Lievää aktivoitumista palstalla havaittuani päätin itsekin pusertaa tänne minua kaihertavasta asiasta pähkäelmän. Olen nyt lueskellut jkv Caroline Myssin kirjaa "Sielun sopimus" koska olin hänen edellisiin kirjoihinsa tyytyväinen ja sain niistä hyviä ideoita ja fiiliksiä. Mutta nyt tökkii.
Myss lässyttää ummet ja lammet Aaprahammeista ja Mooseksista ja selvittelee kuinka me kaikki olemme jo ennen syntymäämme sitoutuneet suorittamaan joitakin tiettyjä juttuja, ja mikäli tämmöiset sitoumukset jäävät levälleen, onpi inha olo. Sopimuksensa kanssa lusikan kauniiseen käteen ottava saa ilmeisesti apua joltakin taholta mitä jotkut voivat kutsua "jumalaksi", toiset joksikin muuksi aina sen mukaan mihin uskovat. Maagikkojen keskuudessa kaiketi voitaisiin puhua energiasta tai onnesta, shamaanit ehkä turvaisivat "henkeen" tai voimaeläimiin yms. Joillakin on sitten ne enkelinsä etc.
Se mikä minua tökkäisi on se että jäin miettimään että missähän ne onnekkaat yhteensattumat ja karvat niskassa pystyyn nostavat energiasysäykset oikein minun osaltani viipyilevät. Eihän tarvitse kyse olla edes mistään hypersuper yyper maagista että asiat elämässä rullautuvat siihen suuntaan kuin tarvis on, vaan lykkyä voi olla aivan kellä tahansa. Mutta. Minä vaan en ikinä koe minkään ulkopuolisen energian tai voiman olevan läsnä yhtään missään. Mistähän tämä johtuu, kun niin monelle tuntuu olevan tuttua että johdatellaan ja onnenpotkuja persielle potkitaan?
En tarkoita että elämäni on yhtä saatanan perkeleen helvettiä - olen välillä hyvinkin tyytyväinen - vaan sitä että minusta usein tuntuu että kaikki on minusta itsestäni kiinni, eikä jostain apuhengistä ja johdatteluista. Niin moni asia mitä olen valinnut ja tehnyt vuosien varrella on ollut ikioma valintani. Minä se aina olin jota oli kiittäminen tai syyttäminen, minä eikä kukaan muu. Edes kiinnostukseni astrologiaan ei ole tällä saralla tuottanut sen kummempia tuloksia, koska paljon pauhatuista transiiteista vain pari hassua vaikuttaisi osuneen hollille sopivasti niin että olen hyödyntänyt niitä.
Kaikkihan tällä palstalla tuskin uskonevat mihinkään ennen syntymää tehtyihin juttuihin, mutta jos semmoista on olemassa, niin ainoa sopimus minkä lienen tehnyt on varmaan yrittää pärjätä omillani. En minä mitään muutakaan enää keksi, kun ei "ihmeitä" tapahdu all the time. Olen pöljänä kiusannut itseäni iät ajat tuntemalla jotain pimeää syyllisyyttä siitä että minä en ole kaiken maailman henkosten ohjailtavana, kaikki yököttävän positiiviset newagelaiset ja kaikki itseensä ihastuneet ylimaagit kun ovat näiden kanssa kimpassa; edelliset henkien orjina ja jälkimmäiset henkien orjuuttajina. Sikäli mikäli mistään oikeista hengistä on kysekään!
Joten onko paha sanoa näin: pitäkää johdatuksenne ja impatkaa energiaa itsellenne vaikka hevon sanonko mistä, minulle riitti.
Enpä kumminkaan sano, ja jos sanonkin, niin ihan vaan leikilläni. Tämä on vähän sama juttu kai jos tietynlaista luonteenpiirrettä tai ulkonäköä arvostettaisiin tietyissä piireissä arvoon arvaamattomaan, ja sitten huomaa ettei itse sellaista omaa eikä tule koskaan omistamaankaan vaikka verta itkisi. Miksei sitten voi etsiä iloa ja repiä riemua siitä mitä todella on? Eikä haihatella olemattoman perään.
- Ilmoitan heti sitten kun minusta ei tunnu enää tältä... Tällä hetkellä vain tämä tuntuu niin yhtäaikaa katkeralta ja suloiselta asialta: minä olen yksin. Olen aina ollut, olen nyt ja tulen aina olemaan. Siinäkin on ehkä taikaa...
Myss lässyttää ummet ja lammet Aaprahammeista ja Mooseksista ja selvittelee kuinka me kaikki olemme jo ennen syntymäämme sitoutuneet suorittamaan joitakin tiettyjä juttuja, ja mikäli tämmöiset sitoumukset jäävät levälleen, onpi inha olo. Sopimuksensa kanssa lusikan kauniiseen käteen ottava saa ilmeisesti apua joltakin taholta mitä jotkut voivat kutsua "jumalaksi", toiset joksikin muuksi aina sen mukaan mihin uskovat. Maagikkojen keskuudessa kaiketi voitaisiin puhua energiasta tai onnesta, shamaanit ehkä turvaisivat "henkeen" tai voimaeläimiin yms. Joillakin on sitten ne enkelinsä etc.
