Pelkään etten pysty seurustelemaan

ihan sama ongelma, mutta olen uusiosinkku, joten ikää on enemmän, enkä ole perhettä perustamassa. Mutta en halua elää loppuelämää yksin, mutta ei ole helppoa tämä seurutelukaan. Sitten on vielä molempien lapsia, joita huomioitava, aikatauluja jne. jaksanko?? haluan...ja pelkään....varsinkin nyt kun löysin ihanan ihmisen....mutta tämä kaipaaminenkin on aika raskasta.

Onko sitten parempi että ei kaipaa ketään, ei varmaan. Nyt vaan huomasin, että ahdistus jo alkoi, pelkään tätä suuntaa...aiemmin en jaksanut, lopetan sitten koko suhteen, nyt en haluaisin, mistä voimaa??? uskallusta??

Minulla on sama ongelma. En ole koskaan seurustellut vaikka olen pian jo 25-vuotias. Oikeastaan tiedän jo että kohtaloni on jäädä vanhaksi pojaksi koska en pystyisi seurustelemaan vaikka sitä haluankin. Se vain olisi liian vaikeaa minulle ja aivan varmasti ahdistuisin todella pahasti. Onhan siinä vielä sekin että ei sitä voi noin vain alkaa seurustelemaan kun sitä kumppaniakaan tuskin löytyy. Ainakaan sellaista joka olisi omaan makuun sopiva.

mä taas haluaisin seurustella,mutta pelkäämpä etten löydä sellaista ihmista joka hyväksyy mut sellaisena kuin olen kaikkine vikoineni.Mulla on takana monta parisuhdetta,mutta aina ne on kaatunut minun ongelmiini omassa elämässä.Tottahan se on että ensiksi pitää olla omat asiat kunnossa että pystyy tasapainoiseen parisuhteeseen,tätä työstetään nyt päivä kerrallaan.Sekin mahdollisuus on vain hyväksyttävä,että sitä suurta rakkautta ei koskaan tule näkemään.

Entäs jos ne asiat ei koskaan tule kuntoon joka minun tapauksessani on hyvinkin todennäköinen juttu? Sitten ei varmaan ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se että en varmaan koskaan saa kokea parisuhdetta enkä rakkautta. En kyllä koskaan pysty hyväksymään sitä vaihtoehtoa vaikka se täysin rakkaudeton elämä on lähellä totuutta.

ikuisesti ahdistunut.Minulla on ihan samanlainen ajatusmaailma kun sulla,minäkään en usko kokevani sitä suurta rakkautta elämässäni,mutta silti en jää surkuttelemaan itsesäälissä vaikka siinä kurjuudessa on mukavan turvallinen olo.Yritän joka päivä elää elämäni parasta aikaa,itseään ei kannata hylätä.Mullakin juuri päättyi parisuhde jonka luulin kestävän lopun elämään,olin todella pohjalla ja ajattelin että kuolen ennemmin kun jään yksin.Vaikka tulee hylätyksi ja se sattuu perkeleesti,niin itseään ei silti kannata hylätä.Mä oon vasta eron jälkeen alkanut funtsia omaa elämää ja minkä takia mun parisuhteet ovat olleen enemmin tai vähemmin sairaalla pohjalla,on minä itse ja kuinka suhtaudun itseeni,kaikki tämä heijastuu parisuhteessa.Nyt rankan kokemukseni jälkeen olen noussut pohjalta ja alkanut hoitamaan itseäni ja minusta tulee vahvempi kuin koskaan elämässäni,ja uskon löytäväni vielä sen rakkauden.

Itse ajattelen että kyllä se nostaisi itsetuntoa jos olisi edes joskus ollut parisuhteessa mutta ehkä parempi yksin kuin huonossa suhteessa.