En ehkä voi sanoa, että mua on kunnolla koulussa kiusattu.
Mä olen vain kasvanut haavoittavassa ympäristössä, mun kotona hakattiin, juotiin alkoholia, ei välitetty lapsista, riideltiin ja sun muuta kamaluutta. Joten mä haavoituin jo pienenä.
Mun ensimmäinen muisto, mitä mulla on koko mun elämästä, on se, kun isä hakkasi äidin ehkä ensimmäisen kerran. Se oli ensimmäinen muisto elämästäni.
Kouluun mennessä, mä sain kavereita, ja mulla oli ihan kivaa.
Kuitenkin kasvaessani, ymmärtäessäni tilannetta, musta puhuttiin pahaa selkäni takana. Mua ei hyväksytty mukaan ja mä olin paljon yksin, tai liikuin kaksi naamaisten joukossa. Yläasteelle mennessä, mun henkinen motivaationi oli lopussa. Seitsemännellä halusin pois koulusta, halusin uuden elämän, paremman elämän. Mun ulkonäköä haukuttiin, mun perhettä haukuttiin. Mut syrjäytettiin perheeni takia.
Olin paljon yksin, mulla ei ollut kavereita, mutta mun elämään alkoi tulla tietokoneet. Mä viihdyin netissä paljon, mulla oli siellä paljon kavereita. Olin joskus jopa onnellinen.
Kahdeksannella kaikki melkein loksahti paikoilleen. Mulla oli kavereita, oli poikaystävä, perheessäkin meni ihan kivasti.
Kuitenkin tiesin, että syvimmässä oloissa kiusaajani inhosivat minua. He haukkuivat selän takana, oli ihmisiä jotka eivät edes välittäneet sainko tietää vaiko en.
Tuli viime kesä. Mulla meni todella loistavasti, luulin niin. Mulla oli poikaystävä, oli ystäviä.. Mutta kaikki elivät kaksi naamaista elämäänsä. Poikaystävä petti ystävieni kanssa. Sain tietää asioista, lähdin heidän jengistä. Sen jälkeen, mua haukuttiin niin koulussa, niin internetissä, niin kylällä ja kaikkialla. Kaikilla mahdollisilla loukkaavilla nimillä, mutta mulla oli luja tahto. Mä en ole huora, en mä voi olla, mä en tee huorin. Mun kuvia oli kylällä seinillä, musta puhuttiin koko ajan pahaa. Koulu alkoi sama jatkui. Mä loukkaannuin syvästi, mulla ei ollut enää hyvää ystävää johon turvautua. Oli kavereita, muttei paikkaa missä olla.
Ehkä siks, mä otan itse tämän näin vakavasti, on se, että mä olin jo pienestä pitäen haavoittuvainen, mua haavoitettiin.. Ja nyt mä, olen haavoittunut. Mä en jaksais koko ajan liimata palasia, ja elää hymynaamio naamallani.
Jos jotain kiinnostaa mesettää tai mailata asiasta mun kanssani, ota ihmeessä yhteyttä:
[email protected]
Tai
[email protected]
etenkin perheväkivallasta kärsineet, ottakaa yhteyttä!
Mä olen vain kasvanut haavoittavassa ympäristössä, mun kotona hakattiin, juotiin alkoholia, ei välitetty lapsista, riideltiin ja sun muuta kamaluutta. Joten mä haavoituin jo pienenä.
Mun ensimmäinen muisto, mitä mulla on koko mun elämästä, on se, kun isä hakkasi äidin ehkä ensimmäisen kerran. Se oli ensimmäinen muisto elämästäni.
Kouluun mennessä, mä sain kavereita, ja mulla oli ihan kivaa.
Kuitenkin kasvaessani, ymmärtäessäni tilannetta, musta puhuttiin pahaa selkäni takana. Mua ei hyväksytty mukaan ja mä olin paljon yksin, tai liikuin kaksi naamaisten joukossa. Yläasteelle mennessä, mun henkinen motivaationi oli lopussa. Seitsemännellä halusin pois koulusta, halusin uuden elämän, paremman elämän. Mun ulkonäköä haukuttiin, mun perhettä haukuttiin. Mut syrjäytettiin perheeni takia.
Olin paljon yksin, mulla ei ollut kavereita, mutta mun elämään alkoi tulla tietokoneet. Mä viihdyin netissä paljon, mulla oli siellä paljon kavereita. Olin joskus jopa onnellinen.
Kahdeksannella kaikki melkein loksahti paikoilleen. Mulla oli kavereita, oli poikaystävä, perheessäkin meni ihan kivasti.
Kuitenkin tiesin, että syvimmässä oloissa kiusaajani inhosivat minua. He haukkuivat selän takana, oli ihmisiä jotka eivät edes välittäneet sainko tietää vaiko en.