Se mikä minua tökkäisi on se että jäin miettimään että missähän ne onnekkaat yhteensattumat ja karvat niskassa pystyyn nostavat energiasysäykset oikein minun osaltani viipyilevät. Eihän tarvitse kyse olla edes mistään hypersuper yyper maagista että asiat elämässä rullautuvat siihen suuntaan kuin tarvis on, vaan lykkyä voi olla aivan kellä tahansa. Mutta. Minä vaan en ikinä koe minkään ulkopuolisen energian tai voiman olevan läsnä yhtään missään. Mistähän tämä johtuu, kun niin monelle tuntuu olevan tuttua että johdatellaan ja onnenpotkuja persielle potkitaan?
En tarkoita että elämäni on yhtä saatanan perkeleen helvettiä - olen välillä hyvinkin tyytyväinen - vaan sitä että minusta usein tuntuu että kaikki on minusta itsestäni kiinni, eikä jostain apuhengistä ja johdatteluista. Niin moni asia mitä olen valinnut ja tehnyt vuosien varrella on ollut ikioma valintani. Minä se aina olin jota oli kiittäminen tai syyttäminen, minä eikä kukaan muu. Edes kiinnostukseni astrologiaan ei ole tällä saralla tuottanut sen kummempia tuloksia, koska paljon pauhatuista transiiteista vain pari hassua vaikuttaisi osuneen hollille sopivasti niin että olen hyödyntänyt niitä.
Kaikkihan tällä palstalla tuskin uskonevat mihinkään ennen syntymää tehtyihin juttuihin, mutta jos semmoista on olemassa, niin ainoa sopimus minkä lienen tehnyt on varmaan yrittää pärjätä omillani. En minä mitään muutakaan enää keksi, kun ei "ihmeitä" tapahdu all the time. Olen pöljänä kiusannut itseäni iät ajat tuntemalla jotain pimeää syyllisyyttä siitä että minä en ole kaiken maailman henkosten ohjailtavana, kaikki yököttävän positiiviset newagelaiset ja kaikki itseensä ihastuneet ylimaagit kun ovat näiden kanssa kimpassa; edelliset henkien orjina ja jälkimmäiset henkien orjuuttajina. Sikäli mikäli mistään oikeista hengistä on kysekään!
Joten onko paha sanoa näin: pitäkää johdatuksenne ja impatkaa energiaa itsellenne vaikka hevon sanonko mistä, minulle riitti.
Enpä kumminkaan sano, ja jos sanonkin, niin ihan vaan leikilläni. Tämä on vähän sama juttu kai jos tietynlaista luonteenpiirrettä tai ulkonäköä arvostettaisiin tietyissä piireissä arvoon arvaamattomaan, ja sitten huomaa ettei itse sellaista omaa eikä tule koskaan omistamaankaan vaikka verta itkisi. Miksei sitten voi etsiä iloa ja repiä riemua siitä mitä todella on? Eikä haihatella olemattoman perään.
- Ilmoitan heti sitten kun minusta ei tunnu enää tältä... Tällä hetkellä vain tämä tuntuu niin yhtäaikaa katkeralta ja suloiselta asialta: minä olen yksin. Olen aina ollut, olen nyt ja tulen aina olemaan. Siinäkin on ehkä taikaa...
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tiedä sitten noista johdatuksista, mutta jonkinlaista aaltoliikettä olen tässä suhteessa ollut huomaavinani, eikä se ole pelkästään itsestäni lähtöisin. Vai pitäisikö itse asiassa ajatella, että aaltoliike on NIMENOMAAN itsestäni lähtöisin, mutta se ensimmäinen alkuunpaneva tyrsky on aika kaukana? Toisilla liike on hitaampaa ja tyrskyt tyynempiä, toisilla myllerrys on voimakkaampaa ja epäsäännöllisempää.
Esmeks nyt todella "johdatetaan". Menee putkeen, etten paremmin sano. Homma sujuu kuin tanssi ja Onni potkii perseeseen jos jään paikoilleni nyhjöttämään. Jokin aika sitten kiksit osui lähinnä päähän ja silloinkin heti kun vaan silmät ehti aamulla avata.
Tuota aaltoliikettä olen pyrkinyt myötäilemään. Jos nyt aikoisi jotain mielenkiintoista junailla, siihen aika olisi otollinen.
että kuinka paljolti lykkysi lienee oman uurastuksesi tulos?
Minulle on aika erikoinen tämä nykyinen fiilikseni, kun olen aina olettanut että pitäisi olla "nöyrä" olemassaolon, elämän, luonnon etc. edessä. Kaikenlaista "henkistymistä" minä kai olen New Age -pohjaltani (nuoruudenajoiltani) arvostanut ehkä liikaakin, ja vähän onnetonta hattaraa se kuitenkin tarjoaa siihen verrattuna mitä tämä todellinen rukiinen elämä on. Luoja (hah hah) varjele että ryhtyisin materialistiksi, mutta kaippa tämä nykyinen ikäni jo pakottaa miettimään että tälläkö samalla ravilla jolkutan hautaani asti? Ettäkö vain kuuntelen tarinoita voimasta... Koska en siitä itse mitään taida tietää.
