Miksi mikään ei riitä?

Todellakin tunnistan tuon tarinasi. Minulla on tosin sellainen tilanne nykyään,etten välitä tehdä mitään hyvin. Olen luisunut siihen minää suojaavaan asenteeseen jota olen aina muilla halveksinut. Teen asiat huonosti, jotta voin säilyttää uskon siihen että oikeasti pystyisin jos yrittäisin. Mutta itse asiaan: luulen että harva on oikeasti sellaisiin saavutuksiinsa tyytyväinen jotka ovat sellaiselta elämän alueelta jota itse pitää tärkeänä tai omana alana. Sitä tulee itsekriittiseksi. Kateus kertoo mikään itselle tärkeää. Minä olen luopunut yrityksestä tukahduttaa kateus vaan annan sen tulla. Ajatuksistaan ei pitäisi syyllisyyttä kantaa. Ehket niin teekään.

Kohtuus kaikessa: eikö ole sittenkin tärkeämpää, elää mukavasti. Kaikkihan täällä ajassa on kotoovaista; kauneus katoaa, nuoruus, ja monet kättemme työt. Jokin taideteos voi säilyä vuosisatoja jopa tuhansia, mutta ei arkisia suorituksia kovin kauaa muistella.
Joakisella on oma elämä. Minunkin sisarilla on aineellsieti asiat paljon paremmin: hulppeat asunnot, kesämökit kalliopuutarhoineen. Työtä ja työtä se on vaatintu ja edelleen vaatii. Itselläni on vain vanha, pieni kerrostaloasunto, ja vähän huolta sen ylläpidossa. Kutenkin elämäni on riakasta, sillä minun juttuni ovat henkisellä puolella. On ihmisuhteita ja aktiviteettejä ja harrastuksia. Olisin voinut hakkia jonkin tuottavan ammatin, mutta arvoni eivät ole rahassa ja maineessa ja ulkoisessa pärjäämisessä.

Älä vertaa itseäsi muihin. Luo ja kehitä itselles oma elämä ja nauti siitä.

Ohhoh, tuo olisi voinut olla itseni kirjoittama. Kuulostaa niin tutulta, ihan jokainen yksityiskohta. Erona vain että ikää minulla on jo 30 , mutta aatteet edelleen samat. Juuri eilen viimeksi mietin että missä ihmeessä olen mennyt niin vikaan, kun yleensä tuollainen asenne pitäisi kai sitten teini-iän päätyttyä pikkuhiljaa kadota.

Yliopistossa päädyin alisuorittajaksi johtuen juurikin siitä että kun en voinut olla enää siellä parhaimpien joukossa, en uskaltanut enää yrittääkään. Nyt työelämässä tilanne on taas toisin päin, olen ajamassa jatkuvalla pakertamisella itseäni kovaa vauhtia kohti loppuun palamista. Tuntuu vaan että en pärjää vähemmällä, ja jos tosiaan jotain saavutan, en ainakaan ansaitse kehuja siitä, vaan kyse oli sattumasta tai tehtävä vaan niin helppo. Ja että ansaitsenkin tavallaan tilanteeni, koska en voi pärjätä muulla kuin tekemällä enemmän kuin muut, älylläni en voi pärjätä heidän mukanaan.

Ja joo, samat aatteet ollut sosiaalisissa suhteissa. En uskalla oikeen lähestyä uusia ihmisiä ellei minulla ole takanani jonkinlainen lupa siihen (esim töissä käsky hoitaa asia, ja tätä ihmistä tarvitaan siihen), sillä miksi ihmeessä he haluaisivat olla missään tekemisissä kanssani? Ystäväpiiri (jos sitä nyt sellaiseksi on voinut koskaan sanoa) häviää ympäriltä kun en osaa vähemmän läheisille tutuille ehdottaa koskaan tapaamista.

Ajatukset asiasta on niin sekaiset... toisaalta tahtoisin muuttua, mutta toisaalta pää sanoo, että miten ihmeessä kehtaan kuvitella olevani jotenkin niin tärkeä ja ihmeellinen että ansaitsisin mitään kiitosta tai huomiointia siitä mitä teen, joku muu tekisi sen kuitenkin paremmin. Että olen ruma, tyhmä, epäonnistunut ihminen jonka pitäisi vaan hyväksyä se ja pysyä parempien jaloista poissa.

Näkyi tässä jo päivänä parina asenteeni myös tätä ketjua seuratessa: "olinpas tyhmä kun kuvittelin, että asiani olisi niin iso ongelma että ketään kiinnostaisi. Kyllä olis pitäny tajuta, että turhasta vain taas ruikutan.". Mutta suurkiitokset vastauksista, helpottavaa kuulla, etten ole ainoa, jolla on näitä ongelmia :)

@näinajattdlen : todellakin, minulla oli tuo juuri sama vaihe kovasti päällä vielä puolisen vuotta sitten. Tunteet ovat tärkeitä elämässä, ehkä avain ongelmaani olisi oppia tunistamisen lisäksi hyväksymäänkin ne. Toisaalta minusta tuntuu, että moni menestynyt ihminen sanoo haastatteluissa, että on hyvin itsekriittinen, eli itsekriittisyys on tärkeää menestyksessä. Mutta mitä iloa menestyksellä, jos se stressaa liikaa?

