Otsikko siksi, että ex-anoppini sanat ovat jääneet kaikumaan korviini, mutta hänen lauseensa kuului näin: Kyllä sinun on nyt vaan alettava yksin pärjäämään.
Elin "yhteishuoltajana" 10v. Eron halusin minä, koska silloinen mieheni ei kunnioittanut meidän parisuhdettas vaan muut naiset kiinnostivat turhan paljon. Erään baarireissun jälkeen hän ei tullut kotiin vasta kuin aamulla ja totta kai arvasin mistä hän oli tulossa. Se oli viimeinen niitti meidän parisuhteelle ja aloin hommaamaan avioeroa. Samalla ihana ystäväni alkoi hommaamaan tälle lasteni isälle asuntoa tuttavansa kautta (paljastui myöh. että heillä oli seksisuhde). Aavistin siitä jotain, koska katseet viipyivät usein liian kauan toisissaan.
Ero osoittautui miehelle äärimmäisen raskaaksi, itsemurha oli lähellä. Hain hänet yhden kerran sairaalasta, kun oli yrittänyt. Elimme siis rankkaa aikaa kaikki, minä sen vuoksi, että saisin miehen jotenkin tolpilleen elävien kirjoihin. Aika kului ja mies löysi uuden parisuhteen ja minä huokaisin helpotuksesta. Huh, hän säilyi hengissä.
"Yhteishuoltajuus"=Yksinhuoltajuus on meillä. Mies on kieltäytynyt vuosien varrella kantamasta vastuuta lapsista, on kuulemma periaate kysymys. Hänen pillinsä mukaan lapset sai tulla hänen luokseen. Välillä eivät halunneet mennä edes. Hänen äitinsä teki minulle selväksi, että kyllä sinun on nyt pärjättävä yksin. Ja jotenkin näemmä sitten pärjäsinkin, koska olen kasvattanut hienot lapset, ovat teini-iässä nyt.
Pointtini on se, että olen nyt vasta tajunnut, että ihan oikeasti kenenkään tässä maailmassa ei tarvitse yksin pärjätä ja kestää kaikkia elämän varrella tulevia vaiheita. Meilläkin on toiselle lapselle sattunut vakava loukkaantuminen, jonka hoidossa apunani oli hyvä ystävä. Hän oli nostelemassa lasta minun kanssani, kun lapsi kotiutettiin.
Nyt minulla on uusi mies ja vauva hänen kanssaan, eikä minun tarvitse enään yksin pärjätä. Elämä maistuu ihanalta, kun voi jakaa vanhemmuuden jonkun kanssa. Pienistä asioista ei kannata valittaa vaan keskittyä positiivisiin asioihin, lähinnä arkeen joka soljuu yleensä samoin rutiinein. Mikä sen parempaa kuin normaali arki.
Elin "yhteishuoltajana" 10v. Eron halusin minä, koska silloinen mieheni ei kunnioittanut meidän parisuhdettas vaan muut naiset kiinnostivat turhan paljon. Erään baarireissun jälkeen hän ei tullut kotiin vasta kuin aamulla ja totta kai arvasin mistä hän oli tulossa. Se oli viimeinen niitti meidän parisuhteelle ja aloin hommaamaan avioeroa. Samalla ihana ystäväni alkoi hommaamaan tälle lasteni isälle asuntoa tuttavansa kautta (paljastui myöh. että heillä oli seksisuhde). Aavistin siitä jotain, koska katseet viipyivät usein liian kauan toisissaan.
Ero osoittautui miehelle äärimmäisen raskaaksi, itsemurha oli lähellä. Hain hänet yhden kerran sairaalasta, kun oli yrittänyt. Elimme siis rankkaa aikaa kaikki, minä sen vuoksi, että saisin miehen jotenkin tolpilleen elävien kirjoihin. Aika kului ja mies löysi uuden parisuhteen ja minä huokaisin helpotuksesta. Huh, hän säilyi hengissä.
"Yhteishuoltajuus"=Yksinhuoltajuus on meillä. Mies on kieltäytynyt vuosien varrella kantamasta vastuuta lapsista, on kuulemma periaate kysymys. Hänen pillinsä mukaan lapset sai tulla hänen luokseen. Välillä eivät halunneet mennä edes. Hänen äitinsä teki minulle selväksi, että kyllä sinun on nyt pärjättävä yksin. Ja jotenkin näemmä sitten pärjäsinkin, koska olen kasvattanut hienot lapset, ovat teini-iässä nyt.
Pointtini on se, että olen nyt vasta tajunnut, että ihan oikeasti kenenkään tässä maailmassa ei tarvitse yksin pärjätä ja kestää kaikkia elämän varrella tulevia vaiheita. Meilläkin on toiselle lapselle sattunut vakava loukkaantuminen, jonka hoidossa apunani oli hyvä ystävä. Hän oli nostelemassa lasta minun kanssani, kun lapsi kotiutettiin.
