Parisuhde oravanpyörässä

Teen sen minkä moni muukin - haen googlen kautta kohtalotovereita ja lopulta päädyn itsekin kirjoittamaan ongelmastani.
Reilun vuoden vanha parisuhde toisesta pohjoismaasta kotoisin olevan miehen kanssa, ollaan asuttu hänen maassaan nyt kolmisen kuukautta, ennen sitä etäsuhteessa. Olemme vähän reilut parikymmentä vuotta kumpainenkin, eli joo, nuoria ja tyhmiä, tiedän.

Suhteen alussa minä olin se joka oli epävarma ja pelokas. Taustallani on vakavahko masennus, mikä on saanut minut varovaiseksi ihmisiin luottamisen ja kiintymisen kanssa. Mieheni siis koki, etten kunnioittanut häntä tarpeeksi pitämällä yhteyttä tarpeeksi usein (joskus meni viikko ettei oltu yhteydessä, normaalisti viestiteltiin ja soiteltiin kuitenkin vähintään parit kerrat viikkoon, nähtiin toisiamme väh. kerta kuukaudessa). En ollut odottanut mitään parisuhdetta tähän vaiheeseen elämääni ennenkuin tapasin tämän "elämäni miehen" ja varovasti ehdotin parisuhdetta, edelleen pelokkaana mutta tiesin, että rakastan tätä miestä enemmän kuin mitään. Lisäksi minulla oli koulu kesken suomessa, joten en olisi voinut lähteä vielä hänen luokseen. Hän oli tulossa suomeen, mutta totesikin sitten, ettei voi jättää perhettään ym.

Muutin hänen maahan, koska minä olen se matkusteleva osapuoli ja tosiasia on, että suhde olisi loppunut, ellen minä olisi muuttanut.
Nyt ollaan asuttu yhdessä nämä muutamat kuukaudet, mutta mieheni on katkera. Ainakin vaikuttaa siltä. Puhumme paaaaaljon, mutta enää ei tunnu mikään auttavan.
Olen sanonut ja näyttänyt hänelle kiitollisuuteni siitä, että hän jaksoi katsoa minua, vaikken ihannekumppani suhteen alussa ollutkaan. Olen myös aidosti pahoillani siitä, miten sain mieheni tuntemaan, ja kuinka en itse huomannut, kuinka pahaksi hänen olonsa sain. Olin niin hämmentynyt ja pelokas, että se muutti minut itsekkääksi.

Nykyään mieheni ei kunnioita minua. Hän sanoo, ettei menneet vaikuta, mutta olen varma, että niin ne tekevät. Hän kohtelee minua tylysti ja kuin olisin vain tiellä. Sanoo pahoja sanoja minulle, kohtelee alistavasti, käy välillä käsiksi suuttuessaan. Hän ei esim. usko, kun sanon, jos en tykkää, kun hän potkii minua takapuolelle ohi kulkiessaan tai katsoo kuin idioottia, jos kämmin jotain pientä. Ei, hän suuttuu. "sä olet vaan tottunut että kaikki kohtelee sua ku prinsessaa". En odota hänen tekevän niin, ehei, en edes halua. Haluan vain, että suhteessa on arvostus ja kunnioitus. Vaikka minä olin epävarma, en ikinä haukkunut yms miestäni. Nyt näinä päivinä, kun mies käy turhan kovin kiinni, murtaa itseluottamustani pahoilla sanoilla (niin, "ne on vaan sanoja, ei ne mitään tarkoita, se on vaan vitsi", ja "en mä tarkota satuttaa, se on vaan hauskaa läpsiä sua perseelle tai puristella tissejä" vaikka se SATTUU minua), olen antanut takaisin samalla mitalla, kun sanat eivät enää auta. Inhoan, kun tajuan läpsäiseväni miestäni avokämmenellä poskelle, mutta kun paha oloni purkautuu, se purkautuu näin. No, hän on nyt myös lyönyt minua.

En tiedä enää, mikä on totta ja mikä ei. Mikä oikein ja mikä ei. Ajattelen, että minun on kestettävä tämä koska minähän olen se, joka on ollut "bitch" ja pistänyt suhteen tähän kuosiin. tätä mieheni jatkaa sanomasta minulle, ja no, osittain se on totta. En vain ikinä nähnyt toiseen maahan, kuinka kovasti satutin miestäni vain vastaamalla viestiin joskus parin päivän viiveellä.

Hankalaksi tämän tekee se, että suhteemme on kuin vuoristorata. alhaalta ponnahdetaan ylös, ollaan kuin vastarakastuneet, suunnitellaan lapsen tekoa ja perheen perustamista, ollaan helliä ja rakastavia ja huomioivia... sitten taas räjähtää jostain olemattomasta syystä.

Olen ehdottanut appattiapua, mutta miehellä on sellaisiin "in my ass"-suhtautuminen. Ajattelen positiivsesti, uskon suhteeseen ja koetan tehdä kaikkeni voidakseni hyvin ja näin tehden miehellenikin hyvän olon, mutta hän ei voi ymmärtää, kuinka voin olla niin "ok". "Se ei vaan toimi". Aina pitää löytää joku ongelma jostain, jos sellasita ei valmiiksi ole. Rakastamme toisiamme, ja molemmat tietää sen, mutta nyt pelottaakin ajatus lapsesta yms. kun tämän hetkinenkin elämä on jo niin vaikeaa.
Toivottavasti te kohtalaotoverit löydätte tienne tänne antamaan muutamat viisaat sanat hahmottamaan tilannettamme ulkopuolisen silmin.