Olen tässä miettinyt miltä muista mahtaisi tuntua elää ilman isää,kun isä ei halua pitää yhteyttä.Ukitettavat kaipaavat,mutta mitä heille kertoa,kun ukin pää ei käänny meidän puoleemmme.Vanha kauna on siinä esteenä,mutta ei meidän puolelta.Enää moneen vuoteen eivät lapset ole kysyneet ukista mitään.Periksi isäni ei anna,on se siksi jääräpäinen.Enää en edes yritä,ei kannata tuhlata voimia sellaiseen mikä ei tuota tulosta.Saa ottaa kantaa,jos joku haluaa.
En ole nähnyt isääni 9-vuoteen,vaikka olen 35-vuotias tytär.
Kaipaus.
111682
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen 32v.Isä ja olen koko elämäni itse
ollut isätön.
Kasvatti-isä oli 15-vuotiaaksi asti
"leikissä" mukana.
Oikeasta isästäni sain tietää vasta 2kympin ikäisenä ja siinä tippui iso pala minua kauas pois, ikuisesti.
Vihata on helppo mutta ei niin voi elää,
pojan syntymän jälkeen(18kk.)
olen joutunut painimaan mielessäni
tän "isäkysymyksen" kanssa...
Pahimpana kummittelee mielikuva lääkäristä, joka kysyy perinnöllisistä sairauksista tai muuta vastaavaa.Painajaista.
Hiljaa hyvää tulee ja niin aion minäkin toimia.
Lapseni ei tule elämään uudelleen mun paskaelämääni!!
Valheita liikaa...typeryyttä ja pikkumaisuutta.
Jos sä haluat kirjailla tuosta, mitä kerroit tai muuten vaan, olen "kuulolla"...
-Kristian
Siis piditkö kasvatti-isää oikeana isänä? Oletko tutustunut biologiseen isääsi kun sait totuuden selville? Isä on lapselle todella tärkeä!
Minäkin ajattelin samalla tavalla,etten anna samanlaista elämää lapsilleni kuin isäni antoi minulle elämäni aikana ja ajattelen vieläkin.Olen täysin raitis ja isäni oli alkoholisti ja on sitä tänäkin päivänä,mutta vähemmässä määrin kuin ennen.Isäni ei hyväksynyt miestä jonka kanssa rupesin seurustelemaan ja vanhin lapsistani on jo täysi-ikäinen.Vihanpito on jatkunut kauan ja ei varmasti lopu ennenkuin isäni makaa haudassa.Mieheni kanssa ollaan vieläkin yhdessä taivallettu ja kasvatettu näitä meidän lapsiamme ilman ukkia.Tekee todella pahaa katsoa,kun muilla lapsilla on ukki ja meidän lapsillamme ei ole.Lapset kärsivät turhaan:(
Se kasvatti-isä oli mulle ainoa isä, kunnes toisin kerrottiin...
en toivo kenellekään samaa tunnetta/haavaa.
En ole tutustunut/tavannut biologista isäolentoa, vaikka jossain vaiheessa yksi ylimääräinen(?),
uusi siskokin ilmaantui ja kertoili
asioita ko.miehestä.
Kasvatti-isä on tälläkin hetkellä hyvä tyyppi, joka oli ns."pojan ja puun välissä"..tai jotain:)
Isän tärkeyden ymmärtää jotenkin vasta nyt kun on itse sellainen ja samalla kun rakastaa, pelkää myös satuttavansa? outoa ja raskasta.
Olo on joskus kuin korvaushoitaja menneisyydestä?
(olipa outo mielikuva...)
-k.
"Kaipaukselle" kiitos.
Joskus menneen muistuttaminen on kipeetä ja kuitenkin tärkeää,
ei saa uinahdella elon valtatiellä...
Alkoholia ja vikkelät jalat taisi olla minun siementäjälläni?
Kipeistä asioista on PAKKO joskus
repiä huumoria, omista tietenkin.
Mikä miehessäsi oli niin huonoa/väärää, ettei "kelvannut" isällesi?
Miten teidän täysi-ikäinen on käsitellyt elävää"haamu"ukkia?
Itse oon yrittänyt elää
"never say never"periaatteella, liika menneisyyteen tuijotus, varsinkin kun se ei ole mitenkään selkeä, ei paranna tulevaa...
omat ajatukset, omat periaatteet,
omalle pojalle isänä aina:)
[email protected] .saa kirjailla.
Miehessäni ei ollut mitään vikaa,mutta veljeni käänsi isäni pään miestäni vastaan.Alkoholistit uskovat mitä tahtovat.Nyt kun ei olla nähty 9-vuoteen edes vilaukselta isääni niin en edes enää kaipaa sitä niin paljon kuin ennen.En ollut syntynytkään,kun isäni rupesi juomaan ja muistan kaiken kuin eilisen päivän siitä alkoholihelvetistä.Ei tee yhtään kipeää kertoa näitä asioita ulkopuolisille,kun ne on käsitellyt.Kirjoittaa voi [email protected]
Totta se, että itseensä haluaa ehdottomasti pysäyttää tuon tunnekylmyyden. Ei toista voi muuttaa. On vain pakko oppia elämään asian kanssa. Surullista, niin surullista, mutta totta.
