Tulin näille sivuille alun perin etsimään kirjekavereita, mutta päädyin jostain syystä tänne. Näitä viestejä lukiessa tulee huono olo teidän puolesta ja siksi ajattelin kirjoittaa lyhyesti omista kokemuksista.
Olin itse pitkään masentunut. Olin pitkiä kausia pois koulusta, viiltelin, en saanut nukuttua öisin, laihduin paljon, menetin läheisimmät ystäväni. En ollut yhtä murskana kuin useat teistä, mutta sanotaan ettei ne ajat silti kauhean hilpeitä olleet. Minun onneni oli läheiset vanhemmat, joiden takia en pystynyt tekemään itselleni mitään pahempaa vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.
Jotenkin kuitenkin pääsin sen kaiken yli. En vieläkään tiedä että miten se tapahtui, mutta olen kiitollinen siitä. Nyt olen 22-vuotias, opiskelen yliopistossa, minulla on tyttöystävä ja käytän lähes kaiken vapaa-aikani vapaaehtoistyötä tehden. En tiedä että onko syy synkässä menneisyydessä, mutta nyt minun on pakko vaikuttaa tähän maailmaan ja auttaa. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä nykyäänkin itseinho välillä nousee esiin varsinkin nukkumaan mennessä. Mutta pystyn elämään sen kanssa.
Toivon että teilläkin elämä helpottaa. Saattaa tuntua ettette kestä, teidän on pakko päästä pois, vihaatte itseänne - mutta kun vain sinnittelette niin pääsette sen yli ennemmin tai myöhemmin. Helppoa se ei ole. Mutta olen varma että jos sen kestätte niin teistä tulee tietyillä tavoilla vahvempia kuin kenestäkään.
Muistakaa myös ettette ole koskaan yksin. Jos teillä ei ole ystäviä lähipiirissä, etsikää niitä muualta. Jos haluatte sähköpostitteluseuraa, ottakaa yhteyttä minuun ([email protected]). Juttelen mielellään! Varoitan sen verran etten asu enää Suomessa, mutta ehkä on helpompi puhua ihmiselle joka on hieman etäämpänä omasta elämästään.
Tsemppiä ja rakkautta! Sitä te ansaitsette
Olin itse pitkään masentunut. Olin pitkiä kausia pois koulusta, viiltelin, en saanut nukuttua öisin, laihduin paljon, menetin läheisimmät ystäväni. En ollut yhtä murskana kuin useat teistä, mutta sanotaan ettei ne ajat silti kauhean hilpeitä olleet. Minun onneni oli läheiset vanhemmat, joiden takia en pystynyt tekemään itselleni mitään pahempaa vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.
Jotenkin kuitenkin pääsin sen kaiken yli. En vieläkään tiedä että miten se tapahtui, mutta olen kiitollinen siitä. Nyt olen 22-vuotias, opiskelen yliopistossa, minulla on tyttöystävä ja käytän lähes kaiken vapaa-aikani vapaaehtoistyötä tehden. En tiedä että onko syy synkässä menneisyydessä, mutta nyt minun on pakko vaikuttaa tähän maailmaan ja auttaa. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä nykyäänkin itseinho välillä nousee esiin varsinkin nukkumaan mennessä. Mutta pystyn elämään sen kanssa.
Toivon että teilläkin elämä helpottaa. Saattaa tuntua ettette kestä, teidän on pakko päästä pois, vihaatte itseänne - mutta kun vain sinnittelette niin pääsette sen yli ennemmin tai myöhemmin. Helppoa se ei ole. Mutta olen varma että jos sen kestätte niin teistä tulee tietyillä tavoilla vahvempia kuin kenestäkään.
Muistakaa myös ettette ole koskaan yksin. Jos teillä ei ole ystäviä lähipiirissä, etsikää niitä muualta. Jos haluatte sähköpostitteluseuraa, ottakaa yhteyttä minuun ([email protected]). Juttelen mielellään! Varoitan sen verran etten asu enää Suomessa, mutta ehkä on helpompi puhua ihmiselle joka on hieman etäämpänä omasta elämästään.
Tsemppiä ja rakkautta! Sitä te ansaitsette
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.