Moi.
Olen 34v. nainen ja ollut toista vuotta kotosalla työttömänä. Aloitin nyt uuden ammatin opiskelun (lähihoitajaksi), ja olen jälleen ihmisten parissa. On kyllä outoa aloitta opiskelu ihan vieraassa porukassa, siinä tekee kyllä paljon huomioita itsestään ja muista..
Mulla on työuupumustaustaa toimistoalalla työskennellessäni. Sen aikana katkesi suhteet kaikkiin (eli muutamaan) kaveriin ja olen sen jälkeen ollut vain yksinäni, on mulla avomies mutta ei siis tyttökaveria. Tuntuu että oon muuttunut näinä vuosina ihan kokonaan, olen murtunut palasiksi ja koonnut palaset uudestaan, eri tavalla. Nyt onkin jonkinlainen "kriisi" tai mietinnän paikka, kun huomaan miten hirveän erilaisesti suhtaudun moniin asioihin kuin uudet opiskelukaverini, ja työharjoittelupaikan työntekijät.
Olen kuvitellut olevani rempseä ja kovaääninen, paljon höpöttävä hymyilevä tyttö.
Nyt olen melko lailla hiljainen, koska minulla ei ole syytä täyttää hiljaisuutta höpisemällä kaikenlaista. Osallistun kuitenkin muiden keskusteluun hymähtelemällä, ottamalla katsekontaktin, hymyilen paljon. Ehkä se tekee minusta epävarman oloisen..? Huomaan että jään syrjään keskusteluista, jotka pyörivät lapsien, puolisojen, kukkien kasvatuksen, muodin, käsilaukkujen, lenkkeilyn, aerobiccaamisen, juhlapyhien viettämisen, arjen pyörittämisen aiheissa. Kyllä voin arvata jos en jo tiedä minkälaista tämä kaikki on, vaikka lapsia mulla ei itsellä olekaan (kokemusta kyllä on muuten). Olen mieluummin hiljaa kuin toistelen samoja juttuja, suhteeni voi hyvin eikä siitä ole siis juttelemista (valittamista?) eikä arkeni ei ole kiireistä vaan tosi leppoista, joten siitäkään ei voi juuri keskustella. Niin, jotekin tuntuu että aika moni puheenaihe pyörii vaan negatiivisen ympärillä, eli jos sulla ei ole ongelmia, ei ole juuri puheenaiheita. On mulla omat ongelmani, mutta en näe pointtia jaarata niistä.
Olen kai aika herkkis, huomaan hirveän helposti negatiiviset teot ja silmien muljautukset jos ne kohdistuvat omaan tekemiseeni. Ja "mogailuja" tulee nyt kun olen vasta opettelemassa lähihoitajan homman raskaan ja haasteellisen arjen. Olen arka koskemaan ihmiseen ja tulee seistyä tumput suorina, kun yritän oppia katsomisen kautta näin ensalkuun. Hävettää kun huomaa olevansa tiellä kokemattomuuttaan, tuntuu että haluaisi kaivaa kuopan lattiaan ja haudata itsensä sinne pois tieltä.
Tuntuu että kaikki ovat tällä hoitoalalla niin rempseitä ja reippaita, kovaäänisiä ja aikaansaavia. Liekö mulla tilaa tällä alalla.. En halua kokea olevani niin yksinäinen työyhteisössä kun koen. Ihmisistä välitän oikeasti, minua heikommat otan suojaani ja haluan parantaa heidän fiilistään. Teen myös kaikkeni että he eivät näe minua muljauttamassa silmiä heidän "mokilleen"., kun tiedän miten pahalta se tuntuu. Olen mielestäni hirveän hienovarainen ja hellä muille, ja mua sattuu kun kukaan ei ota minua huomioon. Multa ei kukaan kysy mitään, enkä koe mieluisaksi alkaa puhumaan itsestäni tuosta vaan.
