En tiedä yleisesti miten asia on mutta kerron nyt omalta kohdaltani:
Eli mietin että minkälainen suhtautuminen psykologeilla yleensä on aspergerin oireyhtymään? Omalla kohdallani olen saanut aika erikoisiakin vastauksia kun olen sanonut että epäilen "kärsiväni" siitä. Mulla on mielestäni useita selviä oireita ja ollut lapsesta lähtien. Siksi on vaikea uskoa pelkkään mielenterveyden ongelmaan Kun ekan kerran luin oireyhtymästä olin jo aika vanha, lähemmäs 15-vuotta. Meinasin pudota tuolilta koska syndrooman kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni! Tein myös testin joka antoi aika korkean tuloksen. Ei minulla silti kaikkia noita oireita ole ja jotkut lievempiä. Silloin kun olin nuori koululainen ei aspergerista ollut paljoa tietoa. Olin hiljainen, yksinäinen haaveilija. Keskinkertainen koulussa, keskittyminen oli huono kun vajosin aina haavemaailmaan kun opetus kävi tylsäksi. Olin aina ulkopuolinen ja mua sanottiin oudoksi.
Teini-iässä masennuin ja aloin kärsimään ahdistuneisuushäiriöstä ja pakkomielteistä. Olen käynyt terapiassa ja syönyt useita lääkkeitä. Silti koen että ne eivät poista syvintä ongelmaa. Mussa on jotain jota ei voi lääkkeillä hoitaa.
Nyt se viestini pääpointti...Aina kun mainitsen terapeutille tai psykologille että epäilen että mulla voisi olla ainakin lievä asperger niin heidän ilmeensä jotenkin muuttuu ja koko asenne vaihtuu siihen että puolustellaan vain niitä käsitteitä miksi näin ei voi olla. Rehellisesti sanottuna he ovat tienneet aspergerin luonteesta hämmentävän vähän. Ilmeisesti heillä on jokin kuvaus päässään millainen asperger henkilö on. Mutta itse olen sitä mieltä että jokainen asperger on omansalainen eikä niitä välttämättä edes erota ns. neuronormaaleista.
Mulle on sanottu että koska mulla on masennus ja ahdistusta niin ei voi olla asperger. TÄH? Aspergeriinhän juuri kuuluu liitännäisoireita. Juuri nimenomaan noita mistä kärsin. Sanottiin että ei asperger sillä lailla voi tiedostaa sitä tai että he eivät välitä vaikka olisivat toisten silmissä erilaisia. Olen hiukan erimieltä.
Sitten mulle on sanottu että muhun saa ihan hyvän kontaktin. Onko se joku este että ei voi olla assi? Eikös autistiset ole yleensä sellaisia mihin ei kontaktia saa? Olen myös elämäni aikana oppinut "näyttelemään" sosiaalista vaikka se ei ole mulle luontevaa.
Ilmeisesti psykologien tehtävä onkin määritellä ihmiselle jokin mielenterveyden häiriö, mieluiten useita. Ehkä joku kiva persoonallisuushäiriö voidaan vetää hatusta nehän on nyt IN. Sitten vaan reseptit moneen mielialalääkkeeseen ja homma on sillä selvä!
Eli mietin että minkälainen suhtautuminen psykologeilla yleensä on aspergerin oireyhtymään? Omalla kohdallani olen saanut aika erikoisiakin vastauksia kun olen sanonut että epäilen "kärsiväni" siitä. Mulla on mielestäni useita selviä oireita ja ollut lapsesta lähtien. Siksi on vaikea uskoa pelkkään mielenterveyden ongelmaan Kun ekan kerran luin oireyhtymästä olin jo aika vanha, lähemmäs 15-vuotta. Meinasin pudota tuolilta koska syndrooman kuvaus oli ihan kuin omasta elämästäni! Tein myös testin joka antoi aika korkean tuloksen. Ei minulla silti kaikkia noita oireita ole ja jotkut lievempiä. Silloin kun olin nuori koululainen ei aspergerista ollut paljoa tietoa. Olin hiljainen, yksinäinen haaveilija. Keskinkertainen koulussa, keskittyminen oli huono kun vajosin aina haavemaailmaan kun opetus kävi tylsäksi. Olin aina ulkopuolinen ja mua sanottiin oudoksi.
Teini-iässä masennuin ja aloin kärsimään ahdistuneisuushäiriöstä ja pakkomielteistä. Olen käynyt terapiassa ja syönyt useita lääkkeitä. Silti koen että ne eivät poista syvintä ongelmaa. Mussa on jotain jota ei voi lääkkeillä hoitaa.
