Olen uskonut nyt jo monta kuukautta että minulla on skitsofrenia. Itseasiassa olen ollut aivan varma siitä. Oireeni ovat jotenkin niin voimakkaat ja nyt viimeaikoina olen jopa alkanut nähdä äkkiseltään pelottavia asioita.
Mulla ongelmana on myös derealisaatio, en tajunnut että tämä hämärän rajamailla/kamalan pelottava olo johtui siitä. Kuitenkin löysin englanninkielisen foorumin depersonalisaatio/derealisaatiohäiriöstä kärsiville, ja ensimmäistä kertaa sain itseni ainakin täksi illaksi (tiedän että palaan pelkooni vielä monta kertaa) uskomaan että minulla ei todellakaan ole skitsofreniaa.
Tällä dp/dz foorumilla on paljon keskustelua skitsofreniasta, ja sanottiinkin että jokainen heistä luutavasti jossain vaiheessa on uskonut omaavansa ko. taudin.
Sain selityksiä monenlaisille asioille, sillekin miksi sain jopa hieman psykoottisia oireita..
Olen kuunnellut terapeutiltani ja hyvin suurelta osalta ihmisiä että jos minulla olisi skitsofrenia tai olisin psykoosissa niin en itse sitä kyllä tajuaisi. Foorumilla on eräs psykoottisten henkilöiden kanssa paljon tekemisissä oleva henkilö, joka kertoi että ei eläessään koskaan ole tavannut psykoottista tai skitsofreenistä henkilöä joka olisi antanut periksi ja uskonut että harhat eivät ole totta, ja että he ovat sairaita. On kyllä kuullut henkilöistä joilla on välillä jonkinlainen käsitys siitä että kaikki ei ole kunnossa mutta enimmäkseen he eivät sitä tajua. Ja jos jonkinlainen ennakkokäsitys omasta sairaudesta on ollut, niin se on kyllä hävinnyt sitten kun psykoottinen on oikeasti kokonaan psykoosissa.
Jos ihminen on herkkä ja huolestuu erittäin helposti, niinkuin minä itse, niin on olemassa jonkinlainen skitso-pakko-oireinen häiriö, jossa henkilö pelkää niin kovasti sairautta että alkaa suggestoida oireita itselleen.
Olen itkenyt nyt onnesta jo kauan aikaa että ehkä minulla ei olekkaan sitä, toisaalta minua alkaa pelottaa että nyt jos uskon tähän niin ehkä en enää tajuakkaan harhojeni ja epäluulojeni olevan pelkkiä epäluuloja ja alan uskoa niihin oikeasti.
Selittää ehkä sen että viikonloppuna, vaikkakin hampurilaisen välissä oli olevinaan jonkinlainen "limapallero, hiirensikiö" tms niin söin hampparin kyllä kiltisti loppuun.
En uskalla edes kuvitella että itselläni viimein diagnosoitaisiin skitsofreniaa, ja toivotan tajuttoman paljon onnea ja voimia niille joilla tämä sairaus on. Ehkä se ei tosiaankaan ole tauti joka pilaa koko elämän ja jonka kanssa ei voi elää ollenkaan!
Mulla ongelmana on myös derealisaatio, en tajunnut että tämä hämärän rajamailla/kamalan pelottava olo johtui siitä. Kuitenkin löysin englanninkielisen foorumin depersonalisaatio/derealisaatiohäiriöstä kärsiville, ja ensimmäistä kertaa sain itseni ainakin täksi illaksi (tiedän että palaan pelkooni vielä monta kertaa) uskomaan että minulla ei todellakaan ole skitsofreniaa.
Tällä dp/dz foorumilla on paljon keskustelua skitsofreniasta, ja sanottiinkin että jokainen heistä luutavasti jossain vaiheessa on uskonut omaavansa ko. taudin.
Sain selityksiä monenlaisille asioille, sillekin miksi sain jopa hieman psykoottisia oireita..