Olen vähän outo lintu. Mulla on asiat hyvin, rahaa on vähän mutta ei ongelmaa siinä, parisuhde voi hyvin, arki on leppoisaa, en harrasta mitään erikoislajia (harrasta kai harrastamista kun kokeilen kaikenlaista mutta en ole missään asiantuntija..) Mistä oikeasti olen kiinnostunut on henkisen kehityksen asiat ja kai voisi sanoa esoteeriset asiat, ja kvanttifysiikan käytännön jutut. Ei näitä oikein uskalla pudotella pöytään tai saa itsensä vielä oudompaan valoon? Vai onko nää nykyään vähemmän "tabuja" ja voiko näistä puhua avoimesti?
Mä en ENÄÄ tuomitse ketään kuten ehkä nuorena, mikään ei ole enää mustavalkoista. Olen ehkä muuttunut tätä myöten tylsäksi henkilöksi. Onhan semmonen räväkkä jatkuvasti kommelluksia kokeva vahvojen mielipiteiden ihminen sellainen jota kuunnellaan ja joka saa ystäviä. Mitä mulla oiken on että saisin houkuteltua jonkun olemaan minunkin frendini? Mulle käy melkein mikä vaan jos toinen on vaan rento ja ystävällinen.
Kovin monessa ihmisessä (eritoten vanhemmassa) huomaan sellaista iän tuomaa kyynisyyttä ja kovuutta, ehkä huomaamatonta negatiivista suhtautumista muihin. Sellainen saa välttämään.. eikä sellaiset ihmiset tunnu hyväksyvän mua.
Niin, voisi minuakin siis sanoa omalta osaltani asenteelliseksi.. Mun asenteeni on vain sellainen että haluan olla lämpimässä ja ystävällisessä, sallivassa ilmapiirissä. Muuten sairastun itse. On ollut kova tie tervehtyä tähän pisteeseen ja muokata oma asenne uusiksi. Enkä ymmärrä miten kivaa on keskustella suurimmaksi osaksi negatiivisista asenteista ja valittaa ainaista kiirettä ja sitä ja tätä.
Sori tämä pitkä ja sekava viesti, halusin vaan miettiä omaa olemustani itsekin. Jos joku tuntee sielunsisaruutta tai löytää näkökulmia, niin jakakoon ihmeessä, mulla on tällä hetkellä olo että olen melko yksin.
Olen 34v. nainen ja ollut toista vuotta kotosalla työttömänä. Aloitin nyt uuden ammatin opiskelun (lähihoitajaksi), ja olen jälleen ihmisten parissa. On kyllä outoa aloitta opiskelu ihan vieraassa porukassa, siinä tekee kyllä paljon huomioita itsestään ja muista..
Mulla on työuupumustaustaa toimistoalalla työskennellessäni. Sen aikana katkesi suhteet kaikkiin (eli muutamaan) kaveriin ja olen sen jälkeen ollut vain yksinäni, on mulla avomies mutta ei siis tyttökaveria. Tuntuu että oon muuttunut näinä vuosina ihan kokonaan, olen murtunut palasiksi ja koonnut palaset uudestaan, eri tavalla. Nyt onkin jonkinlainen "kriisi" tai mietinnän paikka, kun huomaan miten hirveän erilaisesti suhtaudun moniin asioihin kuin uudet opiskelukaverini, ja työharjoittelupaikan työntekijät.
Olen kuvitellut olevani rempseä ja kovaääninen, paljon höpöttävä hymyilevä tyttö.
Nyt olen melko lailla hiljainen, koska minulla ei ole syytä täyttää hiljaisuutta höpisemällä kaikenlaista. Osallistun kuitenkin muiden keskusteluun hymähtelemällä, ottamalla katsekontaktin, hymyilen paljon. Ehkä se tekee minusta epävarman oloisen..? Huomaan että jään syrjään keskusteluista, jotka pyörivät lapsien, puolisojen, kukkien kasvatuksen, muodin, käsilaukkujen, lenkkeilyn, aerobiccaamisen, juhlapyhien viettämisen, arjen pyörittämisen aiheissa. Kyllä voin arvata jos en jo tiedä minkälaista tämä kaikki on, vaikka lapsia mulla ei itsellä olekaan (kokemusta kyllä on muuten). Olen mieluummin hiljaa kuin toistelen samoja juttuja, suhteeni voi hyvin eikä siitä ole siis juttelemista (valittamista?) eikä arkeni ei ole kiireistä vaan tosi leppoista, joten siitäkään ei voi juuri keskustella. Niin, jotekin tuntuu että aika moni puheenaihe pyörii vaan negatiivisen ympärillä, eli jos sulla ei ole ongelmia, ei ole juuri puheenaiheita. On mulla omat ongelmani, mutta en näe pointtia jaarata niistä.