Vaikka silti. En minäkään aivan osaton ole ollut kaikenlaisesta ihmekamasta, mutta kun muiden ihmisten puheista saa sellaisen käsityksen että he ovat jatkuvassa Hengen ravistuksessa ja loppumattoman inspiraation kouristuksessa. Luulenko ihmisistä liikoja?
- Mitenkähän nyt muotoilisin tuon henkistymisen ja materialistisuuden, ettei tule väärää käsitystä. Tarkoitan henkistymisellä sellaista riemurintaista optimismia jossa kaikesta koetusta kiitetään ja kaikkialla nähdään about Jumalan sormi. Materialistisuudella tarkoitan että ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä, vaan materian kuluttamisesta ja vähättelee kaikkea "merkillisempää". On skeptikko ja ilonpilaaja...
>>että kuinka paljolti lykkysi lienee oman uurastuksesi tulos?>>
Uurastan jossain määrin sen eteen etten yksinkertaisesti anna mahdollisuutta epäonnistumisen ajatuksellekaan. Aina ei tosin onni lykästä ja tällöin vaimo varsinkin on alkanut laskeskella "varman päälle". Pitäisi olla porvarillinen ammatti, jossa olisi tuiki turvallinen ja tasainen tulo - esmeks. Tosin siinä taas menettäisi vapauden ja itsemääräämisoikeuden, jotka minulle ovat turvallisuutta tärkeämpiä arvoja.
Itse aina vakuuttelen siipalle, että vaikka duunirintamalla joskus hiljaiselta näyttääkin, niin kohta mennään taas kahta kauheammin. Toimii aina. Ainakin viimoset 22 vuotta. Jos antaa periksi epäilyille, niin alkaa toimia laskelmoiden eli kuten kaikki muutkin. Kun toimii poikkeavasti on kilpailutilanne paljon edullisempi. ;-)
>>Minulle on aika erikoinen tämä nykyinen fiilikseni, kun olen aina olettanut että pitäisi olla "nöyrä" olemassaolon, elämän, luonnon etc. edessä.>>
Nöyryys on kristillinen pahe ja suomalainen kansansairaus.
>>Kaikenlaista "henkistymistä" minä kai olen New Age -pohjaltani (nuoruudenajoiltani) arvostanut ehkä liikaakin, ja vähän onnetonta hattaraa se kuitenkin tarjoaa siihen verrattuna mitä tämä todellinen rukiinen elämä on.>>
Ei tuota pidä vähätellä eikä pyydellä anteeksi. Henkistyminen, vaikka olisi New Age -henkistä, on juuri sitä elämän ruista. Miksi muuten vähättelet New Age -taustaasi? Et kai ole mennyt siihen halpaan, että alat myötäillä muiden luomia mielikuvia? New Age on tätä päivää eikä mitään konservoitua eliittitaidetta.
>>Luoja (hah hah) varjele että ryhtyisin materialistiksi, mutta kaippa tämä nykyinen ikäni jo pakottaa miettimään että tälläkö samalla ravilla jolkutan hautaani asti?>>
Ei se ole ikäkysymys. MOT. ;-D Opetan välillä teinejä ja olen ylpeä siitä että osaan puhua myös heidän kieltään. Viimeksi luokassa loksahti leuat auki, kun otin esille wiccalaisuuden eri suuntaukset... Niin siis kollegoista puhumattakaan.
>>Ettäkö vain kuuntelen tarinoita voimasta... Koska en siitä itse mitään taida tietää.>>
Mitä sitten odotat? "Jumala anna joku merkki"? :-)
>>Vaikka silti. En minäkään aivan osaton ole ollut kaikenlaisesta ihmekamasta, mutta kun muiden ihmisten puheista saa sellaisen käsityksen että he ovat jatkuvassa Hengen ravistuksessa ja loppumattoman inspiraation kouristuksessa. Luulenko ihmisistä liikoja?>>
Et luule, mutta lakkaa vertaamasta itseäsi muihin. Inspiraatio tulee kun sitä kutsuu. Käytännössä: ryhdy töihin.
>>Tarkoitan henkistymisellä sellaista riemurintaista optimismia jossa kaikesta koetusta kiitetään ja kaikkialla nähdään about Jumalan sormi.>>
... ja lantio keikkuu nami, nami. Optimismi vaatii työtä, mutta kun sen löytää niin se on aika ehtymätön luonnonvara. Kyse on ratkaisukeskeisyydestä kaikessa tekemisessä.
