Tunnen eläväni kahden suuren päätöksen välissä. Mietin päivittäin päätöstä elämän ja kuoleman välillä. Miksi? Olen suurimman osan elämästäni kokenut enemmän pahaa kuin hyvää, ehkä myös itse aiheutettuna. Nuoruuteni ei ole ollut kamalimmasta päästä, mutta ei myöskään hienoimmasta päästä.
Nuoruuden ajoista pääsin yli, vaikka silloin kävin läpi hankalia asioita, kuten pari vuotta kestänyttä syömishäiriötä ja itsemurhayrityksen. Näiden ajatusten takana oli koulukiusaaminen ja yksinäisyys, en tuntenut kuuluvani joukkoon. Olin hieman parempi koulussa kuin muut luokallani. Keskityin aina tunneilla ja saatoin vaikuttaa ujolta sekä hiljaiselta. Oikeasti olen sosiaalinen ja hieman ehkä riippuvainen ihmisten seurasta.
Nyt pari vuotta myöhemmin koen taas näitä pahoja aikoja. Tässä välissä on ehtinyt olla enemmän yksinäisyyttä, epäonnistumisia opinnoissa ja erittäin arka asia, joka sitten vaati vielä oikeudenkäynnin. Olin siinä asianomainen. Nämä asiat ovat saaneet minut miettimään elämääni ja sen lopettamista. Tunnen päivittäin henkistä kärsimystä asioista, jotka ovat minulle tapahtuneet. Näen painajaisia ja olen surullinen.
Ajattelin, että selviäisin kaikesta itse, mutta se on vaikeaa. En tiedä jaksanko enää kokea lisää pahoja asioita elämässäni. Olen sukuni mukaan hyvin vahva persoona, mutta minullakin on raja. En minä kestä mitä vain ja kuinka kauan vain.
Poikaystäväni yrittää ymmärtää, mutta eihän kukaan ihminen voi ymmärtää täysin miltä minusta tuntuu, jos ei ole kokenut samanlaista kuin minä. Mielessäni pyörii vastaajapuolen kasvot, en pysty unohtamaan mitä hän on sanonut oikeudenkäynnissä ja tavallaan käyn sitä tapahtunutta pikakelauksella läpi yhä uudelleen ja uudelleen.
Olen sellainen ihminen, etten ole koskaan uskonut psykologin auttavan, sillä eihän minun tilanteessani asiaa voi unohtaa puhumalla. Tämä kokemus on traumaattinen ja se pysyy elämässäni nyt ja aina. Sen takia mietinkin, että jaksanko varmasti elää tämän asian kanssa. Se on valtavan suuri taakka. Se vaikuttaa siihen millainen ihminen olen tulevaisuudessa. Se vaikuttaa käytökseeni ja on saanut minut voimaan pahoin.
Poikaystäväni ei juuri tee paljon mitään, yrittää jaksaa kuunnella ja ymmärtää, mutta on se hänellekin vaikeaa. Ei tätä minun asiaa voi poistaa. Joku henkilö on halunnut pilata elämäni ja sen hän on onnistunut tekemään. Voin kyllä puhua asiasta tunteja ja kuukausia, mutta silti se ei poista ongelmaa.
Ajattelen, että kuolemalla saisin lopullisen rauhan. Kukaan ei voi tehdä silloin minulle pahaa, en joudu kärsimään lisää ja pääsen eroon pysyvästi kaikista ajatuksistani. Silti on vielä pieni elämisen toivo. Joskus ajattelen, etten luovuttaisi vaan yrittäisin jatkaa elämääni. Etten antaisi tälle henkilölle sitä ilonaihetta, että olen kuollut ja hän pilannut elämäni. Että eläisin ja kokisin vielä kaiken sen mistä unelmoisin ja saisin lopulta paremman elämän kuin tämä vastaajapuoli. Suuri kysymys: jaksanko taas...olen epävarma, olen jo nyt niin väsynyt tähän kaikkeen.
Nuoruuden ajoista pääsin yli, vaikka silloin kävin läpi hankalia asioita, kuten pari vuotta kestänyttä syömishäiriötä ja itsemurhayrityksen. Näiden ajatusten takana oli koulukiusaaminen ja yksinäisyys, en tuntenut kuuluvani joukkoon. Olin hieman parempi koulussa kuin muut luokallani. Keskityin aina tunneilla ja saatoin vaikuttaa ujolta sekä hiljaiselta. Oikeasti olen sosiaalinen ja hieman ehkä riippuvainen ihmisten seurasta.
Nyt pari vuotta myöhemmin koen taas näitä pahoja aikoja. Tässä välissä on ehtinyt olla enemmän yksinäisyyttä, epäonnistumisia opinnoissa ja erittäin arka asia, joka sitten vaati vielä oikeudenkäynnin. Olin siinä asianomainen. Nämä asiat ovat saaneet minut miettimään elämääni ja sen lopettamista. Tunnen päivittäin henkistä kärsimystä asioista, jotka ovat minulle tapahtuneet. Näen painajaisia ja olen surullinen.
Ajattelin, että selviäisin kaikesta itse, mutta se on vaikeaa. En tiedä jaksanko enää kokea lisää pahoja asioita elämässäni. Olen sukuni mukaan hyvin vahva persoona, mutta minullakin on raja. En minä kestä mitä vain ja kuinka kauan vain.
Poikaystäväni yrittää ymmärtää, mutta eihän kukaan ihminen voi ymmärtää täysin miltä minusta tuntuu, jos ei ole kokenut samanlaista kuin minä. Mielessäni pyörii vastaajapuolen kasvot, en pysty unohtamaan mitä hän on sanonut oikeudenkäynnissä ja tavallaan käyn sitä tapahtunutta pikakelauksella läpi yhä uudelleen ja uudelleen.
Olen sellainen ihminen, etten ole koskaan uskonut psykologin auttavan, sillä eihän minun tilanteessani asiaa voi unohtaa puhumalla. Tämä kokemus on traumaattinen ja se pysyy elämässäni nyt ja aina. Sen takia mietinkin, että jaksanko varmasti elää tämän asian kanssa. Se on valtavan suuri taakka. Se vaikuttaa siihen millainen ihminen olen tulevaisuudessa. Se vaikuttaa käytökseeni ja on saanut minut voimaan pahoin.
Poikaystäväni ei juuri tee paljon mitään, yrittää jaksaa kuunnella ja ymmärtää, mutta on se hänellekin vaikeaa. Ei tätä minun asiaa voi poistaa. Joku henkilö on halunnut pilata elämäni ja sen hän on onnistunut tekemään. Voin kyllä puhua asiasta tunteja ja kuukausia, mutta silti se ei poista ongelmaa.
Ajattelen, että kuolemalla saisin lopullisen rauhan. Kukaan ei voi tehdä silloin minulle pahaa, en joudu kärsimään lisää ja pääsen eroon pysyvästi kaikista ajatuksistani. Silti on vielä pieni elämisen toivo. Joskus ajattelen, etten luovuttaisi vaan yrittäisin jatkaa elämääni. Etten antaisi tälle henkilölle sitä ilonaihetta, että olen kuollut ja hän pilannut elämäni. Että eläisin ja kokisin vielä kaiken sen mistä unelmoisin ja saisin lopulta paremman elämän kuin tämä vastaajapuoli. Suuri kysymys: jaksanko taas...olen epävarma, olen jo nyt niin väsynyt tähän kaikkeen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.