Kärsin jostain paniikkihäiriöistä tms. Jos esim. on joku paikka, johon on kokoontunut ihmisiä, ja minä myös, tulen todella ahdistuneeksi. Tulee sellainen olo, että haluaisi vain rynnätä pois. Ja sitä ajattelee jatkuvasti. Luulin jo parantuneeni tästä, mutta uudelleen jouduttuani tuollaisiin tilaisuuksiin olen alkanut taantumaan. Tuntuu tosi tuskalliselta.
Lisäksi olen ihan mielettömän vainoharhainen. Onneksi tiedostan tämän sentään itse. Mietin jopa tätä viestiä...Kukaan ei varmasti uskoisi, mitä ajattelen. Toisaalta tiedän ajatuksieni olevan hölmöjä, mutta toisaalta uskon niitä. Mielessäni pyörii päivittäin mitä monimutkaisempia minuun kohdistuvia salaliittoja jne. Onko tämä normaalia? Vai onko se vain osa taiteellista luonnetta?
Tuntuu kuin olisin ajatuksieni vanki. Jauhan mielessäni sitä samaa, enkä pääse menneisyydestä eroon. Mietin usein muutamia menneisyyden tapahtumia, ja mietin, miksi kävi niin.
Tunnen jatkuvaa, jatkuvaa syyllisyyttä, vaikka en olisikaan tehnyt mitään. Silti pystyn käyttäytymään ulospäin suht normaalisti, tai ainakin yritän. Olen aika yksin, mikä on osaksi oma syyni. Välillä haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta seuraavana hetkenä tuntuu, etten halua nähdä ketään, haluan olla yksin ja keskittyä itseeni ja tulevaisuuteen. Leimaudun helposti joihinkiin kivoihin ihmisiin, mikä on pelottavaa, koska jään tavallaan mieleltäni riippuvaiseksi.
Lisäksi olen ihan mielettömän vainoharhainen. Onneksi tiedostan tämän sentään itse. Mietin jopa tätä viestiä...Kukaan ei varmasti uskoisi, mitä ajattelen. Toisaalta tiedän ajatuksieni olevan hölmöjä, mutta toisaalta uskon niitä. Mielessäni pyörii päivittäin mitä monimutkaisempia minuun kohdistuvia salaliittoja jne. Onko tämä normaalia? Vai onko se vain osa taiteellista luonnetta?
Tuntuu kuin olisin ajatuksieni vanki. Jauhan mielessäni sitä samaa, enkä pääse menneisyydestä eroon. Mietin usein muutamia menneisyyden tapahtumia, ja mietin, miksi kävi niin.
Tunnen jatkuvaa, jatkuvaa syyllisyyttä, vaikka en olisikaan tehnyt mitään. Silti pystyn käyttäytymään ulospäin suht normaalisti, tai ainakin yritän. Olen aika yksin, mikä on osaksi oma syyni. Välillä haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta seuraavana hetkenä tuntuu, etten halua nähdä ketään, haluan olla yksin ja keskittyä itseeni ja tulevaisuuteen. Leimaudun helposti joihinkiin kivoihin ihmisiin, mikä on pelottavaa, koska jään tavallaan mieleltäni riippuvaiseksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
se olet sinä.
Sehän oli melkein kuin minun kirjoittama. Mulla on aika lailla samanlaiset ongelmat. Toivottavasti näistä pääsee eroon. Syön tällä hetkellä lääkkeitä(Cipralex) ja alan käydä psykologin juttusilla.
Mitä, mikä? Kuka olen?
Siis ei ei ei, voi jumankauta, en halua mitään lääkkeitä, enkä voi mennä psykologille. Kai nyt jotain itsehoitokonsteja on olemassa??
En tarkoittanut, että sun tarttis mennä psykologille tai alkaa käyttää lääkkeitä. Kirjoituksestani ehkä saattoi saada sellaisen kuvan, anteeksi. Kerroin vain oman tilanteeni. Itselläni on samankaltaisia paniikinomaisia tuntemuksia joissakin tilanteissa. Mutta minulla on ollut myös monta vuotta jatkunutta yleistä ahdistuneisuutta, ahdistuneisuushäiriöksikin kai voisi kutsua.
mitä? tä?
et tiä kuka oot???
se olet sinä joka kirjotit itsestäs
se olet sinä joka tuntee asiat niinkuin sinä ne tunnet
ei kaikki tollain osaa tehdä