>>Materialistisuudella tarkoitan että ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä, vaan materian kuluttamisesta ja vähättelee kaikkea "merkillisempää". On skeptikko ja ilonpilaaja...>>
Niinpä. Tuollaisilla ihmisillä on elämä takana eikä uutta näköpiirissä. Ei muuten ole tämäkään ikäkysymys. Lue vaikka Miles Davisin elämäkerta. Vois sopia sun fiiliksiin - ja kuuntele sen jälkeen ko. herran albumi "Tutu". ;-D
>Ei tuota pidä vähätellä eikä pyydellä anteeksi. Henkistyminen, vaikka olisi New Age -henkistä, on juuri sitä elämän ruista. Miksi muuten vähättelet New Age -taustaasi? Et kai ole mennyt siihen halpaan, että alat myötäillä muiden luomia mielikuvia? New Age on tätä päivää eikä mitään konservoitua eliittitaidetta.
New Age on minulle jotenkin vaikea ja nolo juttu, koska kyllähän siellä on kaikenlaista hömppää kuitenkin, mutta toisaalta taas niin moni kiinnostuksenkohteeni on ollut kategorisoitavissa sen nimikkeen alle, että tuntuu helpommalta käyttää sitä kuin alkaa luetella artikkeleita a:sta ö:hön. Jokunen vuosi sitten aloin myös suhtautua varsin nyreästi siihen että NA:n piirissä on sellaista harrastelua ja pullakahvitouhua. Itsepetosta aivan liian usein.
Kuitenkin minulla on omat visioni tulevaisuudesta joita joku voisi pitää klassisen NA-genren mukaisina. Tulos on sellainen "hävettää mutta kuitenkin". :P
>Mitä sitten odotat? "Jumala anna joku merkki"? :-)
Hyi, Jumala on ruma sana...
Tällä aloituksellani oikeastaan haluan kai sanoa että minä en enää suostu odottamaan sitä mitä ei ole (minua varten). Nähtäväksi jää onko tämä vain taas joku synkkämielinen oikkuni, vai sikiääkö tästä jotain hyödyllistä. Tämä on kuitenkin hautunut jo piiiiiiitkään. Toivottavasti en ole kuulostanut kauhean ruikuttavalta, kun pääpointtini on siinä että minusta tuntuu jollainlailla vapauttavalta ajatella että johdatus, yhteensattumat yms. kama minun osaltani ei välttämättä lankea itsestäänselvästi taivaasta alas, ja minun on turha sitä odottaa, vaatia, toivoa, perään itkeä. Ja HÄVETÄ sitä etten ole yhtä onnekas tai positiivinen kuin muut!
>lakkaa vertaamasta itseäsi muihin.
Nimen-omaan...
>"Tutu". ;-D
Saapi nähdä.
Sattumaa tai ei, samaa kirjaa yritän kahlata läpi. Tökkii ja samasta syystä: välillä Myss juuttuu sivukaupalla kyseisten herrojen elämään. Kuitenkin välillä pientä kipinää antavia kohtiakin löytyy, siksipä kait vielä kahlaan...
Jos jotain hyvääkin sanoisi ;) Pidän tavastaan lähestyä kaikkia uskontoja tasapuolisesti, ilman fanaattista puolustautumista.
---
Lykky vai minä itse?
Minä itse eli teen mitä haluan. Mutta että voin tehdä mitä haluan, minun pitää ensin tietää mitä haluan. En voi tietää mitä haluan, ellen tiedä ensin mikä minä olen. Ellen pysty tiedostamaan aitoa omaa tahtoani, en pysty tekemään mitä haluan.
Ehkä sitten toisilla on "syntymälahjana" luontainen taipumus kuunnella itseään ja tehdä oman tahdon mukaisesti. Silloin asiat luistaa ja tuntuu että minä itse vaikutan elämäni kulkuun.
Tiedä sitten miksi tuo nimetään; jumala, energia, henki, voimaeläin. Mutta....
Se onko energia minun ulkopuolella vai sisäpuolella, siitä alaan perehtyneet kaiketi vääntävät kättä vieläkin.
Must...hmmmm....ei kai mikään ole pakko, mutta kyllä se "väriä" tuo elämään ;)
"Hengen anatomia" oli minusta varsin antoisa kirja, koska se sai uskomaan ettei ihminen koskaan ole pilalla tai "hukkaanheitetty" vaikkei hän olisi elämässä varjeltunut sen paremmin kehollisilta kuin mielellisiltäkään vaurioilta. Kirjasta tuli fiilis että kuitenkin voi selvitä elämässä tyytyväisenä ja kenties jopa rauhan saada, kunhan vain laittaa painopisteen asenteeseen kokemustensa sijasta.
Tämä "Sielun Sopimus" taas venyy ja vanuu minulla kun en todellakaan oikein nuo VT:n patriarkat juurikaan kolahda, vaikka tietysti teosofiaakin tutkineena minun pitäisi kyllä kyetä ennakkoluulottomasti näkemään myös Raamatun jutut syvän viisauden lähteenä. Kuitenkin kaipaan enemmän "tavallisten" ihmisten stooreja. No, luen vaikka hampaat irvessä tämän kirjan.
Päädyin vain sen innoittamana miettimään kuinka pitkälti ihmisen elämä on hänen omissa käsissään, vai onko se jonkin suuremman tahon hallinnassa.
