Olen 20v nainen, parisuhteessa ja opiskelija. Minulla on ollut aina vain muutamia ystäviä, mutta nyt lähes kaikki heistä ovat muuttaneet kauas toiselle puolelle suomea. Vain muutama sellainen on tänne vielä jäänyt joka on tarpeeksi läheinen ns. hengailemaan kanssani tai lähtemään illanviettoon. Lisäksi jouduin riitoihin kahden parhaan ystäväni kanssa emmekä ole vaihtaneet sanaakaan kuukausiin, nyt on jo liian myöhäistä koska he ovat muuttaneet pois. Viimeinen asia jonka sanoivat lähtiessään oli että "nyt sulle ei jää enää muita kavereita kuin säälittävä poikaystäväs." Tuli itkettyä tosi paljon tuon turhan riitaantumisen jälkeen jota en edes aloittanut. Minulla on aina ollut jonkinlainen tapa riitaantua kavereideni kanssa. Minulla meni välit serkkuuni ala-asteella koska hän ei enää kestänyt olla kanssani koska joutui takiani ns. aina kärsimään tai "hankaluuksiin". Olen miettinyt että ehkä minä olenkin sitten niin outo, stereotyyppisen narsistinen ja erilainen että minun on tarkoitettu olemaan yksin.
Muuten tämä nykyinen epäsosiaalisuus ei minua haittaisi paljoakaan ellen olisi tällä hetkellä tuoreessa parisuhteessa. Kun aloimme seurustella poikaystäväni kanssa minulla oli paljon ystäviä joiden kanssa kävimme baareissa, arkisinkin. Pelkään että poikaystäväni näkee minut jonkinlaisena luuserina tai outona ihmisenä koska minulla ei tällä hetkellä oikein ole muuta sosiaalista elämää kuin perhe. Ajattelen tätä lähes joka viikko. Jo parisuhteemme alussa poikaystäväni sanoi että toivoisi minun olevan vähän sosiaalisempi. Tuntuu etten tällä hetkellä voi asialle mitään, voisin tietysti ottaa riskin ja kysyä haluaisivatko jotkut tuttuni ylä-aste ajoilta hengata joku päivä. Mutta sellainen ei vain ole nykypäivänä jotenkin täysjärkistä. Maailma ei vain enää toimi niin. Joko olet sosiaalinen tai sitten "nolo outo hylkiö". Tuntuu että olen ehdottomasti jälkimmäinen vaikka minua kehutaan usein kauniiksi ja hauskaksi. Itse en pidä, itsetuntoni on erittäin alhainen. On lisäksi yhtä helvettiä kun on poikaystävä mutta ei yhtään kaveria, ei mitään heijastusta muihin. Aina kun olemme lähdössä juhlimaan tai baariin viikonloppuna isolla porukalla kaikki porukasta ovat poikaystäväni kavereita. Yritän aina kaveerata heidän kanssaan, kyselen kohteliaasti että miten heillä menee ja pyydän heitä kavereiksi facebookissa. En ole varma mutta poikaystäväni saattaa olla vaivaantunut tämän takia, kun kysyin saisinko lähettää kaveripyynnön hänen kaverilleen hän sanoi että nääh ei kannata. Hänen äänestään huomasin ettei hän selvästikkään halunnut sitä. Joskus pohdin mitä hän ajattelee kauniista sosiaalisesti lahjakkaista kosmetologi-opiskelijoista joilla on yli 600 kaveria facebookissa, jotka lähettävät kauniita kuvia instagramissa ja joita ei ikinä kiusattu päivääkään peruskoulussa, toisin kuin minua. Ehkä hän olisi onnellisempi jos hänellä olisi sellainen tyttöystävä.
Nykyään olen vain niin katkera ja vihainen kaikille ja kaikelle. Itken usein viikolla kun poikaystäväni on poissa, mutta en ikävästä vaan siitä miten tyhjää elämäni on. Vaihtoehtoni on ryhdistäytyä ja tulla onnelliseksi tai tehdä itsemurha. Masennushoitoa olen jo kerran saanut ja olin sen takia sairaslomalla koulusta. Tuolloin kaverini eivät minua paljoa tukeneet ja puhuivat selkäni takana miten aina ovat tienneet että joskus sillä tavalla kävisi minulle, olivat kuulema naureskelleet että mitäköhän se sen poikakaverikin ajattelee kun tyttöystävä on joutunut masennuslääkkeitä syömään. Kuulin tämän eräältä toiselta kaveriltani. Siinä näin minkälaisia "kavereita" minulla onkaan ollut. Onko oikeesti liikaa pyydetty että minullakin olisi edes se yksi läheinen ystävä jolle kertoa kaiken ja joka ei hylkää minua kun olen onneton.