@arvojen tarkistus : Tiedän kyllä, että "kohtuus kaikessa" on hyvä ja paljon käytetty ohjenuora, mutta miten toteuttaa se käytännössä? Miten kertoa aivoilleni, että vaihdapas vähän ajattelutapaa? En oikeastaan halua menestystä, se vain on sen sivutuote, että koen olevani huono ihminen, jos laiskottelen. Raha ei merkitse minulle paljoa. Lapsuuteni oli itseasiassa melko köyhä taloudellisesti, mutta tunnepuolella sitäkin rikkaampi, eikä taloudellisesti hieman pienituloisempi elämä kuulosta minusta luotaantyöntävältä :)

@sekopää : Myös sinun viestisi kuulosti minun kirjoittamaltani. Juuri noin, ei koe ansaitsevansa kehuja, koska oikeastaan on vain tehnyt hulluna töitä, ja jokainen saavuttaisi saman, jos tekisi yhtä paljon. Hullun lailla työskentelykään ei ole mikään meriitti, koska se vain todistaa, kuinka surkea oikeasti olen... Samat oravanpyörät siis meillä. Myös ystäväpiirini on kokenut saman kohtalon kuin sinulla. Tuntuu, että sitä vain riippuisi väkinäisenä riippakivenä, jos haluaisi tavata jonkun (koska se ilman muuta tapahtuisi ilman hänen tahtoaan ...koska kuka nyt minusta vois pitää). Kaverit on varmaan alkanu tämän huomaamaankin, kun tunnun aina jääväni ryhmäprojekteissa jne. yksin. Sekään ei oikeastaan haittaa, koska silloin en ainakaan tuppaudu muiden tielle...

Nyt kun lukee omia tekstejään, niin kyllä aikamoiset kehäpäätelmät näyttävätkin olevan peleissä. Mistähän löytää se kehän pää, josta alkaa asioita purkamaan...

Onpas mukava tosiaan keskustella näistä ongelmista jonkun kanssa joka tietää itsekin miltä ne tuntuvat. Olen ajatuksiani aukonutkin joillekin läheisille, mutta tuntuu että he eivät oikein ymmärrä niitä. Neuvot ovat olleet juurikin sitä että älä yritä olla paras, opettele rakastamaan itseäsi, ja vähempi riittää. Mutta kun en minä halua kuuta taivaalta, en valtaisaa omaisuutta tai menestyksekästä työuraa. Haluan olla vain kuin kaikki muut. Sellainen, joka muistetaan kivana ja ihan fiksuna, muttei minään ihmeellisenä nerona tai työn sankarina. Haluan tuntea olevani normaali suorituksineni, sekä omasta mielestäni, mutta myös suhteessa muihin. SIllä kuinka ihminen voisi elää muita ajattelematta tai heitä huomioimatta?

Miettinyt myös olen miten ihmeessä omaa päätä käsketään onnistuneesti muuttumaan? Voin toki teeskennellä että kaikki on nyt hyvin, kehua itseäni joka aamu peilin edessä tai lyödä työn läskiksi, mutta ei se minua onnelliseksi tee. Ahdistaa vaan entistä enemmän. Päädyn myös aina lopulta pyörimään noissa samoissa oravanpyörissä ja kehäpäätelmissä: eli jos haluan muuttua, mutten mielestäni ansaitse sitä, niin mistä pistetään poikki ja aloitetaan uuden rakentaminen? Sillä jos todella haluaisin muuttua, enkö olisi jo muuttunut, mutta nyt en sitten kai anna itseni vaikka väitän itselleni haluavani. Haluanko sittenkään? Miten saan itseni haluamaan oikeasti? Miksi ansaitisisin muutosta tilanteeseeni? Ja luuppi jatkaa pyörimistään... Kuulostan ihan hullulta, tiedän:D.

Samaistuin niin kokemukseesi! On raskasta elää kun mikään mitä tekee ei ole tarpeeksi. Itse koen arvottomuuden tunteita kaikilla elämän osa-alueille,tiedän kyllä että itsetuntoni on todella olematon ja se tunne etten ansaitse mitään hyvää harhauttaa minua jatkuvasti,tiedän kuitenkin järjellä,että se on tunne ei lopullinen totuus. Itseäni on hiukan auttanut ja ainakin estänyt luovuttamasta se, että uskottelen ja vakuuttelen itselleni että se on hyvä kun teen aina parhaani ja se riittää ja ansaitsen esim. ne hyvät koenumerot,vaikka tunne ei sitä uskoisikaan..
Voimia!