Olen kuunnellut terapeutiltani ja hyvin suurelta osalta ihmisiä että jos minulla olisi skitsofrenia tai olisin psykoosissa niin en itse sitä kyllä tajuaisi. Foorumilla on eräs psykoottisten henkilöiden kanssa paljon tekemisissä oleva henkilö, joka kertoi että ei eläessään koskaan ole tavannut psykoottista tai skitsofreenistä henkilöä joka olisi antanut periksi ja uskonut että harhat eivät ole totta, ja että he ovat sairaita. On kyllä kuullut henkilöistä joilla on välillä jonkinlainen käsitys siitä että kaikki ei ole kunnossa mutta enimmäkseen he eivät sitä tajua. Ja jos jonkinlainen ennakkokäsitys omasta sairaudesta on ollut, niin se on kyllä hävinnyt sitten kun psykoottinen on oikeasti kokonaan psykoosissa.
Jos ihminen on herkkä ja huolestuu erittäin helposti, niinkuin minä itse, niin on olemassa jonkinlainen skitso-pakko-oireinen häiriö, jossa henkilö pelkää niin kovasti sairautta että alkaa suggestoida oireita itselleen.
Olen itkenyt nyt onnesta jo kauan aikaa että ehkä minulla ei olekkaan sitä, toisaalta minua alkaa pelottaa että nyt jos uskon tähän niin ehkä en enää tajuakkaan harhojeni ja epäluulojeni olevan pelkkiä epäluuloja ja alan uskoa niihin oikeasti.
Selittää ehkä sen että viikonloppuna, vaikkakin hampurilaisen välissä oli olevinaan jonkinlainen "limapallero, hiirensikiö" tms niin söin hampparin kyllä kiltisti loppuun.
En uskalla edes kuvitella että itselläni viimein diagnosoitaisiin skitsofreniaa, ja toivotan tajuttoman paljon onnea ja voimia niille joilla tämä sairaus on. Ehkä se ei tosiaankaan ole tauti joka pilaa koko elämän ja jonka kanssa ei voi elää ollenkaan!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se voi olla että herkkä ihminen saa jonkinlaisia psykoottisia oireita elämäntilanne muutoksista. Jonkun sanomisetkin vois vaikuttaa. Ketä sitten kuuluukinkenenkin lähipiiriin eli sukulaiset ja lähimmät ystävät. Jos näissä ihmissuhteissa tapahtuu niin se vois aiheuttaa poissaolevuutta ku se lähipiiri on kumminkin sellanen kantava voima. Sit ku oot muitten kanssa tekemisissä vaikka koulussa tai työelämässä ni pitäis olla kumminkin periaatteiltaan vahva ettei ota itseensä muitten puheita. Pysyäkseen tasapainoisena olis varmaan oltava vahvat ehkä kotikasvatukseen liittyvät periaatteet sitten koulu ja looginen jatkumo työelämään. Se oma ystäväpiiri ja sukulaiset. Jos on yksin maailmalla ja altistuu muiden vaikutukselle niin siinä voi vähän nyrjähtää päästään mut ne psykoottiset oireet muiden vaikutuksesta olis tilapäisiä. Olis kumminkin oltava omat ajatukset jotka tunnistaa omikseen se oma identiteetti. Onhan niitä identiteettikriisejä kun ihminen on muutostilassa ja jonkunlaista kasvamistakin ihmiselämä on eli sitä muutosta olis hyväksyttävä. Ne muutokset totutusta voi aiheuttaa epätodellista mielen maailmassa. Se on ehkä vaan mielen tapa suhtautua asioihin. Niin että on voimia hyväksyä päivittäistä kasvuaan ihmisenä,oppivana sellaisena. Jos muutos on aivan valtava niin siinä voi kestää et kykenee sen hyväksymään. Voi olla et ei sopeudukkaan muutokseen ja sillon jäis jonkinlaiseen epätodelliseen mielentilaan. Järki kumminkin selittää itselleen et mitä se milloinkin on. Näihin sitten määrätään skitsolääkkeitä ja tarjotaan avohoitoa. Varmaan pitäis vaan olla jokunen läheinen ihminen jonka kanssa keskustella kaikista asioista ja saavuttaa yhteinen mielipide asioista. Niin et on yhteinen ymmärrys asioista ja ihan tavallisista arjen asioista. Se on kumminkin tärkeetä et joku selittää mitä tavallinen arki asioineen on ja pysyy niissä asioissa kiinni. Jos se alkaa olla epätodellista ja epätodellisista asioista keskustelua niin olis parempi et joku kumminkin selittää tätä todellisuutta ja mietitään niitä todellisia asioita yhdessä.
