..on paras tapa päästää itsensä päiviltä?
Olen ollut masentunut diagnosoidusti jo 10-vuotiaasta lähtien, lukittautunut kerran yli puoleksi vuodeksi kotiin ja ollut jopa osastolla. Aina kun olen luullut, että elämäni on pahimmillaan, se on pahentunut entisestään. Ala-asteella minulle nälvittiin, kun muutin minua alettiin kiusata, yläasteella jopa heiteltiin kananmunilla.
Silloin minulla oli kuitenkin aina 2-3 todella läheistä ystävää, ja vaikka ne vaihtuivatkin, määrä väheni vuosi vuodelta. Luulin tilanteen olevan paha kun jäin luokalle yläasteella ja jouduin uuteen luokkaan, josta sain yhden ystävän. Kuitenkin kaikki vanhat ystäväni hylkäsivät minut ja tämä uusikin muutti pois, eli jäin täysin yksin.
Sitten tapasin poikaystäväni, joka tuki minua aivan kaikessa ja sai pidettyä fiilikseni kunnossa.
Ajauduin kuitenkin samoihin aikoihin vanhempien ihmisten porukkaan ja aloin kokeilemaan aineita. En halunnut joutua samaan tilanteeseen kuin nämä henkilöt, joten lopetin.
Kesän jälkeen jäljellä oli vielä yksi vuosi peruskoulua, jolloin kaikki vanhat kaverini (ja poikaystäväni lähtivät). Asiaa ei myöskään parantanut se, että kaikki tärkeimmät muuttivat pois, edelleenkin myös poikaystäväni.
Viimeisen vuoden olin siis aivan yksin koulussa, ja lintsailin runsaasti surkean tilanteen vuoksi.
Aloin viettämään aikaa erään vanhan kaverin kanssa, josta tuli hyvin tärkeä minulle.
Pääsin kuitenkin peruskoulusta, ja kammottavalla keskiarvollani amikseen samalle paikkakunnalle jossa poikaystäväni asuu.
Koulusta ei kuitenkaan löytynyt muita kuin koulukavereita, joita ei syvempi kaveruus kiinnosta, ja jotka harvemmin ovat paikalla, joten olen taas yksin.
Paraskaverini ilmoitti pian koulun alun jälkeen muuttavansa kaukaiselle paikkakunnalle. Perheenikin on tehnyt selväksi etten mahdu enää pesään.
Nyt minulla on kämppä vuokrattuna johon minun piti muuttaa poikaystäväni kanssa ensi kuussa, mutta poikaystävä ilmoittikin yht' äkkiä eilen aivan puun takaa haluavansa erota, koska ei kuulemma ole onnellinen kanssani. En ole saanut tällaista käsitystä ollenkaan hänen viimeaikaisesta käyttäytymisestään, vaikka pakko myöntää että ehkäisyni minua onkin masentanut ja masennus taas saanut raivoamaan. Lopetin kuitenkin ehkäisyn nyt kuin seinään ja odotan jotain tuloksia, koska en halua olla sellainen.
Poikaystävän sain jotenkin taivuteltua seuraamaan tilannetta kanssani, ja jostain syystä hän tänään käyttäytyi kuin olisi onnensa kukkuloilla (ilmeet, eleet, onnellinen hymy ja tuijotus silmiin, ulkonäön kehuminen ja rakastelu) mutta totesi illalla yht äkkiä vain esittäneensä. Toki hänellä on itsellään stressiä ja masentuneita fiiliksiä ollut viimeaikoina ja olen yrittänyt saada häntä hakemaan apua, mutta nyt tämä!?
Olen saanut puheistaan kuvan että hän on tosiaan eroamassa, ja on käyttäytynyt suunnilleen joka toinen tunti todella kylmästi.
Itse en tietystikkään halua 2v suhteen valuvan sormieni lävitse, varsinkin kun olemme juuri olleet viikon liian kiireisiä näkemään ja ikäväni ja tunteeni häntä kohtaan ovat luokkaa XXXL.
En ymmärrä miksi juuri minä olen tuomittu menettämään kaiken mitä rakastan ja mikä on minulle tärkeää. Olen kyllästynyt tähän, varsinkin kun se vaan pahenee. Ja tosiaan olen 18v elänyt ja yli puolet siitäkin vain pelkkää kärsimystä.
