Mun tarina..

Tiedän kyllä miltä tuo tuntuu. Mua kans on kiusattu paljon, tosin ala-asteelta ylä-asteelle asti ja senkin jälkeen eri paikoissa. Oon kahlannu ammattiavut, depressiot, lääkkeet yms. Nyt en käytä lääkkeitä, tosin terapiaa kyllä tarvitsisin vielä. Hyvä neuvo olisi tietysti, että kannattaa hakea apua, ennen kuin on liian myöhäistä. Itsari on se ikävin ratkaisu. :(

Toi on tosi kurjaa toi kiusaaminen. Itseäni ei oo kiusattu ja oon yrittäny puolustaa kiusattuja. Olen muutaman kerran saanut jonkun itsensä tosi vitsikkääksi luuleman kiusaajan häpeästä hiljaiseksi. Kuitenkin kun omat lapset lähtee kouluun, mietityttää ett toivottavasti heistä kenestäkään ei tule kiusattua tai kiusaajaa. Olisko teillä ehdotuksia millai kouluoloja vois parantaa, että ei olis kiusaamista? Oikeastaan pitäis vaikuttaa perheisiin, mut se on hankalaa, kun usein ne pääkiusaajat tulee huonoista oloista, missä heistä ei välitetä, saatetaan juoda, lyödä etc. Eikö ainakin niin, että kiusaajaa ennemminkin tulisi hoitaa kuin kiusattua. Ja puuttua siihen heti! Eikä lykätä sitä aina vaan siks, että lapsethan nyt on tollasia, ei se mitää vakavaa ole.

Tänääänkin moni pieni ressukka itkee itsensä uneen tai pelkää kuollakseen taas huomista päivää. Taivaan Isän varjelusta toivon heille ainakin. Kuten myös kiusaaja-paroille. Ei kukaan, jolla itsellä on kaikki hyvin kiusaa toisia.

Muistan kouluaikana sen, että oli inhottavia opettajia ja typeriä luokkatovereita. Mä jouduin elämäni aikana olemaan viidessä eri koulussa, vanhempien mukana mentiin ympäri Suomea.

Tässä hommassahan tuli ensiksi se, että aina kirjat ja opettajat vaihtui. Toinen juttu oli se, että kaverit vaihtui.

Aina, kun tulin uutena kouluun, niin ns. luokan johtajatyypit kävi mun kimppuun sanallisesti. Minähän olin pieni, mutta pahasisuinen. Mun päälle ei kukaan uskaltanut tulla.

Kouluajasta muistan kyllä pieniä hiljaisia luokkatovereita, yleensä tietysti tyttöjä. Koulun oudoin asia oli kuitenkin se, että opettajat olivat pahimpia kiusaajia näille hiljaisille lapsille. En kuitenkaan koskaan noussut ketään puolustamaan opettajaa tai jotain tyhmää kiusaajaa vastaan. Keljuin asia on, että kaveri ei uskalla tai pysty puolustamaan ystäväänsä toisen kiusaamista vastaan.

Tämä on ihan arkielämää kotonakin. On pojan kaverit, mutta yksi on se, joka meidän pojan panee lähtemään kotiin, eikä kaverit tee yhtään mitään. olen yrittänyt sanoa, että ei tämä koskaan muutu, koska sitten työelämässäkin näitä takaa piikittäjiä tulee vastaan yllättävän usein. Kauheaa on se, että jos usko itseensä loppuu, niin silloin yrittää ajatella, mitä toiset ajattelee. Onneksi olen ajatellut aina niin, että mun jutut ei kuulu toisille, eikä heidän mulle. Mulle on ollut aina yhdentekevää, mitä toiset minusta ajattelee. Ihan sama, onko se sukulainen, esimies tai alainen, sillä ai ole väliä. Ainoa asia on ollut, että olen yrittänyt olla loukkaamatta ketään, enkä tietenkään ole aina onnistunut.

Sinulle "Särkynyt enkeli" sanon aika oleellisen asian. Varmaan näytti edellä olevasta kirjoituksesta, että olen vahva. Totuus on se, että minulla meni jossain vaiheessa takki tyhjäksi. Sitten yritin itsaria. Onneksi se ei onnistunut. Miten olisin muuten löytänyt nykyisen vaimon ja 5 lasta, jotka luottavat minuun. Olisin pistänyt filmin poikki, enkä olisi kokenut vielä rakkautta, lämpöä ja tarvetta olla tukena monelle. Sinä olet arvokas, vaikka se ei nyt siltä tunnu. Siis ajattele itseäsi, älä muita. Tärkein olet sinä ja itsesi löytäminen, Toisten ajatuksilla ei ole hölkäsen pöläystä merkitystä sinulle! Come on wake up! Mä olen optimistinen pessimisti. Siksi yritän iloita kaikesta pienestä asiasta, joka antaa mulle iloa tästäkin päivästä.