Niin siis aloin miettimään ,että onko tämmönen normaalia; mua ahistaa joka päivä suurimman osan päivästä ja joskus jopa tulee ahdistuksesta paniikkikohtauksia, enkä tiedä niille syytä. Tiedän kyllä, että sitoutuminen, läheisyys ja kovan kuoreni alla olevien asioiden kertominen ahdistavat minua, mutta nämä mainitut asiat eivät edes ole läsnä aina kun ahdistaa. Se on sellaista tasaista ja pitkään jatkuvaa ja joka päiväistä. Lisäksi se vaikeuttaa keskittymistäni ja tekee minut todella levottomaksi mutta olen henkisesti niin uupunut, että en jaksaisi edes liikkuua. Ja henkinen hyvinvointi... Olen aina tylsistynyt, ihan poikki, ärsyyntynyt ja olen menettäny mielenkiintoni asioihin melkeen kokonaan. Rakastan ratsastamista, mutta sekään ei enää tunnu niin kivalta ja se on myös paljon rasittavampaa kuin ennen. Myös syöminen ei innosta enää; en jaksa syödä ja syötyäni alkaa oksettamaan. Nukkuminen on aina ollu ongelmallista, sekä viiltelyäkin on esiintynyt. Nämä asiat ovat nyt tulleet muutaman viikon tai viimeisen kuukaiden aikana. Puhuminen näistä asioista on hankalaa ja minut on tosi hankala saada edes puhumaan näistä missään tilanteissa. Osaisiko joku kertoa onko tämä normaalia vai ei, kun en enää erota mikä on ja mikä ei. Kiitos kaikille, jotka vaivautuvat lukemaan tämän!
onko enää normaalia..?
tyttö apua vailla
2167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kello on jo paljon joten saattaa tulla aika sekavaa tekstiä näin suoraan lonkalta:
Kyllä toi epäterveellisetä ja "epänormaalilta" minulle kuulostaa, viiltelyyn menee viimeistän se raja, apua hakisin, mutta tiedän miten vaikeata se on koska itsekkin painin sen kanssa että pitäisi uskaltautua rohkeasta menemään lääkärin puheille saamaan jonkinlaista helpotusta tähän touhuun, mutta miten sitä hakee apua jos ei pysty tuomaan koko asiaa esille kenellekkään. Jonkinlaisen ahditushäiriön ja masennuksen leiriin itseni pistäisin, kiinnostuksen menettäminen asioihin jotka ennen aiheuttivat nautintoa on niitä masennuksen ensimmäisiä merkkejä.
Itse olen nimittäin samassa veneessä kuin sinä, kiinnostus asioihin joista pidin ennen lähti jo aikoja sitten, kitara kerää pölyä ja kirjojen kirjanmerkit eivät ole liikkuneet mihinkään kuukausiin, koulusta valmistauduttani läksin armeijaan jonka jälkeen olenkin ollut työtön lukuunottamatta yhtä 3kk:n työkokeilu jaksoa tossa kesällä, jonka aikana tunsin painostavaa jännitystä joka aamu töihin lähtiessä. Aina tuntuu että jotain pitäisi tehdä että pääsisi pois tästä nykytilanteesta, mutta energiaa ei riitä muuhun kuin kotona istumiseen, tylsistyneenä, ärtyneenä, toivottomana, avain kuten itse kuvailit. Kun se ahdistus iskee niin ruoka ei maistu, tuntuu että jos syön vielä niin tulee ylös, levottomuutta, tuntuu kuin rinnan päälle olisi asetettu joku paino joka vaikeuttaa hengittämistä, tämä on se inhottavin tunne.
ja täällä sitä taas istutaan kolmen aikaan aamuyöllä, miettien miten sitä täyttäisi huomisen päivän, yö on minulle sitä kaikista levollisinta aikaa, aamulla herätessä sitä pitää taas alkaa miettimään että mite hittoa tällä elämällä nyt tekis, sitä haluaisi tavata ihmisiä ja päästä pois tästä kuopasta, olla "normaali", mutta kun tilaisuus siihen synytyy niin mikään ei kuulostakkaan enään niin mukavalta kuin omaan kotiin lukittautuminen, petollinen noidankehä, tästä pelosta haluaisin päästä eroon, lääkkeet ja jonkinlainen ammattiapu tuntuu ainoalta mahdollisuudelta enään. Vaikea sitä on töihin hakeutua tai luoda ihmissuhteita kun on jatkuvasti näin epävarma ja etäinen, varsinkin kun iskee se ahdistus ja masennus joka pistää fyysisesti ja henkisesti polvilleen.
Koitetaan jaksaa yhdessä. Mutta lopeta nyt kiltti se viiltely, okei? koita vaikka tänne kirjoittelemista sen sijaan, mä en usko että musta on kummosta juttuseuraa, mutta huomenna tulen taas tsekkaamaan tilannetta.
Toi kuulostaa vahvasti jonkinasteiselta masennukselta ja ahdistukselta. Musta tuntuu että sulla on alitajuntaisesti joku asia mistä sulle tulee niit paniikkihäiriöitä ja ahdistusta. Sä varmasti tiedät tän itsekin, mut viiltely ei oo ratkaisu mihinkään, siitä tulee hetken päästä kuitenkin pahempi olo.
Mä sairastan itse masennusta ja mulla on ollu ahdistusta, paniikkihäiriöö ja sosiaalisten tilanteiden pelkoo. Tuntuu etten voi puhuu tästä kellekään kaverille ku kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi ja pysty sulattamaan kaikkee. Mun psykologi oli ymmärtäväinen ja mukava jolle pystyin vaikeimmatkin asiat kertomaan. Olisi mukava jakaa tämä asia myös muiden kanssaihmisten kanssa.
Ja koita hakeutua vaan lääkäriin ja kerro rohkeasti ihmisille mitä tunnet.
Tsemppiä!