Jos minä joku päivä vielä jaksan innostua ajatuksesta että on olemassa Jotain mikä ihmistä avittaa, niin aivan vissi olen kyllä että se Jokin on minulle entistäkin abstraktimpi juttu. Ja sellainen idea ei ehkä ole kovin hyödyllinen magian kannalta? Ei voi hyödyntää jotakin mikä on niin käsittämätöntä ettei siitä voi edes puhua...
Tai ehkäpä kehittelen jonkin aivan oman oppini tässä maailmassa nro 7856387658364 kun ei minulle mikään olemassaoleva näytä kelpaavan...
- Kun yritin alunperin kirjoittaa tätä viestiä sähköt menivät, kone sammui ja yksi yksinäinen ukkosenjyrähdys pärähti. Ehkäpä siitä voisi repiä jotain huumoria...
Ehkäpä kysymys kuitenkin on tässä osaltani siitä että magian suhteen olen aina vaan agnostikko, ja sen vuoksi hyppään ruutua päätymättä oikein mihinkään.
Ehkäpä kaikki horina Jumalasta, energiasta, Hengestä yms. on saanut minut entistäkin enemmän säikkymään silkkaa omaan itseensä luottamista, koska pelkään pahoin olevani omahyväinen ja itsekeskeinen ihminen muutenkin, ja aivan varmasti ylpeä (ilman hyvää syytä?)
Kuitenkin, hassu juttu, juuri viime yönä näin unta joka selvästi seuraili vähän samaa teemaa kuin Myss kuvaillessaan omalle kohdalleen osuneita lukemattomia lentoonlähtö-unia, jotka korreloivat hänen elämänsä sujumisen/sujumattomuuden kanssa.
Olen vuosikausia nähnyt unia joissa olen lähdössä bussilla töihin sieltä missä aikoinani asuin. Se työ oli aika tylsää, ja vielä tylsempää unissani on se että en meinaa ehtiä autoon, olen aikataulujen ja useiden bussien kanssa sekaisin, tai en saa edes vaatteita päälleni.
Mutta tällä kertaa olinkin unessa lomamatkalla ja olin päätynyt Ahvenanmaalle. Steissillä tiesin ettei minulla ole kiire, ja bussi saapuikin niin ajoissa että menisi ainakin 5 - 7 min ennenkuin se lähtisi. Astuin autoon ja minun piti sanoa kuskille minne olen menossa. En saanut sanaa suustani, en muistanut mikä olikaan määränpääni. Kuski oli huvittunut mutta kärsivällinen, ja osoitti leuallaan vas. kädessä pitelemääni aikataulua. Siitä näin että määränpääni oli paikka nimeltä "Kuusi". Ryhdyin maksamaan 40 eurosta, ja vaikka yritin puhua ruotsia, sain ulos vain englantia. (Mutta se ei haitannut.) Kuskin etsiessä vaihtorahaa näin lattiamatolla pari kolikkoa (toinen ainakin 50 s) ja halusin ottaa ne, mutta en ottanut koska mielestäni se olisi ollut väärin koska ne kuuluivat kuskille. Matka maksoi noin 6 - 7 e, ja päättelin ettei matka tule olemaan kovin pitkä, mutta että "onpahan ensimmäinen etappi". Siirryin etsimään penkkiä.
Minusta tämä oli hyvin positiivinen uni, ja avaisisin sen omaan persoonaani pohjaten niin että olen aina tehnyt sen virheen että oletan elämässä (henkisen) kehittymisen olevan tylsää ja vastenmielistä työtä johon on vain pakko mennä. No eihän sellaiseen halua osaa eikä arpaa, joten ei mikään ihme että vitkuttelee ja vatkuttelee. Ja tuntee itsensä avuttomaksi. Mutta JOS ajattelen että elämä ja kehittyminen on yhtä hauskaa ja mielenkiintoista kuin matkailu jossakin paikassa jota en juurikaan tunne ja kieltäkään en osaa, niin sittenhän se on aivan eri juttu! Ja vaikka en osaa kieltäkään, ei minua silti heitetä kehityksestä ulos, vaan minutkin huolitaan mukaan. (Ja se joka minut huolii on tietysti MINÄ ITSE, eikä kukaan muu. Minä olen matkustaja ja kuski.)
Ehkä oikeanlaatuinen positiivisuus on sitten tällaista luonnostaan kumpuavaa, "minun oma juttu", eikä kenenkään muun? Olen tehnyt erilaisuudesta hyveen jo aikoja sitten, mutta en siltikään ole osannut hyväksyä että ihmiset todella ovat erilaisia. Toiset osaavat sitä ruotsia ja toiset muistavat helpommin mihin ovatkaan menossa... Ehkä omat avuni voisivat löytyä siitä että tunnen itseäni aika hyvin, jolloin lopullinen naula olisi se että myös hyväksyn itseni!
