, psykoottisia oireita? Mä en enää tajua tätä nykyajan diagnoosi muotia.
Sorry tää paatos mut oli pakko saada avautua.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Saman huomasin kaksi vuotta sitten. Lähdin kävelemään tukiryhmästä kun en jaksanut sitä enää. Aikuiset ihmiset on ku teinejä. Tietysti niitä fiksujakin on mutta mä en henkilökohtaisesti jaksa olla kuin muutaman bipon kanssa tekemisissä. Kaikki on aina yhtä suurta draamaa. Taitaa olla varsinainen muoti-ilmiö tuo diagnoosien anto ja kerääminen. Moniin asioihin ja omaan käytökseen pystyy vaikuttamaan hyvin paljon. Se vaan vaatii tuhottomasti töitä.
Semmosta epäkypsää teinivöyhkäämistähän tuo bipo-elämä näyttää olevan.
En jaksa enää seurustella ton mujan kanssa jos ei aikuistu.
samoin. Luin jotakin bipojen tukipalstaa jonki aikaa mutta "sekamuotoista pukkaa" tai "hypoa on nyt päällä" alkoi kyllästyttää ja läksin pois.
Mä en ole kertonut kenellekkään sairastavani kaksisuuntaista. Työnantaja tietää saikkutodistuksista tietysti, mut kielsin ehdottomasti kertomasta kenellekkään. En ymmärrä miksi sairaudesta pitää tehdä numeroa. Turhaan huolestuttaa läheisiä. Mä pidän omat hyvät ja huonot olot visusti omana tietonani. Tai ainakin yritän pitää...
Mä en ole kans kertonu ihmisille. Tietty läheiset tietää mut en muuten sitä huutele tuolla tai kerro puoltutuille. Tietty on tärkeetä puhua sairaudesta ja yrittää poistaa sitä tabua kaiken ympäriltä mut ei tuolla diabeetikotkaan huutele kaduilla et hei mulla on diabetes, deal with it! Pitääkö olla koko aika julistamassa jotain hullujuttuja. Mä en ymmärrä. Joskus kun joidenki bipojen juttuja kattelee tulee väkisin mieleen et moni tekee ittestään hullumman ku oikeesti on. Just sillä et kuvittelee kaikkien normaaleiden olotilojen olevan sairautta ja sillä kun kaikki pyörii sairauden ympärillä. Hävitetään ne terveet ihmiset ympäriltä ja hengaillaan toisten hullujen kanssa. Ku kukaan muu ei ymmärrä muka. Kyllä mun läheiset on ymmärtäny ku oon selittäny asioita.
Nytki yks bipotuttu on iloinen eräästä ensi viikolla tapahtuvasta asiasta ja hänen mielestään se on hypomaniaa. Voi pyhä lehmä. Tietenki hyvät asiat tekee mielen hyväksi ja iloiseksi ilman et se on heti hypoa.
Heipä hei. En voi olla kommentoimatta, kun on itsellänikin tullut verrattua kaksisuuntaista mielialahäiriötä diabetekseen. Ja samasta asiastahan siinä on periaatteessa kysymys. Tässä "bipossa" ikään kuin siis mielen verensokerit (heittelehtii ainakin siinä tapauksessa, jos ei hoitotasapaino ole oikein kondiksessa).
Itselläni on kyllä vaikeaa samaistaa itseäni näihin keskusteluihin, sillä olen sikäli onnekas, että oma sairauteni on tyyppiä 2. ja lievä vielä siitäkin muodosta. En siis ole koskaan ollut "bipon" vuoksi psyk. sairaalahoidossa, ja olen onnekseni myöskin välttynyt itsetuhoisuudelta (Luojankiitos!). Lääkityksenäkin on ainoastaan mielialaa tasaava lääke ( pimeimpään vuodenaikaan minimiannos masislääkettä, jotta selviää ahdistumatta). Jota (ensimmäistä siis) mieluusti kyllä käytän vaikka lopun elämääni, kun siitä on apua sairauden oireiden hallinnassa. (Eli harhoista, psykooseista ja neurolepteista ei itselläni ole mitään kokemusta.) Psykoterapia on auttanut hyväksymään sairauden ja elämään sen kanssa. Voisin sanoa, että melko täyspainoista elämää elän.
Itseäni en ajattele ja näe mitenkään sairauden kautta, ja toivoisin, etteivät kanssaihmisetkään normielämässä tee niin. Vaikka sairaus on osa identiteettiäni, se ei mitenkään hallitse minäkuvaani. Tämän löydön soisin jokaiselle "bipoa" potevalle! Mutta ehkä olen väärä ihminen sanomaan, kun olen päässsyt näinkin "helpolla".
