Pitää nyt vähän purkaa kun ei oo elämässäkään ketään kenen kanssa vois puhuu... Oon siis 21 - vuotias nuori mies ja miun elämään kuulu tällä hetkellä kotona kykkiminen ja koneella istuminen.... Puhelin ei soi eikä viestejä tule... Kotoa muuton jälkeen olen ollut todella yksin ja olen jo aika varma että tässä se elämä sitten on. On vaikea uskoa että kukaan nainen haluaisi miestä jolla ei ole kuin muutama kaveri mitä näkee todella harvoin ja on käynyt elämässään ainoastaan kerran "treffeillä". Ei se varmasti ole kovin houkuttelevaa tapailla tälläistä rumaa läskiä... kyllä olen kaiken lisäksi reilusti ylipainoinen.... Oikein "unelmien prinssi". Tutut ovat kertoneet että olen kuulemma killti ja herrasmiehen vikaakin löytyy... Mutta eihän se riitä... Pitäisi sitä ulkonäköä ja itsevarmuuttakin olla.... Oon päätyny siihe tuloksee että yksin tässä pitää varmaa loppuelämä elää.... Mutta välillä tulee toiveikas olo että jos sitä vaikka jonkun löytäis... mutta mistä ? Ei sitä kuitekaa kotoa tulla hakemaa... Sori jos tää vuodattaminen ärsyttää mutta piti johonkin nyt avautua.....
Onko kohtalon tovereita ?
Yksinäinen....
36322
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Itse oli ennen reilusti ylipainoinen, nykyään normaali ja salilla päivittäin, parin kuukauden päästä massayhteiskunnan ihanne mies. Vanhemmilta kun en ikinä ole ruinannut rahaa, pyysin vähän kalliimman sali kortin ja ostivat. Itseä oksettaa ne hyvinvoivat täysikäiset, joilla ei ole ollut kunnon vastoinkäymisiä ikinä ja imevät vieläkin äitinsä tissiä ja saavat ajokortin, auton ja vaatteensa niiltä. Onko sinulla mitään menetettävää, jos kerran olet tuossa tilanteessa? Heitä vanhat mallit roskiin ja elä hetkessä. Muuta ulkonäkö ja pää(oma pää kyllä tarvitsee paljon muokkausta vielä) ei se elämä sieltä kotoa ainakaan parane.
ei tarvi olla massaihmisiä olla just on parahain mistä ite tykkää ei tarvi mennä muiden mukaan, etsii vaan jostain oman tasoista seuraa, en suosittele olemaan massaa... ne ei ole ku kusipäitä/ilkeitä
No siinä olet kyllä oikeessa että eihän tässä mitään menetettävää ole. Jotenkin vain ne pari askelta sinne salille tuntuu ihan mahottomilta.... Vaikka eihän ne sitä todellakaa ole.... Ja itelläki on kyllä pääkopassakin paljon hoidettavaa ennen ku se on kunnossa.... Tässä alkaa vaa tuntee painetta suvulta jne. kun kaikki saman ikäset tutut alkaa pariutuu ja ite kyyhöttää kotona.... Pitäis saada sen verran tahdon voimaa että sais potkittua itsensä sinne salille.... siitähä se sitte lähtis.... En vaa ymmärrä miten niin yksinkertane asia voi tuntuu nii perhanan vaikeelta....
Ei kannata ladata turhan suuria odotuksia salillakäynnille, itsellä se on suunnilleen ainoa paikka missä käyn säännöllisesti. Ihan kivaa puuhaahan se on mutta ei ne naiset susta ala kiinnostumaan vaikka olisit miten lihaksikas. Kasvoista ja supliikilla on kaikki kiinni miehillä.
Todellisuus kutsuu. Ensin ihastutaan olemukseen, sitten persoonallisuuteen. Sellaista se vain on ja tuskin on muuttumassa lähiaikoina. Maailma on kylmä ja julma paikka, mitä nopeammin sen huomaa, sitä vähemmän tulee kärsimään.
Ei nyt aina noin :) olin joskus tavannut jonkun miehen, joka ei ollut ainakaan median ihanteiden mukainen komistus,ts ei erityisen hyvän näköinen jos karkeita ollaan.. Tavallisesti en olisi ollenkaan kiinnittänyt häneen huomiota, mutta kun hän tuli puhumaan ja oli mukava tykästyin hänen persoonallisuuteen.. Jälkeenpäin näin hänessä myös ulkoisia piirteitä jotka olivat mielestäni ihania. Hitaampi prosessi varmaan tämä kuin että jos on oikeesti hyvän näkönen, mut ei siinä mitään vikaa ole. Parempi vain ettei heti sokaistu hyvästä ulkonäöstä ja ala katsoa persoonallisuutta vaaleanpunaisten lasien läpi :) Herrasmiehet on se mitä tää maailma tarvitsee enemmän. :)
Ainakin jollain on optimismia jäljellä. Tällä hetkellä omani on kuollut. Niin väsynyt, katkera, surullinen ja vihainen...