No, minusta koko New Age-hössötys on lähinnä huijausta, itsepetosta ja sen lisäksi varmasti vahingoittaa suurimpia osia seuraajistaan. Jos ajattelet aina vain positiivisesti niin tuskin lähdet korjaamaan omia virheellisiä toimintatapojasi tai ajatusmallejasi niin helposti kuin jos kiroat: "Voi perkele! Eihän tässä olekaan mitään järkeä!" Katso nyt vaikka itseäsi, odotat jotain suurta energiapaukkua, jota New Age tekniikat eivät sinulle pysty luomaan. Kyllä ne joillekin varmasti tehoavat jossain määrin, mutta luulenpa että asiaan kuuluva itsepetos ja vakavilla asioilla(oma psyyke) leikkiminen johtaa todellakin monia juuri sinne pöpilään.
Skeptikoista ja ilonpilaajista. Eivätkös viholliset ole antoisa lähde itsensä kehittämiselle? Skeptikko on ilonpilaaja silloin kun kirja on uskotellut sinut luulemaan että sinun tarvitsee "vain uskoa" ja skeptikko tuhoaa sinussa sen uskon. Ei skeptikko silloin sinua vahingoittanut(luulet vain että tekniikka ei enää voi toimia sinulle, se on jotenkin saastunut kun skeptikko on siihen kehdannut koskea!) vaan tehnyt sinulle palveluksen.
Materialisti, sinun määritelmälläsi(josta en ole samaa mieltä, mutta se ei nyt ole tärkeää), ei välttämättä ole skeptikko. Hän voi olla yhtä vähän kiinnostunut tieteestä ja totuudesta kuin ne kaikki newageejat joihin olet koskaan törmännyt. Skeptikko voi myös olla aidosti totuudesta kiinnostunut "Sokrates", showmies tai joku jolla on sisäinen agenda puolustaa vallitsevia(yleensä hieman vanhentuneita) käsityksiä.
Joko joudut kehittämään puolustuskykyäsi tai sitten he paljastavat aukkoja omassa ajattelussasi. Mitä tarkemmin tiedät miten asiat oikeasti toimivat ja kuinka niihin voi vaikuttaa, sitä paremmin menestyt todellisessa elämässä. Tietysti se voi käydä myös vahingossa tai vaan menemällä valmiiseen putkeen(esim. peruskoulu -> lukio -> ammatti -> "putki"työpaikka) jolloin ei tarvitse miettiä näitä asioita muutakuin sitten kun tulee kenkää tai "maailma muuttuu" ja toisenlaisia ihmisiä tarvitaan. Silloin aggressiiviset totuuden etsijät ovat elementissään, enkä puhu mistään akateemisista filosofeista... todellakaan.
Sepä se että kun olen nimenomaan kyllästynyt siihen "korjaa itsesi JA löydä energia" -juttuun. Se on vähänkuin vaikka olisin niin ja näin en ikinä kumminkaan kelpaisi (koska olen epäluuloinen ja pessimistinen = kielteinen?) ja hymytyttö-palkinto jää saamatta. Ei tämä koske vain pelkästään klassisimmin NA:ksi luokiteltavissa olevaa mastkua vaikka Myssin kirja nyt olikin varsinainen negatiivisen oivalluksen lähde. Ehkä se olen minä joka on skeptinen ja ilonpilaaja, ja tunnen siitä syyllisyyttä?
Tälläkin palstalla lienee joskus mainittu että ihminen ei olisi yksi ainoa, vaan hän olisi oikeastaan useamman persoonallisuuden kokoelma. Tällöin aina yksi osa haluaa yhtä ja toinen toista, ja todellista TAHTOa ei oikein löydy minkään hankkeen suorittamiseksi. Tällä hetkellä olen kyllästynyt "hop hop juokse juokse pidemmälle korkeammalle" -osioon itsessäni. En tahdo juuri nyt "kehittyä", kasvaa, korjata ja muuttaa itseäni. Suorastaan oksettaa koko touhu.
Pitää kai vaan istua aloillaan ja pällistellä ympärilleen.
Jos tämä yhtään "lohduttaa" (ja jälleen kerran nyt sitten erikseen mainitsen: sanojen merkitys on minulle ongelma....elikkäs yritä ymmärtää "lohduttaa" oikein ;).....) niin pysähdyksiä tulee vastaan aina silloin tällöin.
Ei sitä suklaakakkuakaan aivan älyttömästi pysty mahaan ahtamaan....niin tai minä kyllä pystyn kun suklaasta on kyse :). Mutta siinä kun tunnin pari odottaa niin johan mahtuu lisää.
"Näissä asioissa" tunti on jotain enemmän ja sitä paitti: aika on suhteellinen käsite.
Minua on taasen jo hetken aikaa vaivannut unien puute. Kyllähän sitä aivojen valkokankaalla unia näkyy joka kerta kun nukahdan....ei vain herättyäni muistu mieleen yhtään mitään. Noh....välillä sitä hakkaa päätä seinään ja unohtaa: mitä minä sitä murehtimaan kyllä se sieltä järjestyy....