Niin mitä on arki ja arkiset asiat? Joskus toisen arki on toiselle liian hektistä. Joskus toisen arki on toiselle liian hidasta ja alavireistä. Asioista on hyvä keskustella, ja joskus on parempi jättää lähipiirin ihmiset kokonaan omien asioidensa ulkopuolelle. Jos eläisin itse sitä elämää, mitä minulle lähipiiristä ja isovanhemmalta tuputetaan, en kehittyisi henkisesti enkä älyllisesti lapsen maailmasta ollenkaan. On olemassa perheitä ja sukuja, joissa eletään varsin vahingollisien ajatusmallien sekä perus uskomuksien keskellä. Jokaiselle itsenäiselle ja suht järjissään olevalle aikuistuvalle on annettava ilmaisun vapaus sekä toteuttaa elämäänsä oman katsomuksen ja potentiaalin varassa. Joskus vanhemmille on liian raskasta nähdä lapsensa kasvavan niin, että he jäävätkin kyydistä pois. Maailmalla voi kyllä altistua monelle pahalle, mutta miten se eroaa siitä, että sille vinksahtaneelle ajatusmaailmalle ei voisi aivan yhtähyvin lähipiirrissään altistua? Ihminen ei tarvitse konsensusta pysyäkseen mieleltään terveenä. Läheisriippuvaisessa perheessä yhden huoli on kaikkien, eikä siellä yhteisymmärrys tarkoita ratkaisua ongelmaan, vaan pään työntämistä pensaaseen.
En pelkää skitsofreenikkoja kun on aina kirves mukana laukussa.
Jep,tuttu juttu. Oon tässä vähän opiskellut englanninkielisiä asioita ja rakkauteen kuuluis sitoutuminen tai toisen ihmisen tunteminen. Ei välttämättä voi elää kuin vanhemmat tai isovanhemmat kasvattavat mut jos rakkaus puuttuu niin elämästä puuttuu paljon. Jos oon oikein ymmärtänyt niin rakkauteen kuuluis ainakin joku ihminen jonka tuntee. Joku jonka kanssa kommunikoida,joku joka tuntee omat oikut ja tavat. Päivittäistä puhetta ja kuulemista,ymmärtämistä. Voi se tunne olla kai jonkun vihaamistakin tai ei vain pidä jonkun lähimmäisen tavoista. Jos kumminkin elinympäristö muuttuu ihmisineen niin siinä kumminkin pitäis jollakin tavalla tutustua uusiin tuttavuuksiinsa ja oppia tuntemaan. Siinä matkan varrella vois oppia kyllä perusteellisesti vihaamaan vaikka esimiestään töissä et siihenkin se vois mennä. Yritän kai ymmärtää omaa elämäntilannetttani näin. Kun olen muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhat ihmissuhteet meni poikki. Kehittyy siinä sitten vihaa tai rakkautta niin olis todella tärkeää et on joku joka mua kuulee ja ymmärtää ihan mun puhetta tai sitten minä toista niin et tajuaa jotakin toisen asioista niin siinä syntyis vuorovaikutusta. Semmonen olis taas omiaan hälventämään jotain epätodellisia tunnetiloja ts. psykooseja kun olis ihan oikeaakin elämää. Eri ihmisten välisiä juttuja. Jos joku mua pettää tai valehtelee niin sekin joltain tuntuu samoin kuin jos joku on rehellinen ja lojaali. Molemmista saa vaikutelmansa. Koitan ymmärtää sen niin että siinä lähipiirissä olis porukka omine juttuineen ja ymmärtää jutut omalla tavallaan ja siinä olis sitä kantavaa voimaa. Jos on ihan yksin tai itselleen 'väärässä' porukassa niin ei olis sitä tarvittavaa vuorovaikutusta tai sitä et vaikka vihaa luontevasti jotakuta joka on itseään loukannut jollakin tavalla. Hakuses olis semmonen juttu et olis niitä oikeita tunteita oikeassa elämässä. En oo ihan varma saako niitä oikeita kiksejä elämään psykiatrin vastaanotolla tai psykiatrisella osastolla. Puhutaanko puuta heinää mikä ei kosketa oikeita elämän asioita oikealla tavalla niin että siinä joku hyvä porukkahenki pääsis muodostumaan.