No en mäkään oo niin optimisminen - itteni kohalla... Sulla sentään on joskus ollut joku, oot varmaan mukava ihminen.. Kukaan ei ikinoo ollu kiinnostunu musta ja vaik oon nuori, aivot tahtoo alkaa jo hyväksyä sitä, et sinkkuna mennään ihan maailman tappiin asti..
Se suhde oli vaan niin voimia vievä, ei millään pahalla, mutta en luota tällä hetkellä kehenkään tarpeeksi puhuakseni siitä. Oli siinä hyviäkin aikoja, en tiedä oliko ne sen arvosta. Ei kannata luovuttaa, kyllä jonain päivänä tapaat jonkun, joka vie kaikki ajatukset pahasta olosta pois.
Niin, no en varmaan olisi itse kestänyt noin suuria muutoksia tossa iässä.. Oisin varmaa "traumatisoitunu" En varmaan vieläkään kyl kestäis, tai who knows. XD mut alitajuntaisesti se sattuu kyl kun omanikäset on monet jo parisuhtees/naimisis/lapsii ja en ite oikeen ikin usko pääseväni siihen vaiheeseen.. Tai et monet kaverit puhuu siitä et "mitä sitten kun menee naimisiin tai saa lapsia", se on ahdistavaa vähän koska en ite pysty pitään sitä niin itsestäänselvänä asiana et niin tapahtuis mullekin.. En oo kateellinen, mut tulee vaan aina pohdittua et mitä teen väärin/mitä mus on pieles...
Mut en mä silti luovuta - eihän sitä koskaan voi tietää :)
Monet hankkii lapsia, kun luulevat, että se pelastaisi suhteen. Hyvä, että en tehny sitäkin virhettä. Siinä olisi sitten lisää voimia vieviä asoita ja lapsi joka kasvaisi ilman isää mielenterveysongelmaisen kanssa, joka on melkein toiminakyvytön. Ulkona liikkuessa näkee monia yksinäisiä teini/varhaisaikuisäitejä ja tulee kyllä aika sääliksi... Kaiken tän jälkeen silti haluaisi jonkun toisen jakamaan elämää, mitäs tekee, kun on niin sekaisin...
Nojoo, hyvä ettet tehnyt sitten. Voisin uskoa et se olis aika hankalaa - ja sääliks kävis kyl lapsia.. Oikeesti meinasin bussis alkaa itkee kerran ku joku niin nuori poika, ei ehkä kymmentäkään puhu siitä et miten se itse huolehtii siitä et sen asiat tulee hoidetuks (en tosin tiedä oliko tosissaan) ja väitteli toisen kans ettei saa kertoa jollekin et oli polttanut tupakkaa :'( särky sydän siinä... En tiedä, mut oonsaanu käsityksen et just kun on tosi vaikee suhde ja mt ongelmia pelissä ja sit on viel lapsii niin tollast satuu :( surullista..
Mulla on yksi tuttu, joka on kokenut niin raskaan lapsuuden, että kaikki psykologit, terapeutit ym. kysyy aina siltä miksi se ei ole tehnyt itsemurhaa. Hän ei ole sosiaalista sorttia, mutta soittelemme välillä. En kerro siitä, koska meillä on semmoinen luottamussuhde. Ihmiset tekevät typeriä asioita pelastaakseen suhteen, kun eivät pysty päästämään irti. Perheen perustamiseen tarvitsee molempien yhteisen vakavan päätöksen ja sen, että molemmilla on vakaa mieli ja rahalliset asiat kunnossa. En halua tuoda maailmaan ihmistä, joka joutuu vauvasta asti elämään epävakaassa perheessä, tai kokemaan samanlaisia asioita, kuin minä.
Niin, totta tuokin... Se on hassuu kyl miten must esim tuntuu et just kaipais sitä omaa perhettä jotenkin aika paljonkin, mut silti en mä ikin haluis et mun mt ongelmien yms takii lapset joutuis kärsii.. Se on niin ristiriitasta.. Saako mt ongelmat haluumaan perhe-elämää/parisuhdetta vai tuleeks ne mt ongelmat ku ei oo sitä... Hmmm..
