Olen parikymppinen nainen, ja koen itseni onnelliseksi. Puoliksi taas hieman ahdistuneeksi. Kestän kaiken kritiikin ja haukkumiset, en välitä kiusaamisesta. Se, mitä en kestä ovat kehut. Jos joku sattuisi minua kehaisemaan, niin minulle iskee suuri häpeä. Ei kukaan voi tällaista ihmistä kehua. Niin ei ole käynyt juurikaan ollenkaan, paitsi joku sukulaiseni on jotain sanonut. Minulla oli joskus kavereita, mutta pari vuotta sitten erosin kaikista ja jäin yksin. En oikeastaan kaipaa kavereita, koska en voi kommunikoida heidän kanssa. Ne ajat, milloin minulla oli kavereita, olin yleensä hiljaa heidän vieressään ja kuuntelin niiden jutustelua. Vaikka joskus uin itsesäälissä, ja kaipaan kaveria niin kuitenkin toisella tapaa en, koska en osaa olla ihmisten kanssa ja se olisi ahdistavaa. En osaa nauttia kaveriseurasta, joten minun on melkein pakko olla yksin. Minulla on samanikäinen sisko ja olen erittäin kateellinen hänelle. Hän on laiha, hän pystyy kommunikoimaan ihmisten kanssa, hänellä on hyvä, komea mies. MInulla ei ole mitään noista. En ole koskaan seurustellut, eikä minulla ole mitään kokemusta miehistä. Vihaan omaa ulkonäköä, ja se on ehkä se kaiken alku ja juuri. Nykypäivinä olen haaveillut paljon, olen haaveillut eläväni "haavemaailmassa". Siellä on kaikki hyvin. Haluaisin muuttaa jollekin autiolle saarelle jonnekin Intian Valtamerelle. Kauas kaikista ihmisistä. Siellä olisi vain minä, ja linnut. Kauniit maisemat ja voisin rentoutua. Elää siellä ihaillen vaaleansinistä merta, palmuja, eikä yhtään ihmistä. Jos vain voisikin, ottaisin tietokoneen mukaan ja kuuntelisin hyvää musiikkia. Se olisi rentoa elämää. Toisaalta en haluaisi erota minun sukulaisistani. Minulla on ihana suku. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa jonnekin kauas metsikköön, missä ei ole ketään lähimailla. Haluaisin vain eristäytyä, koska minun on vaikea elää. Haluaisin toisinaan omistaa kavereita, mutta en halua, koska en osaa nauttia siitä. Hyvin ristiriitaista. Minun sisko on kaunis ja hän rakastaa itseään. Se saa minut surulliseksi, koska minä en ole sellainen. Jos minun siskoni olisi ruma ja hänkään ei rakastaisi itseään, voisin ehkä elää paremmin. Minun päivät menevät ajatellessani että miksi olen näin hirveän ruma. Ehkä jotkut ihmiset ei niin ajattele, mutta minun on niin hirveän vaikea elää tämän ulkonäön kanssa. Saattaahan joku pitää minua ei-niin-hirveänä, mutta minä en ajattele niin ja en jaksa elää näin. En halua kuolla mutta ahdistavaa on elääkin. En tiedä mitä teen. Haluaisin vain muuttaa pois ja eristäytyä, vaikka elämä olisi silloinkin tylsää, mutta en minä tästä mihinkään pääse kun ihmistenkin kanssa eläminen tuottaa hankaluuksia. Miten selviän vielä yli 50-vuotta? Se on liian pitkä aika. Elämä on tylsää, mutta se on vain jotenkin kestettävä. Miksi minä tänne edes synnyin? Ne hetket, jolloin saan olla perheeni kanssa, ovat ihania. Ne, jolloin en näe siskoni miestä enkä huomaa sitä, miten siskoni rakastaa itseään. Lapsena kaikki oli niin ihanaa, eikä kukaan välittänyt kauneudestaan...
Hankala elää, vaikka onnellinen
Ahdistunutonnellinen
3177
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jospa ajatus rumuudesta on vain sinun omassa päässäsi. Kun on huono itsetunto niin kokee itsensä rumaksi ja vastenmieliseksi. Ja kun olet jo 50-vuotias, niin entistä suurempi paino on sisäisillä asioilla ja terveudellä. Et kestä kehumista vaan toivot että sinua mitätöidään ja rangaistaan. Haluat niin vahvistusta huonolle minäkuvallesi.
Kyllä' ongelma on sittenkin sinun sielussa - ei ropassa. Rumakin ihminen uskaltaa elää ja olla onnellinen, jos on oppinut hyväksymään itsensä ja on sujut itsensä kanssa.
Ei tässä enää kaunistuta, mutta eletään kuitenkin. Olen itse paljon vanhempi kuin sinä.
Kuulostaa siltä, että saatat olla masentunut ja oma ajattelutapa itsestäsi on vääristynyt. Oletko herkkä ja vähän erakkoluonteinen? Kaikkien ei tarvitse olla niitä keskipisteitä ja näkyvillä. Eikä tarvitse pitää isoa kaveriporukkaa, mutta yritä pitää kiinni edes yhdestä ystävästä. Kannattaa avautua jollekin ääneen. Olet iässä, jossa pikkuhiljaa alkaa löytämään itsensä ja voin luvata, että kun vähän aikaa kuluu myös ahdistus hellittää ja on helpompi elää nahoissaan.
Kiitos teille viesteistänne! Todellakin toivon sitä, että pääsisin tästä "ajattelutavasta" eroon. Tuntuu niin hirveän pahalta vihata itseä. Kaikki ovat minua parempia. Vaikka yritän niin en vain saa ajatuksiani muualle. :-( Olen jutellut parille tyypille, mutta kuitenkin sisimmässäni tuntuu että he eivät pidä minusta ja alan väkisin vetäytyä pois. Alkaa niin paljon hävettämään, että he ovat minu seurassa. Tuntuu että he vain teeskentelevät.