Ajattelin kirjoitella tänne, kun en oikein enää tiedä mitä pitäisi tehdä tai miten olla. Josko jollakin olisi samantyyppisiä oireita ja vois vakuuttaa minulle, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi.
Olin viime keväästä syksyyn sairaalahoidossa. Diagnoosina vissiin masennus ja joku persoonallisuushäiriö. Aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten minulle lätkäistiin lähes kaikki diagnoosit mitä löytyi, kun oli sairaala- ja avohoidossa reilut neljä vuotta. Olo tuntui paremmalta nyt syksyllä ja kuukauden verran kaikki menikin suht hyvin, mutta nyt on ruvennut tulemaa kaikenlaisia ihmeellisiä oireita, joista en ole varma mikä on totta ja mikä ei. Olo tuntuu “irralliselta” taas. Vähän kuin katselisi itseään takaapäin ja olisi irti itsestä. Tätä mulla oli jo silloin aikaisemminkin. Aikaisemmin diagnosoitiin dissosiatiivinen häiriö. Nyt mukaan on tullut kuitenkin erilainen epätodellinen olo, aivan kuin näkisin unta valveilla ollessa. Tuntuu kuin toinen aivopuolisko näkisi unta ja toinen on edelleen kiinni tässä “normaalissa” maailmassa. Noissa epätodellisissa oloissa ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta tunnelma niissä on todella aivan hirveän ahdistava ja pelottava. Aivan kuin katsoisi kauhuelokuvaa, vaikka niissä tapahtuukin suht arkisia asioita, ihmisiä kävelee jne. Lisäksi näen välillä hahmoja näkökentän reunoilla ja kuulen epämääräistä puhetta, mistä ei saa mitään selvää.
Noihin oloihin olen taas turvautunut viiltelyyn ja kädet ja jalat on taas hirveässä kunnossa. Jouduin tikattavaksikin, mutta sieltä lähettivät kotiin opamox reseptin kanssa. Noi opamoxit ei auta mitään, ei ole koskaan auttaneet. Avohoidossa olen ja käyn silloin tällöin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa, mutta siinäpä se. Ensiavusta käskivät soittaa avohoitopaikkaan, mutten ole sitä tehnyt kun en tiedä mitä sanoa.
Töissä käyn ainakin toistaiseksi ihan normaalisti, vaikka ajatukset harhaileekin sinne tänne. Kotiin töistä päästyä otan yleensä kaikki lääkkeet kerralla, jotta tainnun nukkumaan mahdollisimman aikaisin. Olen myös ihmetellyt, että saan myös työpaikan sähköisestä ovilukosta pieniä sähköiskuja ja näen sinisiä salamia tulevan lukosta. Muita ihmisiä olen tarkkaillut ja kukaan muu ei tunnu saavan siitä säkäriä. En uskalla kysyä muilta asiasta, kun jos se onkin vaan oman pään tuottamusta, vaikka tuntuukin äärettömän todelliselta ja sattuu.
Olen aika lopussa tähän kaikkeen. Tää ei tunnu enää elämisen arvoiselta elämältä. Toi viiltely vain pahentaa masennusta, vaikka auttaakin hetkeksi noihin irrallisiin ja epätodellisiin oloihin. En vaan usko enää, että kukaan voi mua auttaa. Lääkkeitä mulla on vino pino ja jos ne ei kerran auta, niin mikä sitten auttaa. Olen miettinyt myös noitten kaikkien lääkkeitten kippaamista kurkusta alas, mutta luulen, että se vie vaan taas sairaalahoitoon mikä vetää elämän entistä enemmän solmuun sairaalalaskujen ja muiden kanssa.
Onko muita joilla ois samanlaisia oireita tai josko jollain olis hyviä neuvoja?
Olin viime keväästä syksyyn sairaalahoidossa. Diagnoosina vissiin masennus ja joku persoonallisuushäiriö. Aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten minulle lätkäistiin lähes kaikki diagnoosit mitä löytyi, kun oli sairaala- ja avohoidossa reilut neljä vuotta. Olo tuntui paremmalta nyt syksyllä ja kuukauden verran kaikki menikin suht hyvin, mutta nyt on ruvennut tulemaa kaikenlaisia ihmeellisiä oireita, joista en ole varma mikä on totta ja mikä ei. Olo tuntuu “irralliselta” taas. Vähän kuin katselisi itseään takaapäin ja olisi irti itsestä. Tätä mulla oli jo silloin aikaisemminkin. Aikaisemmin diagnosoitiin dissosiatiivinen häiriö. Nyt mukaan on tullut kuitenkin erilainen epätodellinen olo, aivan kuin näkisin unta valveilla ollessa. Tuntuu kuin toinen aivopuolisko näkisi unta ja toinen on edelleen kiinni tässä “normaalissa” maailmassa. Noissa epätodellisissa oloissa ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta tunnelma niissä on todella aivan hirveän ahdistava ja pelottava. Aivan kuin katsoisi kauhuelokuvaa, vaikka niissä tapahtuukin suht arkisia asioita, ihmisiä kävelee jne. Lisäksi näen välillä hahmoja näkökentän reunoilla ja kuulen epämääräistä puhetta, mistä ei saa mitään selvää.