Olen ollut masentunut diagnosoidusti jo 10-vuotiaasta lähtien, lukittautunut kerran yli puoleksi vuodeksi kotiin ja ollut jopa osastolla. Aina kun olen luullut, että elämäni on pahimmillaan, se on pahentunut entisestään. Ala-asteella minulle nälvittiin, kun muutin minua alettiin kiusata, yläasteella jopa heiteltiin kananmunilla.
Silloin minulla oli kuitenkin aina 2-3 todella läheistä ystävää, ja vaikka ne vaihtuivatkin, määrä väheni vuosi vuodelta. Luulin tilanteen olevan paha kun jäin luokalle yläasteella ja jouduin uuteen luokkaan, josta sain yhden ystävän. Kuitenkin kaikki vanhat ystäväni hylkäsivät minut ja tämä uusikin muutti pois, eli jäin täysin yksin.
Sitten tapasin poikaystäväni, joka tuki minua aivan kaikessa ja sai pidettyä fiilikseni kunnossa.
Ajauduin kuitenkin samoihin aikoihin vanhempien ihmisten porukkaan ja aloin kokeilemaan aineita. En halunnut joutua samaan tilanteeseen kuin nämä henkilöt, joten lopetin.
Kesän jälkeen jäljellä oli vielä yksi vuosi peruskoulua, jolloin kaikki vanhat kaverini (ja poikaystäväni lähtivät). Asiaa ei myöskään parantanut se, että kaikki tärkeimmät muuttivat pois, edelleenkin myös poikaystäväni.
Viimeisen vuoden olin siis aivan yksin koulussa, ja lintsailin runsaasti surkean tilanteen vuoksi.
Aloin viettämään aikaa erään vanhan kaverin kanssa, josta tuli hyvin tärkeä minulle.
Pääsin kuitenkin peruskoulusta, ja kammottavalla keskiarvollani amikseen samalle paikkakunnalle jossa poikaystäväni asuu.
Koulusta ei kuitenkaan löytynyt muita kuin koulukavereita, joita ei syvempi kaveruus kiinnosta, ja jotka harvemmin ovat paikalla, joten olen taas yksin.
Paraskaverini ilmoitti pian koulun alun jälkeen muuttavansa kaukaiselle paikkakunnalle. Perheenikin on tehnyt selväksi etten mahdu enää pesään.
Nyt minulla on kämppä vuokrattuna johon minun piti muuttaa poikaystäväni kanssa ensi kuussa, mutta poikaystävä ilmoittikin yht' äkkiä eilen aivan puun takaa haluavansa erota, koska ei kuulemma ole onnellinen kanssani. En ole saanut tällaista käsitystä ollenkaan hänen viimeaikaisesta käyttäytymisestään, vaikka pakko myöntää että ehkäisyni minua onkin masentanut ja masennus taas saanut raivoamaan. Lopetin kuitenkin ehkäisyn nyt kuin seinään ja odotan jotain tuloksia, koska en halua olla sellainen.
Poikaystävän sain jotenkin taivuteltua seuraamaan tilannetta kanssani, ja jostain syystä hän tänään käyttäytyi kuin olisi onnensa kukkuloilla (ilmeet, eleet, onnellinen hymy ja tuijotus silmiin, ulkonäön kehuminen ja rakastelu) mutta totesi illalla yht äkkiä vain esittäneensä. Toki hänellä on itsellään stressiä ja masentuneita fiiliksiä ollut viimeaikoina ja olen yrittänyt saada häntä hakemaan apua, mutta nyt tämä!?
Olen saanut puheistaan kuvan että hän on tosiaan eroamassa, ja on käyttäytynyt suunnilleen joka toinen tunti todella kylmästi.
Itse en tietystikkään halua 2v suhteen valuvan sormieni lävitse, varsinkin kun olemme juuri olleet viikon liian kiireisiä näkemään ja ikäväni ja tunteeni häntä kohtaan ovat luokkaa XXXL.
En ymmärrä miksi juuri minä olen tuomittu menettämään kaiken mitä rakastan ja mikä on minulle tärkeää. Olen kyllästynyt tähän, varsinkin kun se vaan pahenee. Ja tosiaan olen 18v elänyt ja yli puolet siitäkin vain pelkkää kärsimystä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä marise vaan skarppaa, ennenkaikkea urheile ja hanki itsellesi hyvä olo. Syö terveellisesti ja vasta kun itse voit hyvin voi joku muukin voida hyvin vierelläsi… Tosi pöljä olisit jos päiväsi päättäisit, silloinhan et koskaan tietäisi kuinka hyvältä tämä kiva elämä tuntuu :)