Nyt minulla on uusi mies ja vauva hänen kanssaan, eikä minun tarvitse enään yksin pärjätä. Elämä maistuu ihanalta, kun voi jakaa vanhemmuuden jonkun kanssa. Pienistä asioista ei kannata valittaa vaan keskittyä positiivisiin asioihin, lähinnä arkeen joka soljuu yleensä samoin rutiinein. Mikä sen parempaa kuin normaali arki.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ketään ei ole.
Ex mies huitsin nevadassa. En edes tiedä missä.
Vanhemmat huonokuntoisia.
Ystäviä ei ole, kun heille ei ole aikaa.
Yhteiskunnan apu on naurettava vitsi.
Kasvata siinä kolme lasta kunnon kansalaisiksi. Huolehdi vanhempien asioista ja yritä opiskella kotoa käsin, että voisit mennä töihin, kun erityistukea tarvitseva lapsi täyttää 18 ja saa mahdollisesti asuntolapaikan palvelukeskuksesta.
Positiivista on se, että vanhemmuus on aukaissut silmäni huomaamaan miten paljon meistä pienistä ihmisistä yhteiskunta "välittää".
Parisuhteesta on turha haaveilla, jos ulos pääsee yksin pari kertaa vuodessa...
Voi taivas miten negatiivinen ajatusmaailma!!!
Ensinnäkin, en minäkään pahemmin lasten isästä kuule. Asuu kaukana, 400km päässä. Ei tapaa lapsia kuin joskus harvoin tovin.
Vanhempani asuvat vielä kauempana, 700km päässä. Äidillä on reuma, ei oikein ole lastenhoitokunnossa. Isä pystyy auttamaan, kun pari kertaa vuodessa nähdään.
Ystäviä on. Uskon että hyvällä ihmisellä on myös hyviä ihmisiä. Kun itse autan ystäviäni, hekin auttavat minua. En ole siis vaatimassa mitään. Tiedän että ihmisillä on omatkin kiireet. Mutta hyvin voi ehdottaa, että hei olen teille lapsenvahtina tänä lauantaina, niin olisitteko te ens lauantaina... Miksi et itse tee vaikka niin?
Yhteiskunnan avusta en juurikaan tiedä, mutta ystäväni on saanut sitäkin kautta korvaamatonta kotiapua. Itse olen käyttänyt esim. MLL lastenhoitajia, jos on joku ehdoton meno ollut. Ja joskus ihan muutenkin vaan, että voin hengähtää.
Parisuhteesta on hyvinkin helppo haaveilla. Sinkkuna ollessa ottajia olisi riittänyt vaikka ja kuinka paljon, kun netiss oli profiili. Netti on hyvä paikka tavata, jos ei ole mahdollisuutta tai kiinnostusta esimerkiksi yöelämään. Kiinnostuneet miehet ovat lähes kaikki vaikuttaneet hyvinkin kelvollisilta.
Nyt seurustelen ihanan miehen kanssa. Tapasimme ensin muutaman kerran lounaalla, ja sen jälkeen joko perheidemme (hänelläkin on lapsia) kanssa kahvitellen, puistoillen yms, tai kun hänellä on lapsivapaa (joka toinen vkl), niin hän tulee minun luokse lasten mentyä nukkumaan. Leffassa ja ravintolassa ollaan käyty lastenvahdin avulla. Ei mitään ongelmia! Eihän sitä nyt ihan joka päivä tarvitse tavatakaan... Jollain tavalla tapaamme ainakin pari kertaa viikossa. Lisäksi puhumme päivittäin puhelimessa.
Et siis elä "reaalissa" vaan pessimismissä. Nyt ota nainen itseäsi niskasta kiinni ja hanki elämä! Sellainen elämä, missä et valita ja ole tyytymätön.
Ai negatiivisuutta?
Tämä on kuule pelkkää realismia eikä negatiivisuutta.
En pysty poistumaan kotoani, koska vammaisen lapseni tarpeet menevät ohi tarpeeni seurustella muiden kanssa. Ajatusmaailmastakin on tullut ihan erillainen, koska oma äitiyteni on erillaista kuin heidän. Mitä sitä juttelisi. Kävisikö letkuruokkiminen, elvytys tai vammaispalvelulain asetukset? Olisiko sinulla näihin aiheisiin kommentoitavaa?.... Niin ajattelinkin. Jos menisin lapsenvahdiksi jonnekkin on selvä että ottaisin lapset mukaan. Arvaa ketä siinä hoitaisin. Jäisi kaverin lapset hoitamatta. Jos kaveri hoitaisi lapsiani, voisi erityiseni päätyä sairaalaan tai kuolleeksi sillä aikaa. Kaveripiirissäni ei ollut yhtään sairaanhoitajaa...