Tuli viime kesä. Mulla meni todella loistavasti, luulin niin. Mulla oli poikaystävä, oli ystäviä.. Mutta kaikki elivät kaksi naamaista elämäänsä. Poikaystävä petti ystävieni kanssa. Sain tietää asioista, lähdin heidän jengistä. Sen jälkeen, mua haukuttiin niin koulussa, niin internetissä, niin kylällä ja kaikkialla. Kaikilla mahdollisilla loukkaavilla nimillä, mutta mulla oli luja tahto. Mä en ole huora, en mä voi olla, mä en tee huorin. Mun kuvia oli kylällä seinillä, musta puhuttiin koko ajan pahaa. Koulu alkoi sama jatkui. Mä loukkaannuin syvästi, mulla ei ollut enää hyvää ystävää johon turvautua. Oli kavereita, muttei paikkaa missä olla.
Ehkä siks, mä otan itse tämän näin vakavasti, on se, että mä olin jo pienestä pitäen haavoittuvainen, mua haavoitettiin.. Ja nyt mä, olen haavoittunut. Mä en jaksais koko ajan liimata palasia, ja elää hymynaamio naamallani.
Jos jotain kiinnostaa mesettää tai mailata asiasta mun kanssani, ota ihmeessä yhteyttä:
[email protected]
Tai
[email protected]
etenkin perheväkivallasta kärsineet, ottakaa yhteyttä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulle kaikki sanoivat "älä ota niin ittees, älä välitä niistä, ne on vaan kateellisia sulle, hauku takas..." mutta miten niin haavoittunut ja ujo tyttö olisi mitään voinut sanoa. Minäkin sain traumoja jo ihan pienenä. Olin ehkä 2-3 vuotias kun olin perhepäivähoidossa, jossa se täti ei IKINÄ vahtinut niitä lapsia siellä ja oli tosi tiukka. Kaikki muut olivat poikia ja tietysti kiusasivat minua. Jopa hakkasivat ja perkele olin niin nuori että tuskin osasin edes puhua!! Vanhemmat ihmettelivät miksi olin erilainen lapsi ja olin niin etäinen. Ja ihmettelivät miksi tykkäsin leikkiä yksinäni, se johtui siitä että pelkäsin muita lapsia, hehän olivat hirviöitä. Kun olin siellä perhepäivähoidossa ja kun joku löi minua ja aloin itkemään, niin täti tulee ja karjuu että "TURPA KIINNI HELVETIN KAKARA! NAAPURISSA ON PIENI VAUVA JOKA SAATTAA NUKKUA!!", täti ei edes kysynyt ikinä mikä minulla oli. Ne muut sitten nauroivat ilkikurisesti siinä. En saanut siis itkeä kivusta!
Niimpä minusta tuli hyvin ujo, arka ja pelokas. Minua alettiin kiusata ala-asteella, johtunee varmasti noista ominaisuuksista, ainahan niitä hissukoita kiusataan. Vaikka muutimme eri paikkakunnalle ja menin yläasteelle, kiusaaminen alkoi taas. Olin yhä sama hiljainen ja rassukka.
Nyt kun minut on jätetty rauhaan, niin olen alkanut toipua ja olen erittäin katkera kaikesta tästä...
Nubba, ymmärrän sinua täysin. Jotkut ne vaan vähättelevät että mitä nyt pikkuloukkauksista, ei niistä tarvi välittää, mutta kun me jouduttiin jo pienenä kärsimään, niin meillä on niiden sietokyky heikompi. Ilmeisesti suurimmalla osalla lapsista on ollut turvallisempi ympäristö ja mottona heillä on "vahvat jää henkiin".
Minä en haluaisi että minun lapseni kokisi tätä kaikkea mitä minä olen kärsinyt, mutta silti olen huomannut, että ne ihmiset joita on elämä potkinut päähän, niin he ovat paljon järkevempiä ja yleensä ystävällisempiä kuin ne snobit joille ei ole ikinä tapahtunut mitään kamalaa, paitsi että huulipuna on kadoksissa. Tällaiset ihmiset eivät ymmärrä muiden ongelmia ja välittävät vain itsestään. Eivätkä he osaa olla yhtään yksin. Minä osaan. Mutta viihdyn nykyään muidenkin ihmisten kanssa. En halua siis lapsestani vähäjärkistä, vaan älyllisen ihmisen. Kokemuksien kautta oppii.
Jotkut kiittävät kiusaajiaan koska heistä on tullut parempia ihmisiä. "Minä en silti kiitä, Te teitte elämästäni helvetin! Onko kivaa jos ihminen tekee itsemurhan teidän takianne?"
Anyway, minua ei ole kiusattu nyt vuosiin, mutta muistan sen kuin eilisen päivän. Mutta koska olen nyt vahvempi, niin autan ja puolustan muita jotka ovat heikkoja. Minuakin puolustettiin ja se oli kivaa. Nyt minä teen samoin.