Monia asioitakin voi rakastaa. Tekemistä, taidetta ja liikuntaa yms. Tutkimuksien mukaan taidetta harrastavat sekä taiteesta kiinnostuneet ihmiset kokevat mm. voivansa paremmin henkisesti ja myös elävät pidempään. Elämän laatu ei voi olla ainoastaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta riippuvainen. Jos voit nauttia musiikista sekä samaistua taiteen estetiikkaan, on mahdollisuus voida paljon paremmin.
Minulle rakkaus on tasapaino, jossa kykenen määrittämään omat rajani (itserakkaus) ja sen, miten lähelle päästän toisen ihmisen menettämättä omia rajojani; "ns. omilla jaloilla". Liian yhteensulautuneessa yhteisössä rajat sekoittuvat sekä läheisriippuuvuuden piirteet kasvavat.
Tuli mieleen tuosta psykoottisuudesta sekä epätodellisista tunnetiloista erään psykiatrin kuvaus psykoottisuudesta. Hänen mukaan psykoosiin sairastuminen johtuu pääosin yksilön omien vaikutusmahdollisuuksien ja oman osaamisen jatkuvasta aliarvioinnista. Mielenkiintoinen määritelmä.
Saako oikeita kiksejä elämään psykiatrin vastaanotolla tai voiko hoidossa kokea oikeita elämän asioita? Jostain syystä sinne hoitoon on hakeuduttu. Ja uskaltaisin väittää, että jokin osa-alue aiheuttaa toistuvasti hankaluuksia jokapäiväisessä elämässä. Terapia ja mt-palveluiden hyödyn ytimessä on se, että ihminen kykenee riittävään sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä löytämään ja hyväksymään itsestään kykyjä, jotka ovat oleet piilossa. On olemassa sanonta "pidä kaikki hyvä ja jätä paha".
"Psykoosiin sairastuminen johtuu pääosin yksilön omien vaikutusmahdollisuuksien ja oman osaamisen jatkuvasta aliarvioinnista" on aivan päinvastoin Wikipedian psykoosia koskevan kirjoituksen kanssa. Sen mukaan asiakkaan yliarviointi altistaa psykoosille.
Itse kyllä tavoitan tuon ajatuksen, että psykoottiset oireet voivat pohjimmiltaan juontua sairaalloisesta omien vaikutusmahdollisuuksien aliarvioimisesta, ja siitä syntyvä oireilu on ennakko-oireilua, kuten ahdistusta ja murehtimista yms. Totta kai on olemassa orgaanisia psykooseja yms.
Yritin etsiä tuota mainitsemaasi lainausta wikipediasta, mutta en löytänyt.
Noh jokainen mielenterveys sairaus on keksittyjä.