Mll:n hoitajilla ei ole kokemusta kroonisesti sairaasta vammaisesta. Tukiperhettä on yritetty hakea. Kukaan ei uskaltanut ottaa niiin suurta vastuuta, että olisi suostunut. Perhetyö on todellinen vitsi. Ihminen joka ei saa auttaa istuu sohvalla ja vie viimeisenkin ajan. Omaishoidontuki on pieni ja sijaista ei ole, vaikka lain mukaan pitäisi.
En vihaa miehiä, vaikka olen eronnut. En kyllä ymmärrä missä välissä viettäisin sen miehen kanssa aikaakin. Puhelimessa voisin kyllä jonkun tyypin kanssa jutella. Sitä pystyy tekemään samalla kun pitää silmällä lapsia.
Tämä on minun elämäni realismia ei pessimismiä. Sinä et siitä tietenkään mitään ymmärrä. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja lakannut märisemästä. Menen tämän elämän läpi sisulla ja terveellä järjellä. Enää en mieti miksi näin kävi minulle, miksei esim. sinulle, vaan jatkan elämää ja teen parhaani lasteni parhaaksi. Sinusta tämä on valitusta. Ei koskaan tule mieleen, että kaikki emme elä samanlaista elämää?
Voimia sinulle! Ymmärrän tilannettasi! Itse olen kahden lapsen totaali-yh. Toinen lapsistani on erityislapsi. Terveen lapsen lapsen kanssa elämänin vain leikkiä verrattuna sairaaseen lapseen, joiden alle uupuu kaksikin vanhempaa! Sydämestäni voimia ja halauksi sinulle!
Kiitos. Toivon sinulle voimia myös.
Hei reaalissa elävä, I so feel you! Itselläni on takana lähes samanlainen rumba. Ja olen törmännyt myös oikeastaan koko elämäni tähän samaan ilmiöön, että aina löytyy noita suosittuja, kaveripiirinsä ympäröimiä huutelijoita ja besserwissereitä, että "mitäs oot tommonen, eipä oo ihmekään..." Luulenpa, että sellaiset hyvät luonteenpiirteet kuin vastuuntuntoisuus, rauhallisuus, hötkyilemättömyys eivät vaan jaksa kiinnosta tavallista kansaa. Yksinäisyys taas on valtavan raskasta tilanteessasi. Jätä ihmeessä sähköpostiosoitteesi, ehkä saat kirjeenvaihtokavereita saman kokeneista!
Itse olen ollut yksinhuoltajana useita vuosia ja sairastanut koko ajan vakavaa masennusta, joka on pitänyt minut poissa työelämästä. Tämä on syrjäyttänyt minua vielä lisää. Ystävilläni on perheet, ja heillä on hyvin vähän aikaa minulle. Olen yrittänyt etsiä yksinäisyyteeni uusia ystäviä.
Elämä on ollut kovaa ja välillä todella rankkaa pienillä tuloilla. Suruja on ollut niin paljon, että tämän kokemukseni jälkeen osaan ainakin arvostaa kaikkea sitä hyvää, mikä eteeni tulee. Yritän ajatella, että tulee varmasti aika, jolloin minullakin on helpompaa.
Ymmärrän hyvin että kaikki eivät vaan saa sitä hoitoapua, vaikka haluaisivatkin. Mutta annan tässä vinkin joka minun mielestäni on ihan oikein lapsenkin parhaaksi, niille joilla on mahdollisuus saada hoitoapua vähän kauempaa. Eli olen tämän asian ymmärtänyt tässä ollessani reilu vuoden yksinhuoltajana. Muutin siis erotessamme toiselle paikkakunnalle, mutta sellaiselle välimatkalle lapsen isästä, että lapsen viikonlopputapaamiset isän kanssa ovat kohtuullisen matkan päässä. Mutta muu tukiverkostoni asui edelleenkin suhteellisen kaukana, ja hoitoapu vähäistä. Hoitajia käytin kun kävin treffeillä, ja niillekkin piti maksaa.
Muut äidit ovat tämän vuoden aikana suositelleen ja itsekkin olen sitä pohtinut, että olisi kannattanut muuttaa lähelle tukiverkostoaan. Koska onhan se lapsen parasta että äiti saa hoitoapua, tukea ja juttekaveria muihinkin elämän asioihin, että äiti jaksaa hoitaa lasta. Koska välillä on tuntunut todellakin raskaalta olla niin yksin lapsen kanssa. Vaikka se matka silloin olisikin isään niin suuri että lapsi näkisi isäänsä vain tosi harvoin, kannatan mielipidettäni.
Nyt siis seurustelen ja olemme suunnitelleet muuttavamme yhteen sinne mistä hän saa töitä, mutta mieluiten lähelle jomman kumman sukulaisia ja ystäviä.