Heipä hei tutut ja tuntemattomat! Miten olette selvinneet tilanteesta, jossa olette olleet varattuna ihastuneet varattuun? Itselläni tilanne on ollut päällä jo toista vuotta, mutta en ole voinut oikein tehdä tilanteen eteen mitään, enkä toisaalta ole halunnutkaan...sen verran kuitenkin olen "hyvin" kasvatettu. Tuntuu siltä, että parasta olisi, kun voisin hänelle kertoa viiltävistä tunteistani, jotta parantumisprosessi voisi pyörähtää oikeasti käyntiin. En tällaista kitumista enää kovinkaan kauan jaksa. Olen kuullut, että aika parantaa haavat, mutta en ole sellaista huomannut tapahtuvan. Tiedän, että vastapuollakin jonkin asteisia tunteita on, ja voi olla myöskin samassa tilanteessa, kuin itse olen tunteineni. Ehkä hän osaa kuitenkin käsitellä naisena asiat järkevämmin? Tiedä häntä. Kiitos asiallisista vastauksista, jos jollain kokemusta on.
Solu solulta hajottaa
ja ikä oli?
7399
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei,
en valitettavasti osaa vastata tuohon, kun itsekin olen samassa tilanteessa. Naisena ajattelisin juuri toisin päin, että ehkä vastapuoli osaa käsitellä näitä tunteita nimenomaan järjellä. Kun pelkkä sormien hipaisu omieni lomassa saa aikaan valtavat sävärit, ja täysin asiallinen työpuhelu saa sydämen pamppailemaan ja pikkuhousut kostumaan, minulla järjen ääni katoaa sen sileän tien...Luulisin että tämä menee itsellään ohi joskus, raastavaa on kuitenkin, ruoka ei maistu eikä saa nukuttua, ja ihan kokoajan tämä mies pyörii mielessä kuin pakkomielteenä. ihastuminen todella muistuttaa masennusta monella tapaa. Ja kun en voi asian eteen mitään tehdä, kärsiä vain..
Kertominen auttaa oikeasti. Kyllähän yleensä asiain laita tiedetään jo molemmin puolin, mutta sen käsittely vasta helpottaa oloa. Asia on kovin yksityinen, joten se pitää tehdä varoen, ilman yleisöä ja asiallisesti.
Kertoessa muutenkin maagiset tunteet paljastuu tavallisiksi lämpimiksi tunteiksi, joita on olemassa in real life.
Minulle on kerrottu. Tiesin, että hän oli hauska ja kivaa seuraaa. Kerroin hänelle myös sen, mutta en voi mennä pidemmälle missään mielessä. Vähän aikaa hän oli hämillisen poissaoleva, mutta kun tiemme lopullisesti erosi, se oli lämmin hetki, eikä taatusti jäänyt paha mieli.
Parempi kertoa positiivisista fiiliksistä kuin esimerkiksi negoista, pikkukännissä pikkujoulutunnelmissa.
Niin ja mikäs aloittajan ikä onkaan?
On vaan itselläni samankaltaiset fiilikset; ja tuskin mitään koskaan, eikä missään.
ap:n ikä on 40 ja vähän yli. Ja kiitos hyvästä viestistä "Kääntyäkotiinajoissa", jotenkin noin minäkin sen ajattelen.
Mitä se kertominen auttaa? Itse menin ja kerroin. Tässä sitä ollaan,päätäpahkaa rakastuneita kumpikin. Tapailemme ja olemme päivittäin tekemisissä. Tuntuu että olen enemmän parisuhteessa hänen kanssa kuin oman puolisoni. Kummaltakin puuttuu vain se rohkeus ja voima kohdata tosiasiat ja laittaa lusikat jakoon ja antaa luvan olla onnellinen. Mutta mitä jos tämä onkin vain jotain hulluuden huumaa? Pää sekaisin kaikesta tästä,mutta joudun myöntämään; olen rakastunut ja onnellisempi kuin koskaan uskoin voivani edes olla. Syytöksiä sadelkoon,tiedän tekeväni väärin,mutta tunteilleni en mitään voi.
No onhan se kertominen sunkin kohdalla kuitenkin vienyt ainakin asioita eteenppäin, etkä ole jäänyt junnaamaan epätietoisuuteen. Sekin on jo parempi kuin ikuinen hiljaa hajoaminen.
Ap, minkäs ikäinen tämä sinun ihastuksesi on?