Tietyt ongelmat voivat olla periytyviä, mutta uskon, että sopivassa kasvuympäristössä ja tarpeeksi rakkautta annettuna ne voidaan estää. Ennen ajattelin, että en ikinä halua lapsia, jos ongelmani periytyvät. Nyt olen vähän avoimempi ideaa kohti. Ensiksi pitää saada oma pää ja asiat kuntoon ennenkuin rupeaa perustamaan perhettä, niin ainakin itse uskon. Kaikki ne ongelmat eivät vain katoa, jos tapaa jonkun ja tekee pari vauvaa heti parin kuun seurustelun jälkeen. Parisuhteessa on hyvät ja huonot puolensa, se kyllä tekee paremman olon, mutta jos panostaa siihen liikaa, jäävät omat ongelmat nukkumaan taustalle, kunnes ne taas jonain päivänä heräävät.
Hyvin sanottu joka sana :) juurikin tuo että ne ongelmat ei häviä vaan tulee sitten myöhemmin esille taas. En kyl ite vois mitenkään kuvitella että vain parin kk jälkeen mihkää vakavampaan ryhtyisin. :) kyl mun pitää olla tosi varma, kun haluun käydä sen läpi vaan kerran, siis yhen kanssa.. Oon varmaan naiivi, mut näinmä ajattelen XD
Sen tietää sitten, kun sen kokee. Ennen ajattelin samalla tavalla ja kyllä se tuntuu alussa siltä. On aikamoinen lottovoitto, jos pysyy samanihmisen kanssa kuolemaan asti. Kyllä siinä vuodenkin sisällä kerkeää tapahtua paljon asioita ja sen jälkeen osaa olla viisaampi uudessa parisuhteessa. Pitää muistaa ne hyvät hetket :)
Niin, ehkä sitten... En ole tainnut tarpeeksi maailmaa nöhdä että voisin ymmärtää täysin.. :) mut kyl mun vanhemmat on ainakin (ja ainakin kaikki sukulaiset jotka tunnen) niin edelleen sen ekan kanssa elämässä :D tai sitten mulle ei oo kerrottu kaikkee XD
Tai siis sit vaan ehkä haluun uskoo et opin kaikki tärkeet asiat jo nyt kun on aikaa pohdiskella kaikkea.. Jos se ny on ees mahollista..
Se tunne, kun tapaa sen henkilön vie niin mukanaan ettei siinä jää paljon varaa pohdintaan :). Itse kasvoin äitini kasvattamana ja tapasin isää kerran pari kuukaudessa. He erosivat, kun olin jotain yksi vuotias.
Aloitin itse salilla käymisen noin 3,5kk sitten. Ongelmani ei tosin ollut ylipaino, vaan alipaino.. näiden kuukausien aikana salitreenillä sekä ruokailutottumuksia muuttamalla olen nyt noin 10kg painavampi.
Isoin pelkoni oli ehkä se tyypillinen "mitä muut siellä ajattelee", mutta yllätyksekseni ainakin tällä kyseisellä salilla jolla käyn ovat ihmiset hyvinkin mukavia ja auttavaisia vaikka suurinosa on jo erittäin hyvässä kunnossa, eli ei ns. "samassa veneessä" (ja ei, en ole nainen).
Kyllä tollaista itsellänikin on, äläkä välitä siitä pariutumisesta. Näin nuorena vielä, kun saa kropan kuntoon, ei kannata heittää sitä 30vuotta kestävään avioiliittoon. Itse 18v rakastuin 19v menin kihloihin ja muutin yhteen. Ei ollut aikaa hankkia kavereita, huolehtia itsestään, eikä keskittyä töiden löytämiseen. Koko elämä oli yhden ihmisen varassa ja sitten meni kaikki. Nyt kun olen eronnut, tajuan, että mikään ei ole ikuista ja näitä nuoruuden vuosia ei kannata heittää hukkaan. Kerran me vain eletään. Eihän sitä kyllä koskaan tiedä, kuka kenet sattuu tapaamaan, mutta tällä hetkellä ajattelen noin. Suvun pitäisi antaa tukea ongelmissa, anteeksi vaan, mutta niiden pitäisi ymmärtää. Pitää jotenkin tyhjentää mieli ja potkaista itseään perseeseen. Kaikki tai ei mitään ja mitään ei ole, joten mitään ei ole menetettävissä tällä hetkellä. Sinne maailmalle vaan etsimään uusia kokemuksia.
