läjäpäin tekstejä vai onko se joku vaikka maaninen sairaus? Ymmärrän kyllä, että tekstin tulee olla ymmärrettävää.
Onko sitten vaikeaselkoiset tekstit, joita on todellakin mietitty kauan jotain kaunokirjallisuutta? Minusta semmoinen käsittämätön teksti on pelkkää hömppää eikä mitään hienoa ollenkaan.
Onko sitten vaikeaselkoiset tekstit, joita on todellakin mietitty kauan jotain kaunokirjallisuutta? Minusta semmoinen käsittämätön teksti on pelkkää hömppää eikä mitään hienoa ollenkaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Piti oikein miettiä onko suolatapa oikea käytettävissä oleva sana. Jos käytän kohtuullisesti suolaa, niin onko suolatapani kohtuullinen?
Muuten en ota kantaa ap:n kysymykseen. Paitsi voisi hän kirjoittaa tänne selvinpäin.
Itse en pidä vaikeaselkoisesta kirjallisuudesta, mutta silläkin on lukijakuntansa. Vaikeaselkoisuus ei ole merkki siitä, että kirja olisi erityisen taidetta tai vakavasti otettava. Useimmat maailman klassikot taitavat olla varsin helppolukuista tekstiä?
Ja eivät kaikki kirjailijat ole kovin tuotteliaita. Jotkut saattavat kirjoittaa romaania vuosikausia. Tai en tiedä tuotteliaisuudesta... voihan olla, että he tekevät ahkerasti muita kirjoitustöitä samaan aikaan.
Mitä on vaikeaselkoisuus? Mitä on se taidekirjallisuus, jota tällä palstalla niin kovasti inhotaan? Minä en tiedä. Itse luen vaikka mitä: dekkareita, scifiä, kauhua, realistista proosaa, klassikoita, esikoisromaaneja - mitä vain, jossa on omaperäinen aihe. Fantasiakirjallisuus on minulle vastenmielisintä, koska se on usein niin juuttunut omiin lajityypillsiiin ominaisuuksiinsa, että esim. henkilökuvaus jää ohueksi. En silti torju sitäkään täysin.
Haluan kuitenkin, että kirja on hyvin kirjoitettu. Että sen jokainen virke on hiottu ja mietitty; että siinä ei ole langettu helppoihin juoniratkaisuihin; että se saa minut ajattelemaan.
Hyvä kysymys povari1:llä. Vaikeaselkoisuus riippuu lukijan lukutottumuksista, mihin hilseshampoo ehkä viittasi eli on täysin subjektiivista, minkä kukakin vaikeaksi kokee. Yhdelle se on henkilöhahmojen runsaus, toiselle tajunnanvirta ja kolmannelle jotakin muuta niin kuin tästäkin keskustelusta näkyy.
No jos teksti menee yli hilseen, niin saako se silloin ajattelemaan?
Vaikeaselkoisuus ei kerro kirjasta mitään, vain lukijasta.
No mitä se kertoo lukijasta? Että tällä on liikaa aikaa?
Minä en kyllä viitsisi aikaa epämääräiseen tekstimössöön tuhlata. Toki liian helppo teksti puolestaan ei anna yhtään mitään, mutta sellaisiin törmää harvemmin.
Eikö lukemiseen saisi mennä paljon aikaa? Ap:n kysymyksessä oli sama ajatus kirjoittamisesta eli kirjoittamiseenkaan ei saisi mennä aikaa. Arvonsa kullakin. Kenenkään ei tarvitse kirjallisuuteen aikaansa tuhlata, kukaan ei pakota viitsimään enää peruskoulun jälkeen.
Maailman vaikeimpana kirjana taidetaan pitää James Joyce Odysseusta, mutta tällä palstalla sitäkään ei varmaan tunnusteta varsinaisesti "vaikeaselkoiseksi" - kun ei sellaisia siis ilmeisesti edes ole - vaan osa meistä on vain niin dillejä, ettei saa sitä koskaan luettua loppuun.