Mulla ei ole ollut ikinä isää. Isäni oli huumerikollinen joka käytti äitini hyväuskoisuutta hyväkseen ja muutenkin. ensimmäisen kerran kun isäni löi äitiäni, äiti pisti hanttiin ja heitti isän pihalle. takaisin ei isällä ollut tulemista. Äiti osasi pitää onneksi puoliaan, ja minun.
isä yritti saada huoltajuutta, mutta onneksi niin epäoikeudenmukainen ei suomenkaan oikeusjärjestelmä ole että puolet elämästään linnassa viettänyt asianajajien kimppuunkäyvä uhoava narkkari ei saanut huoltajuuttani.
äiti ei lapsuudessani tapaillut enää miehiä isän jälkeen. äiti halusi keskittyä minuun ja sisareeni. äidillä oli aina aikaa meille ja oli meidän kanssa kotona. Lapsena ei osannut kaivata isää, kun ei tiennyt mikä on isän tehtävä ja mihin isää tarvitaan. olin puolen vuoden ikäinen kun äitini heitti isäni pihalle. isästä ei ole mitään muistoja. Painajaisia olen nähnyt isäni yrittävän tukehduttaa minua tyynyllä jne. äitini ei ole säästänyt isästäni mitään muuta kuin hänen kuolinilmoituksen.
Olin 12 vuotta kun isä kuoli. siinä vaihessa alkoi olla jo sen verran fiksu että kyllä salaa itkin ihmisen kuolemaa jota en ollut ikinä nähnytkään. Tunne oli outo.
Mielestäni, ja myös kaikkien ystävieni, äitini ystävien, ja kaikkien mielestä äitin on perkeleen vahva nainen. Meillä oli aivan ihana lapsuus siskoni kanssa, meiltä ei puuttunut mitään, raha oli tiukassa, mutta kuljimme silti hyvissä vaatteissa, aina oli ruokaa, ja leluja=)
Äitini ei halunnut antaa huonoa esimerkkiä lapsilleen, sillä suku oli täynnä jo juoppoja ja muita huonoja esimerkkejä. Äitini on ollut absolutisti 15 vuotta. Olen äidistäni helvetin ylpeä.
Nyt odotan itse ensimmäistä lasta mieheni kanssa, ja kaikki on kuin toisesta todellisuudesta. Miehini on aivan ihanan huomioonottava ja haluaa tulla isäksi ja äidiksi minun kanssa meidän vauvalle. En ole nähnyt missään mallia toimivasta parisuhteesta, eikä minulla ole ollut isähahmoa ikinä.. pelkään että osaanko antaa miehelleni tilaa isänä, toisena kasvattajana? toivottavasti murehdin turhia.
Siskoni puolestaan elää samanlaista elämää kuin äitini reilut parikymmentä vuotta sitten. hänellä on kolme lasta miehensä kanssa. siskoni mies pahoinpitelee siskoani ja lapsia. Siskoni on liian heikko jättääkseen miehensä. Apuakaan hän ei uskalla pyytää..
toivon voivani auttaa sisartani ja hänen lapsiaan jollain tavalla, mutta se auttaminen kääntyy aina auttajaa vastaan. ehkä jonain päivänä. Kun siskoni tulee apua pyytämään, sitä hän kyllä saa.
Et tunne tarinan toista puolta, ainoastaan mitä äiti sinulle on syöttänyt. Sinullahan oli isä..
Miksi pitää sitten alkaa puolustelemaan sitä poissaollutta osapuolta? "Et tunne tarinan toista puolta, vain sen mitä äitisi on sinulle syöttänyt". Hoh hoijaa! Eikö se riitä, että tyttö on saanut ihanan ja huolehtivan lapsuuden äitinsä ansiosta? Pitäisikö tässä nyt ihan oikeasti ruveta pohtimaan jo kuolleen miehen edesottamuksia ja vaikeita elämäntilanteita???? Joskus olisi tässä maailmassa mielestäni paikka mustavalkoisuudellekin ja tässä on yksi sellainen. Mitä hyödyttää "entäpä jos"?
En ymmärrä "isätön" tarkoitusperiäsi!
Kun katselee nykyistä elämänmenoa, niin on todellakin syytä kyseenalaistaa sellaiset tarinat vanhemmista, joihin toisella vanhemmista ei ole ollut mitään mahdollisuutta antaa omaa versiotaan tapahtumien kulusta.
Päinvastoin, pitäisi oikein laki säätää siitä, että lapsi joka kasvaa ilman toisen vanhempansa läsnäoloa, pistetään viikon kurssille, jossa kerrotaan lasten manipuloinnista ja opastetaan kuinka menneitä voi itse kaivella.
Monta kertaa sen "juopon" ja "hakkaavan" isän takaa löytyykin vain huorahtava tai narsistinen äiti. Valitettavan harvoin totuus vain valkenee lapselle itselleen.