Muuten tämä nykyinen epäsosiaalisuus ei minua haittaisi paljoakaan ellen olisi tällä hetkellä tuoreessa parisuhteessa. Kun aloimme seurustella poikaystäväni kanssa minulla oli paljon ystäviä joiden kanssa kävimme baareissa, arkisinkin. Pelkään että poikaystäväni näkee minut jonkinlaisena luuserina tai outona ihmisenä koska minulla ei tällä hetkellä oikein ole muuta sosiaalista elämää kuin perhe. Ajattelen tätä lähes joka viikko. Jo parisuhteemme alussa poikaystäväni sanoi että toivoisi minun olevan vähän sosiaalisempi. Tuntuu etten tällä hetkellä voi asialle mitään, voisin tietysti ottaa riskin ja kysyä haluaisivatko jotkut tuttuni ylä-aste ajoilta hengata joku päivä. Mutta sellainen ei vain ole nykypäivänä jotenkin täysjärkistä. Maailma ei vain enää toimi niin. Joko olet sosiaalinen tai sitten "nolo outo hylkiö". Tuntuu että olen ehdottomasti jälkimmäinen vaikka minua kehutaan usein kauniiksi ja hauskaksi. Itse en pidä, itsetuntoni on erittäin alhainen. On lisäksi yhtä helvettiä kun on poikaystävä mutta ei yhtään kaveria, ei mitään heijastusta muihin. Aina kun olemme lähdössä juhlimaan tai baariin viikonloppuna isolla porukalla kaikki porukasta ovat poikaystäväni kavereita. Yritän aina kaveerata heidän kanssaan, kyselen kohteliaasti että miten heillä menee ja pyydän heitä kavereiksi facebookissa. En ole varma mutta poikaystäväni saattaa olla vaivaantunut tämän takia, kun kysyin saisinko lähettää kaveripyynnön hänen kaverilleen hän sanoi että nääh ei kannata. Hänen äänestään huomasin ettei hän selvästikkään halunnut sitä. Joskus pohdin mitä hän ajattelee kauniista sosiaalisesti lahjakkaista kosmetologi-opiskelijoista joilla on yli 600 kaveria facebookissa, jotka lähettävät kauniita kuvia instagramissa ja joita ei ikinä kiusattu päivääkään peruskoulussa, toisin kuin minua. Ehkä hän olisi onnellisempi jos hänellä olisi sellainen tyttöystävä.
Nykyään olen vain niin katkera ja vihainen kaikille ja kaikelle. Itken usein viikolla kun poikaystäväni on poissa, mutta en ikävästä vaan siitä miten tyhjää elämäni on. Vaihtoehtoni on ryhdistäytyä ja tulla onnelliseksi tai tehdä itsemurha. Masennushoitoa olen jo kerran saanut ja olin sen takia sairaslomalla koulusta. Tuolloin kaverini eivät minua paljoa tukeneet ja puhuivat selkäni takana miten aina ovat tienneet että joskus sillä tavalla kävisi minulle, olivat kuulema naureskelleet että mitäköhän se sen poikakaverikin ajattelee kun tyttöystävä on joutunut masennuslääkkeitä syömään. Kuulin tämän eräältä toiselta kaveriltani. Siinä näin minkälaisia "kavereita" minulla onkaan ollut. Onko oikeesti liikaa pyydetty että minullakin olisi edes se yksi läheinen ystävä jolle kertoa kaiken ja joka ei hylkää minua kun olen onneton.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Heipä hei! Olen melko samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinä (tosin ei tyttöystävää) ja monessa liemessä keitetty ihmisrukka, mutta päätin että kirjoitan viestiisi joitain ajatuksiani tilanteestasi. (Olet sitten samaa mieltä tai et) Mielestäni ei ole kovinkaan oleellista onko sinulla 600 kaveria facessa vai ei, sillä se ei kerro ihmisestä juurikaan mitään. Kannattaa etsiä joku kiinnostava harrastus, jonka kautta on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin myönteisin mielin ja ennen kaikkea viettää aikaa niiden ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla edes harrastus, kunhan menee hyvillä mielin mukaan joukkoon.
Tiedän ettei facebookilla ole tosielämässä mitään väliä, puhuin vain satiirisen sarkastisesti esimerkillä kun yritin purkaa katkeraa oloani.
Sun elämäs ei ole tyhjää läheskään kun sulla on poikaystävä. Monella ei ole sitäkään ja poikaystäväs on ainut luuseri teidän suhteessa jos ei vietä sun kanssa aikaa. Yksinäisyytesi ei ole sun vikasi mutta ehkä voit tehdä asialle jotain. Sulla on poikaystävä jonka pitäis viettää sun kanssa aikaa paljon jotta nuo itsemurha ajatuksen mene pois mielestä.