"nuoruuden vuosia ei kannata heittää hukkaan"
miksi sun mielestä tyttöystävän kanssa vietetty aika olisi hukkaan heitettyä aikaa?
mikä sun mielestä on parempaa ajankäyttöä?
Epävakaapersoonallisuushäiriö, ei enään niin paha sillä, mutta ooovoivoi silloin, kun muutettiin yhteen. Itsenäistyminen, oman pään korjaaminen, kehon parannus, kontaktien etsiminen, työ ja opiskelu. Siinä on sopivaa ajankäyttöä.
misäään ketään kukaan mitään everything is end. haista paska julma mailma
Monta tutulta kuulostavaa kohtaa tuli esille tossa teidän keskustelussa.... Ja onhan sekin totta että ei se kaikkee korjaa vaikka pääsis tästä ylipainosta eroon mutta jos pääsis ees siitä tunteesta että kaikki pitää sysirumana ja naureskelee seläntakana... ja sitä että tunnetta että kaikki pitää minua pelkkänä epäonnistuja kuka ei ikinä saa mitään aikaseks...
Noh, mulle varmaan nauretaan seläntakana vaikka ei ylipainoa yhtään olekaan ja olen ihan hyvässä kunnossa (joidenkin mielestä vähän turhan hoikka - mut en oo ikin huomannu et se olis negatiivinen asia näin yleisesti täs laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa...). Mut en oo tyytyväinen siihen miltä näytän, eikä oo muutkaan.. Mä en ees voi enää tehä sille mitään... plastiikkakirurgille kun en mene. Miehillä ei haittaa ulkonäkö niin paljon, kunhan on kohtelias ja "hyväs kuosis" niin varmasti saa jonkun.. Naista ei kukaan haluu jos on vähänkin ruma, ellei sit satu olemaan erityisesti sosiaalisesti lahjakas.. näin on mulle sanottu. :(
Jos minun pääni uskoisi tuon... Vihaan mun naamaa ja vartaloa, vaikka en ole ylipainoinen enään ja tiedän, että sali tulokset alkavat näkyä jo parin kuukauden päästä. Silloinkin en tiedä, tulenko pitämään itsestäni... Käyn joka päivä suihkussa, pesen naaman monta kertaa päivässä ja harjaan hampaat joka ilta. Salille en viitsi laittautua, mutta jos menen ulos ihmisiä tapaamaan paneudun kyllä pukeutumiseen. Silti ajatukset sanoo, että ihmiset varmaan tuijottaa ja ajattelee, että onpa ruma paska.
Niin, no usko pois :) siinä varmaan kestää jonkin aikaa et tottuu et on hyvän näkönen jos on kauan vihannu itteensä ylipainon takii.. En mä usko et ihmiset ajattelee noin, jossei ny ihan poikkeavalta näytä. vaik itekin ajattelen tosi usein tollai, vaik jotku on sanonu et ei mus mitää vikaa olis.. Vaikee uskoo..
Mites miitti meni? :)
Checkaa miittiketju auringontytsy :) Aika tässä on suurin vihollinen, pitää vaan uskoa tuleviin tuloksiin.
Oho, hups. Enpäs tajunnu :)
Sinne vain rohkeasti viestiä :)
Tutki muita palstoja täällä yksinäisyys foorumilla, täällä on paljon kohtalotovereita. Minä aloitin kuntoilun, koska itsetunto on niin paska, että peiliin katsominen masentaa. Itsestä kun alkaa pitämään, niin siinä korjaantuu monta ongelmaa. On parempi itsetunto ja itseluottamus. Noh mä meen tässä nukkumaan ja toivon taas, että en herää... huomenna ei ainakaan ole tämmöinen olo... öitä kaikille yksinäisille.
Ite kun kattoo peilii nousee todella kova itseinho ...... Oishan se todellaki hienoo kattoo peiliin ja olla tyytyväinen siihen mitä sieltä näkee.... tällä hetkellä se ajatus vaa tuntuu mahottomalta...
Aloittaa, kun on itse oikeasti valmis. Mitä aiemmin aloittaa oman kropan kunnossa pidon, sitä nopeammin saa niitä tuloksia. Itse ajattelen kesää ja miltä näyttäisin silloin. Vaikka joka ilta tuntuu, että ei edes selviä seuraavaan päivään... mutta tässä vielä olen ja aika monta vuotta on selvitty.
Odotas vaan kun 30v lähestyy ja samassa jamassa oot. Itselle taitaa niin käydä... nyt 29v.