No nyt tietty sohasin imelällä positiivisuudella; kuuluu suurena osana itseeni ja putkahtaa esiin varomattomasti ehkä vähän sopimattomaankin aikaan.
Mutta kyllä jos minulle heitettäisiin: Korjaa itsesi ja löydä energia...niin takajaloille nousisin minäkin. Tämä on minusta niin henkilökohtainen juttu, ettei tähän kukaan tule sanomaan ekanakin "korjaa" ja toisekseen "ja löydä". Heti tuollainen negatiivinen asenne: minussako jotain korjattavaa?
Niinpä... Kuka kukaan on sanomaan että korjaa itsesi? Mitä pitää korjata? Miksi? Olen viime aikoina aivan erityisesti ryhtynyt mietiskelemään että mikä se on se kauhea hinku loppumattomaan kehitykseen mihin minäkin olen innokkaasti lusikkaani tunkemassa, vaikka tiedän että saan vain inhonpuistatuksia loputtomista vaatimuksista ja paljon enemmän saatankin löytää vain olemalla itseni karvoineni päivineni. Miksi se-mitä-on-nyt on muka niin kauhean väärin ja epäkelpoa, että pitäisi lähteä sitä runtelemaan?
Minulla on meneillään karlmea epäilllyksen aika, jolloin katson kriittisesti juttuja, katson kriittisesti kritisointia ja sitä rataa. Aina kun epäilyksiltäni ehdin, huomaan että tämä hetki tällaisenaan ilman pakkoja ja täytymisiä on huomattavasti kehittävämpi kuin ikuinen pyrkiminen ja pyrkyryys. Maskuliiniseksi kokemani suorittamisen ja feminiinisenä pidetyn ("huolettoman") oleilun välissä varmasti on olemassa jonkinlainen kultainen keskitie.
Itseensäluottaminen ja ylpeyshän ovat hyviä asioita! Älä nyt niistä turhaan lähde luopumaan. Eikös kunnolla ylpeä ihminen lähde vaikka luomaan syitä olla ylpeä vaikka ei sellaisia olekaan? Sehän antaa jo "energiaa" kummasti.
"Ryhdyin maksamaan 40 eurosta, ja vaikka yritin puhua ruotsia, sain ulos vain englantia."
No ainakin molemmat ovat vieraita kieliä. Ruotsi on toinen kotimainen ja ainakin minun mielikuvissani se voisi viitata johonkin maagiseen. Magiahan on vain oman psyyken toinen kotimainen, ei sen kummempaa. Englanti on triviaalimpaa, sitähän tulee joka tuutista.
"Ehkä oikeanlaatuinen positiivisuus on sitten tällaista luonnostaan kumpuavaa, "minun oma juttu", eikä kenenkään muun?"
Kyllä, mutta en lähtisi aivan täysin omimaan omia vahvuuksiaan, aina löytyy ihmisiä joilla onkin yhtäläisyyksiä. Ovat kaikki ihmiset kuitenkin niin lähellä toisiaan eroista huolimatta.
"Ehkä omat avuni voisivat löytyä siitä että tunnen itseäni aika hyvin, jolloin lopullinen naula olisi se että myös hyväksyn itseni!"
Näin minäkin sen näkisin. Sinuna luottaisin enemmän itseesi ja siihen mitä voit todentaa kuin kirjojen oppeihin.
"En tahdo juuri nyt "kehittyä", kasvaa, korjata ja muuttaa itseäni. Suorastaan oksettaa koko touhu."
No kehittyminen kehittymisen itsensä takia. Eräs opettajani kerran sanoi, että "sehän on syöpä!"
Tee toki kehittäviä ja hyödyllisiä asioita, mutta ehkä kannattaa se NA-kirjojen ajatusmaailma jättää niistä pois. Joskus olen itse addiktoitunut johonkin tietokonepeliin ja se on ollut tuota aivan samaa "UUSI TASO, UUSI TASO, PAKKO PÄÄSTÄ SEURAAVAAN KENTTÄÄN". Ei se ole tervettä.
>>Olen viime aikoina aivan erityisesti ryhtynyt mietiskelemään että mikä se on se kauhea hinku loppumattomaan kehitykseen mihin minäkin olen innokkaasti lusikkaani tunkemassa, vaikka tiedän että saan vain inhonpuistatuksia loputtomista vaatimuksista ja paljon enemmän saatankin löytää vain olemalla itseni karvoineni päivineni. Miksi se-mitä-on-nyt on muka niin kauhean väärin ja epäkelpoa, että pitäisi lähteä sitä runtelemaan?>>
Siksi että kuulut siihen 2%:iin maailman väestöstä, jolla on voimakas kehittymisen ja itsensä toteuttamisen tarve. Kirjoitin aiheesta jokin aika sitten vastauksena .pp:n provoille, mutta ilmeisesti sitä ei ole kukaan lukenut.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000216&posting=22000000004635925
>>Maskuliiniseksi kokemani suorittamisen ja feminiinisenä pidetyn ("huolettoman") oleilun välissä varmasti on olemassa jonkinlainen kultainen keskitie.>>
Ei keskitie vaan jatkuva vuorottelu, syklinen liike, ne "aallot".