Jos voi tuntea itsensä tarpeelliseksi jonkin ryhmän jäsenenä vaikka mt-yhteisössä eikä dominoinnin ts. painostuksen kohteena jonkun toimesta niin voi olla yhteisymmärryksessä itsensä kanssa tasa-arvoisten kanssa. Kaikkien kanssa ei voi olla yhteisymmärryksessä mutta jos on ryhmän jäsenten kanssa samaa mieltä niin se vähentää epätodellisen tuntua ts. psykoottisuutta. En nyt oo ihan varma meneekö se näin mutta tällainen väittämä tuli mieleen kun juttujanne luki. Siispä pitäisi olla itsensä kanssa samassa liemessä olevien kanssa tekemisissä ja tajuta asioita yhdessä. Mitä sitten itse elämältään haluaa? Onko se sitä ryhmässä oleilua ja yleistä keskustelua asioista vai oikeassa elämässä suunniteltua,mahdollisuuksien mukaan, suunnitelmien mukaan toteutettua. Ensin idea sitten suunnittelua ja mahdollisuuksien mukaan toteutettua. Tuoko se sisältöä elämään ja itsensä tarpeelliseksi kokemista ja sen kautta tyydytystä elämään. Esimerkiksi digikameran osto ja sitten puuhastelua kuvaamisharrastuksen kanssa. Olis varmaan ihan kiva jos olis joku kamerakerho missä asian kanssa puuhasteltais porukalla aiheeseen liittyen ja kaikenlaista muutakin. Se vois olla ihan mitä tahansa autoista kuvanveistoon. Voisin kuvitella että jokapäiväinen puuhastelu hyvällä porukalla minimois kiusalliset psykoosit.
Olen myös pelännyt jonkin aikaa sairastavani orastavaa skitsofreniaa tai psykoosia. Tuo alkuperäisen teksti kyllä kieltämättä helpotti.
Olen kokenut huonon huumetripin jonka aikana kaikki tuntemani minuus romuttui eikä tilalle tullut mitään euforiaa ei-minuudesta, vaan pelkkä häviämisen paniikki. Tai toisin sanoen paniikki siitä, että kaikki tekoni ovat olleet pahoja ja vääriä, olen niiden ruumiillistuma ja lopputulos, aiheutan kärsimystä ympärilleni ja kaikista pahinta on, ettei edes oma kuolemani lopeta tätä kiertoa, koska KUOLEMAA EI OLE. ... no, ei tästä sen enempää, mutta tämän jälkeen olen ollut tosi huonoissa kantimissa, en ole oikein meinannut palautua "omaksi itsekseni", mitä se sitten tarkoittaakin. Tieto lisää tuskaa, mutta on toki saanut minut miettimään tekojani ja olemaan parempi ihminen, lopputulos on siis positiivinen..
Omalta kohdaltani katsoisin että HERKKYYS on vahva tekijä näihin skitso-pelkoihin. Minulla ei taida olla kovin vahva identiteetti itselläni vaan määrittelen itseäni aika ja kaikkialla muiden ihmisten reaktioiden mukaan, miten TULKITSEN HEIDÄN SUHTAUTUVAN MINUUN. Tuostahan saa täydet skitso-ainekset milloin vaan.
Olen jotenkin herkkä tulkitsemaan yleisiä tunnetiloja esim. huoneissa ja alan tuntemaan samoja tunteita. En siis osaa määritellä omaa rajaani tarpeeksi vahvasti. Eikö myös tässä ole aineksia skitsofreniaan?
Minulle suojan tuo yksinään oleminen, tai vain hyvin pienessä porukassa joka tuntee minut ennestään ja hyväksyy minut ehdoitta. Pahinta on uudessa ryhmässä esim. opiskelu- tai työryhmässä oleminen, jossa en tunne vielä ketään, eikä kukaan tunne minua. Tällöin jaan ihmiset hyvin nopeasti niihin ketkä tuntuvat pitävän minusta ja ketkä tuntuvat välttävän/inhoavan minua.
Eikö kuulosta melko raskaalta??
Itse hakeudun sellaisen tyypin seuraan jolla on vahva persoonallisuus, joka on hyvin räväkkä ja oma itsensä, puhelias ja avoin. Koen saavani voimaa tällaisesta ihmisestä. Tai sitten valitsen kaltaiseni "oudon linnun" joka jää isoimman porukan ulkopuolellle, ns. hylkiö ;) Eniten pelkään tyyppejä jotka muistuttavat minua koulumaailmasta, ns. kovikset joilta ei heru näkyvää sympatiaa.
Me peilaamme itseämme koko ajan muihin mutta voimme unohtaa samalla oman itsemme, sisimpämme. Monelle "sisimmän" käsitys on täysin vieras, saati tieto miten siihen saisi yhteyden.
Uskoisin että vahvan minuuden tunteen löytäminen/kehittäminen poistaisi mielenterveysongelmat KOKONAAN.