Olen kai aika herkkis, huomaan hirveän helposti negatiiviset teot ja silmien muljautukset jos ne kohdistuvat omaan tekemiseeni. Ja "mogailuja" tulee nyt kun olen vasta opettelemassa lähihoitajan homman raskaan ja haasteellisen arjen. Olen arka koskemaan ihmiseen ja tulee seistyä tumput suorina, kun yritän oppia katsomisen kautta näin ensalkuun. Hävettää kun huomaa olevansa tiellä kokemattomuuttaan, tuntuu että haluaisi kaivaa kuopan lattiaan ja haudata itsensä sinne pois tieltä.
Tuntuu että kaikki ovat tällä hoitoalalla niin rempseitä ja reippaita, kovaäänisiä ja aikaansaavia. Liekö mulla tilaa tällä alalla.. En halua kokea olevani niin yksinäinen työyhteisössä kun koen. Ihmisistä välitän oikeasti, minua heikommat otan suojaani ja haluan parantaa heidän fiilistään. Teen myös kaikkeni että he eivät näe minua muljauttamassa silmiä heidän "mokilleen"., kun tiedän miten pahalta se tuntuu. Olen mielestäni hirveän hienovarainen ja hellä muille, ja mua sattuu kun kukaan ei ota minua huomioon. Multa ei kukaan kysy mitään, enkä koe mieluisaksi alkaa puhumaan itsestäni tuosta vaan.
Olen vähän outo lintu. Mulla on asiat hyvin, rahaa on vähän mutta ei ongelmaa siinä, parisuhde voi hyvin, arki on leppoisaa, en harrasta mitään erikoislajia (harrasta kai harrastamista kun kokeilen kaikenlaista mutta en ole missään asiantuntija..) Mistä oikeasti olen kiinnostunut on henkisen kehityksen asiat ja kai voisi sanoa esoteeriset asiat, ja kvanttifysiikan käytännön jutut. Ei näitä oikein uskalla pudotella pöytään tai saa itsensä vielä oudompaan valoon? Vai onko nää nykyään vähemmän "tabuja" ja voiko näistä puhua avoimesti?
Mä en ENÄÄ tuomitse ketään kuten ehkä nuorena, mikään ei ole enää mustavalkoista. Olen ehkä muuttunut tätä myöten tylsäksi henkilöksi. Onhan semmonen räväkkä jatkuvasti kommelluksia kokeva vahvojen mielipiteiden ihminen sellainen jota kuunnellaan ja joka saa ystäviä. Mitä mulla oiken on että saisin houkuteltua jonkun olemaan minunkin frendini? Mulle käy melkein mikä vaan jos toinen on vaan rento ja ystävällinen.
Kovin monessa ihmisessä (eritoten vanhemmassa) huomaan sellaista iän tuomaa kyynisyyttä ja kovuutta, ehkä huomaamatonta negatiivista suhtautumista muihin. Sellainen saa välttämään.. eikä sellaiset ihmiset tunnu hyväksyvän mua.
Niin, voisi minuakin siis sanoa omalta osaltani asenteelliseksi.. Mun asenteeni on vain sellainen että haluan olla lämpimässä ja ystävällisessä, sallivassa ilmapiirissä. Muuten sairastun itse. On ollut kova tie tervehtyä tähän pisteeseen ja muokata oma asenne uusiksi. Enkä ymmärrä miten kivaa on keskustella suurimmaksi osaksi negatiivisista asenteista ja valittaa ainaista kiirettä ja sitä ja tätä.
Sori tämä pitkä ja sekava viesti, halusin vaan miettiä omaa olemustani itsekin. Jos joku tuntee sielunsisaruutta tai löytää näkökulmia, niin jakakoon ihmeessä, mulla on tällä hetkellä olo että olen melko yksin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.