Nyt se viestini pääpointti...Aina kun mainitsen terapeutille tai psykologille että epäilen että mulla voisi olla ainakin lievä asperger niin heidän ilmeensä jotenkin muuttuu ja koko asenne vaihtuu siihen että puolustellaan vain niitä käsitteitä miksi näin ei voi olla. Rehellisesti sanottuna he ovat tienneet aspergerin luonteesta hämmentävän vähän. Ilmeisesti heillä on jokin kuvaus päässään millainen asperger henkilö on. Mutta itse olen sitä mieltä että jokainen asperger on omansalainen eikä niitä välttämättä edes erota ns. neuronormaaleista.
Mulle on sanottu että koska mulla on masennus ja ahdistusta niin ei voi olla asperger. TÄH? Aspergeriinhän juuri kuuluu liitännäisoireita. Juuri nimenomaan noita mistä kärsin. Sanottiin että ei asperger sillä lailla voi tiedostaa sitä tai että he eivät välitä vaikka olisivat toisten silmissä erilaisia. Olen hiukan erimieltä.
Sitten mulle on sanottu että muhun saa ihan hyvän kontaktin. Onko se joku este että ei voi olla assi? Eikös autistiset ole yleensä sellaisia mihin ei kontaktia saa? Olen myös elämäni aikana oppinut "näyttelemään" sosiaalista vaikka se ei ole mulle luontevaa.
Ilmeisesti psykologien tehtävä onkin määritellä ihmiselle jokin mielenterveyden häiriö, mieluiten useita. Ehkä joku kiva persoonallisuushäiriö voidaan vetää hatusta nehän on nyt IN. Sitten vaan reseptit moneen mielialalääkkeeseen ja homma on sillä selvä!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Missä kaupungissa noin suhtaudutaan henkilöihin, jotka epäilevät itsellään Aspergeria? Psykologit eivät anna diagnooseja, se on lääkärin tehtävä. Jos asia sinua vaivaa hakeudu neuropsykiatrin vastaanotolle. Lähetteen voit saada esim. terveyskeskuksesta, jos oireet haittaavat päivittäistä elämääsi.
Onks toi pettynyt tyttö Daria?
Minä luulen, että noin suhtaudutaan Joensuussa Tikkamäen mielenterveyspoliklinikalla tai Joensuun mielenterveyskeskuksessa. t. diagnosoitu assi jota on väheksytty siellä ja pidetty sellaisena, joka "ei tiedosta tilaansa" tai ei saa tiedostaa tilaansa kun se muuten on "riski"
Kiito0s tiedosta. Eipä ole tuo mielenterveyden yksikkö ainut maassamme, jossa ei ymmärretä aspergeriudesta yhtään mitään.
Tänään lähti taas muutama viesti paikkakunnan ylilääkäreille.
Aspergerius ei ole mielenterveydenhäiriö, jona sitä ja siitä johtuvia "oireita" yritetään tavallisimmin vielä nykyisinkin hoitaa lääkkeillä, jos ei sopeudu massaan ja osaa ajatella samoin kuin kaikki muut. Kaikkien, jotka ovat tunteneet tulleensa väärinkodelluiksi, kannattaisi yrittää tehdä ensin potilasasiamiehen avustuksella muistutus kyseiseen hoitoyksikköön, ja jos se ei auta eikä keskustelut yksiköstä vastaavan ylilääkärin kanssa, suoraan kantelu Eduskunnan Oikeusasiamiehelle. Käsittelyaika on noin puoli vuotta.
Huoh. Ne diagnoosikriteerit ovat maailmaa syleilevän epämääräisiä. Itseasiassa eräs tuttuni, politiikassa ja sosiaalisesti menestynyt ihminen omaa niitä monia. Ei tulisi kyseeseenkään diagnosoida häntä.
*Ei tykkää kovista äänistä
*Jyrää mielipiteillään muut
*Ei kiinnitä huomioita toisten tunteisiin
Nuo kaikki ladullisesti lieviä.
Kyllä ne ne näkisi, jos sulla olisi. Luulen, että sinua vaivaa joku elämän kriisi.
Lievä keskittymishäiriö voisi olla kyseessä. Kysy, jos saisit jotain keskittymislääkettä kokeiltavaksi.
Minulla on myös sellainen tilanne, että olen vuosia pohtinut olisiko minulla Aspergerin syndrooma.
Olen 30-vuotias nainen, pärjännyt jotenkin sekä koulussa, että työelämässä. Lapsuuteni oli normaalimpi, minulla oli muutama ystävä, enkä kokenut kauheasti ulkopuolisuuden tunnetta.
Murrosiässä tilanne alkoi muuttua, olin jotenkin erilainen, enkä sopinut porukkaan. Minulla ei ollut oikein hyvää ystävää, jotain kavereita koulussa, mutta ei vapaa-ajalla juurikaan. Muutama yritelmä on ollut, mutta joku minussa on liian outoa. Olen kai sosiaalisesti jotenkin jäykkä. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole helppoa, small talk on usein todella vaikeaa ja se näkyy.