Noihin oloihin olen taas turvautunut viiltelyyn ja kädet ja jalat on taas hirveässä kunnossa. Jouduin tikattavaksikin, mutta sieltä lähettivät kotiin opamox reseptin kanssa. Noi opamoxit ei auta mitään, ei ole koskaan auttaneet. Avohoidossa olen ja käyn silloin tällöin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa, mutta siinäpä se. Ensiavusta käskivät soittaa avohoitopaikkaan, mutten ole sitä tehnyt kun en tiedä mitä sanoa.
Töissä käyn ainakin toistaiseksi ihan normaalisti, vaikka ajatukset harhaileekin sinne tänne. Kotiin töistä päästyä otan yleensä kaikki lääkkeet kerralla, jotta tainnun nukkumaan mahdollisimman aikaisin. Olen myös ihmetellyt, että saan myös työpaikan sähköisestä ovilukosta pieniä sähköiskuja ja näen sinisiä salamia tulevan lukosta. Muita ihmisiä olen tarkkaillut ja kukaan muu ei tunnu saavan siitä säkäriä. En uskalla kysyä muilta asiasta, kun jos se onkin vaan oman pään tuottamusta, vaikka tuntuukin äärettömän todelliselta ja sattuu.
Olen aika lopussa tähän kaikkeen. Tää ei tunnu enää elämisen arvoiselta elämältä. Toi viiltely vain pahentaa masennusta, vaikka auttaakin hetkeksi noihin irrallisiin ja epätodellisiin oloihin. En vaan usko enää, että kukaan voi mua auttaa. Lääkkeitä mulla on vino pino ja jos ne ei kerran auta, niin mikä sitten auttaa. Olen miettinyt myös noitten kaikkien lääkkeitten kippaamista kurkusta alas, mutta luulen, että se vie vaan taas sairaalahoitoon mikä vetää elämän entistä enemmän solmuun sairaalalaskujen ja muiden kanssa.
Onko muita joilla ois samanlaisia oireita tai josko jollain olis hyviä neuvoja?
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Lääkkeitä mulla on vino pino ja jos ne ei kerran auta, niin mikä sitten auttaa. Olen miettinyt myös noitten kaikkien lääkkeitten kippaamista kurkusta alas, mutta luulen, että se vie vaan taas sairaalahoitoon mikä vetää elämän entistä enemmän solmuun sairaalalaskujen ja muiden kanssa."
Olet tehnyt oikean havainnon. Esim. hormonitoiminta loppuu ja oppimisvaikeudet alkavat psykiatrian lääkityksestä. Tardiivi dyskinesia puhkeaa. Lopeta välittömästi.
Arvaanko oikein sulla ei ole ketään läheistä luotettavaa ihmistä(paitsi se sairaanhoitaja) kenen kanssa jakaa asiaa?
Olen itse huomannut miten tämä "tarkkailija" alkaa vaivata sitä enemmän, mitä kauemmin aikaa ihminen on ajatuksinensa yksin.
Yksin ei ole hyvä olla. Silloin vain jää enemmän aivoille aikaa miettiä kaikkea turhaa ja yhä turhempaa, ja se voi saada pidemmän päälle juuri tuollaisia skitsoja muotoja(näkökentän laitamilla hahmoja, kuulee ääniä, irtiolon tunne ruumiista, tarkkailet itseäsi, tai sua "tarkkaillaan").
Eli ihminen vain kuvittelee kaikenlaista typerän turhaa.
Uskon että saat purettua vaivaasi, kun hommaat edes yhden luotettavan henkilön elämänpiiriisi, jonka kanssa voit käydä läpi edes jotain aiheeseen liittyvää.
Onhan noita ihmisiä muutama, mutta ei tee hirveästi mieli jutella näistä ongelmista. Huolestuvat vaan turhaan. Ja en oikein tiedä onko juttelusta edes mitään apua. Mutta tosiaan ei minulla hirveästi ketään ole ja yksin sitä suurimmaksi osaksi on, mitä nyt koira hieman tuo seuraa.
Saa nähdä. Tuntuu vaan että on ihan umpikujassa. Ei voi mennä eteen eikä taakse.
Lääkkeitä nyt en uskalla lopettaa. Ne tuovat iltaisin kuitenkin avun siinä mielessä, että tainnun sänkyyn jo seitsemän kahdeksan maissa.
Luultavasti sun ei kannata lopettaa lääkkeitäsi. Kun kova tuuli käy, älä irroita ankkuroitua laivaa satamasta. Näinhän sitä sanotaan.
Tuota oman ihon viiltelyä en ole tajunnut koskaan. Ramppasin itse aikoinani terapeuteilla mutta kun huomasin, että he vain kuuntelevat ja kirjoittavat lopuksi uuden reseptin, niin lopetin käymiset sitten kun en enää tarvinnut lääkkeitä elämän tuskaa turruttamaan. Olen löytänyt sisintäni tyydyttävän tarkoituksen kristinuskosta, ja tämän kautta selvisi itselleni selväksi myös kaikenlaiset äänten ja näkyjen kuulemisienkin taustat. Voisinpa melkein suositella sinullekin jotain saman tyyppistä. Henkimaailma on olemassa, ja toinen todellisuus on olemassa. Kun täältä lähtö tulee itse kullekin, niin jokainen iikka laitetaan puntariin, ja tekojen mukaan jokainen meistä sitten joutuu joko niin kutsuttuun taivaaseen tai sitten sinne vähemmän mukavaan paikkaan.
Onkohan nuo psykoosin oireita? Luulen, että pääsisit helposti takaisin osastolle jos olo oikein pahaksi menee! Muuten en oikeen osaa neuvoa, kun oma pääkin on ajatuksista niin raskas...