Eli terveelliset ja miel. säännölliset elämäntavat ovat mielestäni tärkeää sairauden "itsehoidossa". Näin on ainakin omalla kohdallani osoittautunut. Itselleni esim. yövalvominen ei sovi. Elämän leppoistaminen on ollut paikallaan. Eli ei ole tarvetta ympätä esim. yhteen päivään liikaa tekemistä. Mutta tässäkin me ihmiset ylipäätään olemme erilaisia. Joku ilmentää itseään juurikin jatkuvan menemisen, tekemisen ja toiminnan kautta. Itse olen enemmän pohdiskelija. Tykkään istua ja ihmetellä elämää. Milloin yksin, milloin ystävien tai sisarusten kanssa.:) Luulen, että tästä ominaisuudesta itselläni on ollut paljonkin hyötyä sairauden "halutuunotossa".
Toki kun elämässä tulee kriisi (kuten kaltoinkohdelluksi tuleminen yhteisössä), tasapaino järkkyy. Järkkyisi terveellä/normaalillakin. Kanssaihmisille (yhteisössä) haluaisin siis sanoa, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä jo virallisen määritelmänkin mukaan ihmisen toimintakyky on alentunut oletetulta (normaalilta) tasolta. Joten jos sairautta poteva ihminen ei kykene heti edellä mainitsemassani tilanteessa sellaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen tai vuorovaikutukseen, mikä olisi toivottavaa/odotettavaa Muiden taholta, ei kannata ihmetellä. Rohkeasti voi tulla vastaan. Ja aika tekee näissäkin asioissa tehtävänsä.
Fakta vaan on, että tätä elinaikaista sairautta ei paranna tai poista edes itse Isä Jumala. Häneen saan toki luottaa ja turvautua, kivussakin. Sillä vääjäämätöntähän on, että sairaus tuottaa myös kipua. (Kanssaihmisetkään eivät aina välty siltä, ja siitä olen vilpittömän pahoillani.) Sen kivunkin kanssa voi kuitenkin oppia elämään.
Ja voi kyllä, tunnen myös iloa! Elämä on aina lahja kaikesta huolimatta!
Mä olen terapian avulla oppinu lukeen itseäni aika hyvin. Eli tunnistan kun alkaa masentaa. Silloin vähennän lääkitystä ja jos alkaa mennä liian lujaa niin lisään. on toiminu tosi hyvin. Ainoo oire on kokoajan hirvee väsymys. Siitä kun pääsisin eroon niin vois elää melko "normaalia elämää."
Mua ärsyttää joissaki bipoissa se et ensimmäiset 1-2 lasta on otettu huostaan ja sit kehtaavat tehä vielä lisää lapsia. Miksei he taistele niiden huostaanotettujen puolesta. Onkohan nää paskiaiset koskaan ajatellu et miltä niistä ensimmäisistä lapsista tuntuu ku heidät on otettu huostaan ja äitimamma vaan tehtailee lisää lapsia. Mä en antais ikinä anteeks. Vakavaa bipoa sairastavien ei tarttis tehä lapsia ollenkaan. On suorastaan itsekästä tehdä lapsia jos jo etukäteen tietää ettei ehkä pysty huolehtimaan niistä. Eri asia jos on lievempi sairaus ja se pysyy kurissa. Nää lapsitehtailijat vaan ottaa päähän jos ihan suoraan sanotaan.
Sama pätee vaikka alkoholisteihin ja narkkareihin. Kerroppa keino miten lasten tekoa voitais sun mielestä rajoittaa???
JOO! Mua ärsyttää rumat ihmiset joilla on rumia lapsia. Miksei ne edes yritä piilotella niitä, hä? Onkohan nää rumat vanhemmat koskaan ajatelleet miltä heidän rumista lapsistaan tuntuu, kun saa hävetä oman pärstänsä lisäksi rumia vanhempiaan ja (in worst case scenario) SISARUKSIAAN!!1! Susirumien ei tarttis tehä lapsia ollenkaan. On suorastaan itsekästä tehdä lapsia kun jo etukäteen tietää et niistä tulee ihan saatanan rumia. Eri asia on jos on vaan vähän ruma ja pystyy peittämään sen esim naamarilla.
Ha haa, etkö parempaa keksinyt?
Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
Äläh ny.
Kaikkeista pahin tilanne on niillä lapsilla joiden sisarus on sijoitettu mutta he ovat bipon luona ja voivat olla alikehittyneitä fyysisesti ja psyykkisesti bipo vanhemman takia.