Luen kirjallisuutta laidasta laitaan, mutta itse koin esimerkiksi Sofi Oksasen kun kyyhkyset katosivat liian "vaikeana". Vaikea sana on tietty vähän väärä, mutta sillä tarkoitan sitä, että kirja muistutti mielestäni enemmän tietokirjaa kuin tarinaa.
Minusta vaikutti, että Oksasen teos oli rakennettu niin, että Oksasella on ollut mielessään tietty poliittinen ja historiallinen ongelma, jota hän on halunnut käsitellä. Sitten käsitelläkseen sitä fiktiivisin keinoin, hän on keksinyt henkilöhahmot ja juonen. Lopputulos: tylsä puiseva romaani. Itse tykkään enemmän siitä, että kirja on selvästi rakennettu siltä pohjalta, että kirjoittajalla on tarina, jonka hän haluaa kertoa. Siihenkin voi sitten sotkea historiaa ja politiikkaa, mutta ne eivät ole se tärkein sisältö.
Myös kirjat, joissa on kymmenittäin nopeasti vaihtuvia henkilöitä, ovat mielestäni vaikeita.
Tuo oli mielestäni onnistunut arvio Sofi Oksasen Kyyhkysistä. Se oli todellakin enempi dokumentaarinen teos kuin fiktiivinen romaani, tai siis lukijalle tuli se käsitys, että faktojen oikeellisuus oli se, jonka päälle haluttiin rakentaa ja ne henkilöt oli siihen sitten pakko kehitellä jostain, jotta saatiin aikaan romaani. Tarina pätki, henkilöhahmot olivat osittain epäuskottavia, mikä kaiketi johtui siitä, että heihin oli unohdettu puhaltaa eloa. Oksasen tragedia voi olla, että hän ei onnistu kirjoittamaan elämänsä aikana kuin yhden laadukkaan kirjan, tosin siihen samaan ei pysty moni muu, mutta mainitsin, koska mielestäni hänen tekstinsä ovat niin ilmiselvän epätasaisia. Paine Puhdistuksen jälkeen oli tietysti kova, joten kaikki kunnia Sofille siitä huolimatta, mitä sanoin Kyyhkysistä.
Liialliset henkilöt ovat minunkin mielestäni ongelmallisia, paitsi jos henkilöillä on väliä vain juuri sillä hetkellä kun niistä kirjoitetaan tai kirjoittaja osaa vahvasti eläytyä lukijan tietämättömyyteen ja huonoon muistiin eli muistuttelee lukijaa edellä mainituista asioista aina uudestaan. Se on ärsyttävää jos lukijan odotetaan muistavan yksityiskohtia ja jos se on juonen kannalta olennaista tuo muistaminen. Toisaalta on ihanaa saada ahaa- elämyksiä lukemalla kirja uudelleen ja keksimällä kirjoittajan tekemiä pieniä asiayhteyksiä, mutta niiden tulee olla juonesta riippumattomia tai ainakaan niiden tajuamista ei sää jättää kokonaan lukijan harteille. Tosin aika harvaa kirjaa tulee luettua uudestaan, pitää aika viihdyttävä kirja olla.
Minä luen hyvin usein kirjoja uudestaan. Esimerkiksi Puhdistuksen olen lukenut ties kuinka monta kertaa. Mutta Kyyhkysiä en lue toista kertaa.
Yleensä ostan kirjan vasta kun olen sen lukenut, koska vasta siinä vaiheessa tiedän, haluanko lukea kirjan toisen kerran ja vielä sen jälkeenkin. Kertaalleen luettavaa ei kannata ostaa, säilytyksestä tulee ongelma.
Tulen suosimaan painettua kirjallisuutta niin kauan kuin Suomessa kasvaa yksikin puu, josta voidaan valmistaa selluloosaa.
Leon Tolstoin Anna Karenina potkii komeasti eteenpäin monella kerronnan tasolla...
Sota ja rauha ei paljon jää kakkoseksi, ja on tarinana mielenkiintoisempi. Minusta ainakin.