Joskus saatan saada puristettua itsestäni sen verran, että mielestäni annan melko normaalin vaikutelman. Tai sitten joku ihminen tuntuu omanlaiselta ja juttelu sujuu melko mukavasti. Usein kuitenkin, kun joku juttelee jotain, en osaa sanoa mitään ja hymyilen vain. En silti ole tyhmä, vaan älykkyysosamääräni on hieman keskitasoa korkeampi.
Opiskelu ja työelämä on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Lähinnä ihmissuhteiden vuoksi. En sovi porukkaan, minua syrjitään tai jopa kiusataan. Minut ymmärretään usein väärin. Siksi olen muuttunut aika vetäytyväksi. Toisaalta viihtyisin ihmisten parissakin, mutta ns. normaalit ihmiset katsovat erilaista alaspäin, huomaavat, että tuo on jotenkin erilainen ja sitten alkaa ulkopuolelle jättäminen ja naureskelu.
Tällä hetkellä olen sellaisessa työssä, jossa ei tarvitse juurikaan olla sosiaalinen ja voin paljon paremmin henkisesti. Aikaisemmassa työssä olin jatkuvasti tiimissä ja jouduin koko ajan olemaan sosiaalinen, se imi kaikki voimat minusta, enkä jaksanut mitään työpäivän jälkeen.
Minulla ei ole tarvetta perheen perustamiselle. Minulla on miesystävä, hän on minua 16 vuotta vanhempi. Minulle tämä on ihan normaalia, olen aina viihtynyt vanhempien ihmisten seurassa. En ole mieheni kanssa taloudellisista syistä, vaan välitämme toisistamme oikeasti. Mieheni on myös erikoisempi persoona enkä voisi kuvitellakaan seurustelevani ns. normaalin henkilön kanssa. Lapsia mieluummin haluan hoivata lemmikkejä, meillä on yksi koira, mutta haaveilemme toisesta koirasta.
Minulla ei ole yhtään todellista ystävää perheen ja miesystävän lisäksi. Etenkin naisten kanssa ystävyys tuntuu vaikealta. Välitän ulkonäöstäni, meikkaankin ja mietin kyllä vaateasioitakin, en ole mikään hörhö. Silti tuntuu, että naisten kanssa en osaa jutella, vaan viihdyn paremmin miesten seurassa. Siinä ei ole mitään taka-ajatuksia, mutta olen sen vuoksi leimautunut jopa tyrkyksi ja on sattunut ikäviä väärinkäsityksiä.
Ulkonäöltäni näytän ikäistäni reilusti nuoremmalta. Ja ehkä olen omalla tavallani lapsenmielinen tai huumorintajuni on erikoinen. Muita piirteitä en osaa mainita. Mielestäni monilla aspeilla on hieman vinohkot silmät. Vähän kapeat, melkein aasialaismaiset, mutta itselläni tätä piirrettä ei ole. Silti kuulema piirteissäni on jotain itämaiseen viittaavaa.
Olen miettinyt kannattaisiko mennä johonkin tutkimuksiin, miten se tapahtuu ja mitä hyötyä siitä olisi. Pärjään kuitenkin ainakin toistaiseksi elämässä, vaikka elänkin omalla tavallani.
vitun typerä provo
Juuri tuollaista on elämäni. Minut ymmärretään aina väärin. Ilmeisesti juuri siksi kukaan ei pidä minusta, elämäni on typerä provo. Kiitos kun valaisit. Tuollaisen takia en ole uskaltautunut mihinkään testiinkään, lääkärikin varmaan ajattelisi, että olen typerä provo.
Mutta siis voisiko joku kertoa, että onko diagnoosin saaminen jotenkin helpottanut elämää?
Miksi kyseenalaistat diagnosoinnin? Jos joku tarvitsee diagnoosin esim. tukitoimia tarvitakseen, sinä tulet tänne kertomaan, miksei ketään tulisi diagnosoida miksikään?? Siirrypä sinne omaan blogiisi kirjoittelemaan jatkossa.
Siis miten tämä voi olla mahdollista. Tulin tänne kysymään, onko kukaan hyötynyt siitä, että on "virallisesti" assi, ja minut haukutaan ihan lyttyyn. Ilmeisesti en osaa ilmaista itseäni edes kirjallisesti.
Väännän nyt rautalangasta. Epäilen olevani Asperger-henkilö, kannattaako minun mennä esim. terveyskeskukseen kertomaan, että epäilen tälläistä ja että voinko päästä jatkotutkimuksiin. Vai tyrmätäänkö siellä heti, että olet vain masentunut tms. Olen lykännyt asiaa, koska olen ajatellut, että minua ei oteta vakavasti.
