Elämänilo ja lääke

Oma elämänlaatuni parantui huomattavasti sertraliinin avulla. Koko persoonani on lääkkeen myötä muuttunut. Koen itseni onnelliseksi ja huolettomaksi.

Toistaalta viimeaikoina olen harkinnut, voinko jatkaa lääkkeen syömistä loppuelämäni. En halua koskaan enää palata siihen, mikä olin ennen.

Olen koittanut lopettaa ainakin 5 kertaa, mutta aina ahdistavat ajatukset, ahdistuskohtaukset ja alakuloisuus palaavat viikon sisällä. Kaksiteräinen miekka tämä on siis. Sertraliini pelasti minut, mutta toisaalta olen myös sen "orja". Lääkäri on sanonut, että joissain ihmisissä voi vaan olla sellainen tyyppivika, että sertraliinitasot ovat liian alhaiset lunnostaan. Mutta tuleeko se vaan siis hyväksyä, eli onko masennuslääkkeiden käyttö kuin plastiikkakirurgiaa ja keinotekoista onnea?

Fyysiset oireet ovat tietysti iso miinus tässä sopassa. Sertraliini turvottaa, itselläni hidastaa aineenvaihduntaa, lihottaa, tasoittaa tunnetilat ja vie halut.

Hei!

Lopetin 11 päivää sitten cipralexin. Varsinkin viimeisin viikko on ollut aika tuskaa sähköiskutuntemusten ym. vieroitusoireiden kanssa vaikka lopetin hyvin hitaasti. Olen syönyt tätä tai vastaavia lääkkeitä n. 14 vuotta. Nyt aion olla ilman jos mitenkään pystyn. Henkinen ja fyysinen riippuvuus lääkkestä on kova!

Lopetin koska lääke oli hyvin väsyttävä, vei masennuksen ohella seksihalut ja normaalin tunne-elämän. Väsymys on vaikuttanut työkykyyn kyllä ainakin minun kohdallani. Nyt on oikeastaan monien vuosien terapian jälkeen ensimmäinen kerta kun ehkä osaan vaikuttaa itse omiin mielialoihin, esim. rauhoittaa ahdistusta ja paniikkia, sietää vihaa.

On ollut mielenkiintoista tuntea tunteet voimakkaina. Luulen että näin lopetuksen jälkeen ne tuntuu erityisen voimakkailta. Olen esim. liikuttunut kyyneliin uutisia kuunnellessa ja ala-asteen rap konsertissa(!), nauranut kyyneleet silmissä. Eniten kuitenkin olen tuntenut tosi voimakkaita vihantunteita. Toivon että ainakin tää viha selittyis noilla lopettamisoireilla. Muilla ollut samanlaista.

No, itse voin sanoa, että tunne-elämäni on normaalimpi lääkityksellä. Ei niistä ainakaan työkyky ole mennyt, eikä elämänilokaan - kyllä se on meenyt masennuksesta.

Jotkut valittavat, että ei itketä, ei naurata - että tunne-elämä on ikään kuin latistunut. No, voin vain sanoa, että ihmistä ei ole tarkoitettu itkemään kuin surussa ja ison stressin helpottamiseksi. Jotkut varmaan ajattelevat, että elämän pitää olla yhtä vollotusta, varsinkin, jos on masennuspotilas...

Itku sinänsä on helpottavaa.

Minä koen tunteita aidommin lääkityksen ansiosta. Olen tämän huomannut esimerkiksi läheisteni menetyksen yhteydessä.

Mutta en mene kenenkään kokemuksia kumoamaan tai vastaan väittämään.

Masennuslääkkeet eivät vie elämäniloa ja työkykyä. Sen sijaan hoitamaton masennus saattaa ne hyvinkin viedä.