Kun mikään ei ole enää mitään ja mikään ei riitä... En yhtään ihmettele että vähänkin kaltaiseni ihmiset tekevät rajuja ratkaisuja kuten
- pamahtavat uskoon
- painelevat asumaan Intiaan/Afrikkaan
- muuttavat ikänsä kaupungissa asuttuaan maalle kuttutilan pitäjiksi
- ryhtyvät kokeilemaan joskos homous olisi mitään
Ja näin päin pois. Sitten riekutaan hetken että oih voih Se löytyi, mutta löytyikö se... Kuinka kauas pitää juosta nähdäkseen oman itsensä? Vaikka hevon veen kuuseen, jos peili puuttuu!
Mutta eihän tätä osaansa muuksikaan voi vaihtaa... Silloin kun paine kasvaa sietämättömäksi, riudun ja räydyn - mutta eihän se tietysti välttämättä ole vakuuttava merkki siitä ettei mikään mitään hyödytä.
Ehkä se syklisyys on se juttu. Aikansa kutakin ja välillä sitä, välillä tätä.
Liirum laarum... xD
kissan hännän nostaisi ellei kissa itse ;)
Miksi pitäisikään "korjata", sitä kun joka tapauksessa on joka hetki itsensä kanssa. Ja jos on tyytyväinen "oloonsa", niin mitä sitä korjaamaan siksi, että ympäristö luo paineita olla stereotyyppi. Itsensä kanssa sitä on oltava joka hetki.
Kritisoin sitä minäkin, yleistää ei saa, mutta harmittaa nähdä kristillisyyskynillä väritettyä maailmankuvaa.
Jos jostain syystä täällä on joku koira, joka älähtää...kaikella ystävyydellä äskeinen.
Tämä hetki....
Sanoi joskus joku ja jäi mieleeni:
Tulen menneisyydestä,
olen hetkessä ja
astun tulevaisuuteen.
Tuosta kehittyi ajatusketju ja fläsh: "ymmärsin" että...En elä jos elän menneisyydessä tai tulevaisuuden unelmissa, elämä jää elämättä jos en ole juuri siinä hetkessä missä olen.
Keskitie....tasapaino?...Tuntematon käsite ;)
No huh....tulipahan seliseli.
Tutkittuani aikoinani monenlaisia hörhöilyjä, idelogioita ja uskontoja, niin New agea kuin muitakin, totesin, että lopultakaan niistä ei jää käteen mitään todellista. Hetken kelluu ektoplasmassa, tai jossain autuuden pilvessä nyt kumminkin, mutta se autuus ei ole tyydyttävää eikä kauaa kestä. Mutta sekin on kiinni yksilöstä. Miljoonille ihmisille riittää se ektoplasmapilvi, siihenhän jämähtävät, ja hyvä heille niin. Uskovaisuus onkin siis ikään kuin hyvät persaukset, joilla jaksaa istua siinä mihin on kerran pakaransa tällännyt. Magiassa kehittyminen tekee ihmisestä jotenkin tasa-aineisen, puolueettoman. Maailmankaikkeus kun on lähinnä puolueeeton, ja ihminen itse antaa sille merkityksiä; enkeleitä ja paholaisia, miten vain. Sitten hän kamppailee niiden omien pirujensa kanssa. Meneehän se elämä niinkin.
Magiassa kehittymiselle tekee hyvää että on sekä inhottavia että rakastettavia tuttavuuksia. Siksi kai aktiivisimmat tälläkin palstalla jaksavat ja viitsivät heittäytyä välillä täysillä näennäisesti aivan tolkuttoman lapselliseen jäkätykseen, josta ei uskoisi olevan mitään hyötyä kenellekään. Vaan kun on - siitä irtoaa energiaa, jota voi sitten hyödyntää jos osaa.
Tietynlaista ruokaa on parempi syödä tietynlaiseen työhön. ;)
Miten muuten pääsisikään mm. kiltteyden pakkopaidasta kuin heittäytymällä mutapainiin... Itselläni toinen puoli kipittäisi mieluiten karkuun ristiriitatilanteita, toinen puoli himoitsee niitä oppiakseen niistä ja kasvaakseen niiden yli. Välillä tietysti tulee tunteita että eihän tämä mitään kasvata, kakinmarjat. Tarpeetonta marinaa puolin ja toisin. Mutta ehkäpä kuitenkin...
Hassu juttu miten aina kun on täältä pois pidempään edes osittain sitä on muka vapaa ja irrallinen, mutta heti kun on sanonut pari kommenttia on sitoutunut sellaiseen joka saattaa viedä hyvinkin kauas siitä vapaudesta ja irrallisuudesta. Sitten sitä ei millään suostuisi ottamaan vastuuta tilanteesta jossa on muitakin osapuolia, mutta siinähän lilluu...
Kuiteskin kaikiteskin kaiken jäkätyksenkin keskellä voi nähdä ihmisten innostuneisuuden, ja se on ihanaa.