En kyseenalaista diagnosointia, enkä halua kenellekään mitään pahaa.
En väheksy Asperger-henkilöitä, eikä minulla ole omaa blogia.
En missään nimessä ole tarkoittanut, että ketään ei pitäisi diagnosoida, vaan haluaisin tietää, onko diagnoosin saaminen juurikin esim. tukitoimien vuoksi helpottanut elämää ja että miten tuo asia on edennyt?
Hyvänen aika sentään, miten tämä on nyt niin vaikea ymmärtää. Onko diagnoosista apua? Onko elämä helpottunut? Voisiko joku vastata asiallisesti, kaipaisin oikeasti apua/lisätietoa.
Kivanlaista jutustelua pikkusisäpiiriempeiltä, (pelkkää yksinpuhelua) jotka vihdoinkin ymmärsivät kirjoitella tänne ja täällä informoida jatkotoimenpiteistä Aspergerinfon ohjeistamana.
On helpottanut todella ratkaisevasti.
Pitäkää rupinen palstanne. Ymmärrän, että tänne ei kaivata ketään.
Ihan mielisairasta porukkaa täällä, kirjoittelee toisten nimimerkillä. Ehkä kannattaisi hänenkin hakea apua. Taidat tarvita kipeämmin kuin minä.
Täällä todellakin kirjoittaa tuo multipersoona, joka pakkomielteisesti sotkee muiden ja aloittaa omia ketjuja jatkuvasti.
Hei!
Tyttöjen Asperger on tieteellisestikin kiistanalainen asia. Kiistanalaista ei liene se, etteikö Aspergeriä esiintyisi tytöilläkin, vaan se, kuinka eri tavalla oireet ilmenevät eri sukupuolilla. Oletettavasi Suomessa on vain kourallinen ammattilaisia, jotka uskaltavat / osaavat (?) antaa As-diagnoosin sellaiselle tytölle, joka ei ole As-tyypillistä "tiedemiestyyppiä". Tyttäreni sai As-diagnoosin, ja hän on kaikkea muuta kuin tyypillinen Asperger. Itse olen koettanut hankkia tietoa naisten autisminkirjon/As-piirteistä. Jos haluat, voit antaa sähköpostiosoitteesi ja voimme kirjoitella. Saatan osata antaa sinulle jotakin tietoa tai vinkkejä.
[email protected]
Mikset voi antaa omaa sähköpostiosoitettasi etkä muitakaan yhteystietojasi, tuntuu hieman epäilyttävältä? Kyselepä nimimerkiltä Aspergerinfo, hänhän on as-tyttö, jolla on omakohtaista kokemusta aiheesta vuosikymmenten ajalta ja joka on saanut diagnoosinsa ammattitaitoiselta neuropsykiatrilta.
Nyt aspergeria ei enää ole. On vain autismin kirjo. Näin luki jossakin assijorinoissa :)
Joko helpotti? Ei enää kiusaa Aspergerista! Aspiriinikin auttaa paremmin
Uskon, että kirjo on laaja ja uskon myös, että monet saavat diagnoosin vaikka ei olekaan As. Niin kävi meillä aikoinaan kun lapsi oli alle 10v dg annettiin.
En viitsi kertoa koko stooria mutta dg oli ikään kuin odotettu/toivottu koska oli erilaisuutta . Aika kului ja tyttö kasvoi ja muutimme paikkakuntaa. Tuli aikuisikäkin. Koska tytöllä oli masennustaipumusta kävi terapeutilla ja välillä lääkärillä. Jossain vaiheessa oli ehdotettu että haluaisko, että tutkitaan onko as, kun ei oikein vaikuttanut että on ? Tehdään uudelleen kaikki mahdolliset tutkimukset. Totta kai tyttö suostui. Lopputulos oli ettei ole As. Ei mitään muutakaan dg, masennusta lukuunottamatta joka sekin vaihtelee, kuten itsekullakin tekee. Suunnaton helpotus, kun dg väistyi:)... eli noinkin voi käydä ja onneksi voi käydä.
Aurorassa ihmeteltiin, miksi haluan olla asperger. Skitsofrenia on parempi diagnoosi ja siihen on olemassa lääkekin :)
Uudessa lääkärin oppaassa Aspergria ei enää ole :) Olemme terveitä!
Outoa, että tuo diagnoosi purettiin, kun aiemmin uskottiin, että autismin kirjo on elinikäinen vaiva.
Pitää mennä suoraan varsinaisen neuropsykiatrin vastaanotolle tai edes neuropsykologin vastaanotolle, eli jos lääkäri on sellainen, joka ei ole kunnolla perehtynyt aspergeriin, on ihan turha odottaa edes saavansa mitään kunnon asiantuntevaa palvelua. Esim. tavalliset psykiatrit eivät välttämättä tunne asiaa juuri ollenkaan.