Oon lapsesta asti tiennyt, että mä en ole millään tavalla erityinen, siis hyvällä tavalla erityinen. Kiltti, hiljanen ja.. noh ei nyt susiruma, mut hieman ylipainoa ja sellasia rumia piirteitä mitä nykyihanteilla ei hyväksytä... Näin ollen mä olen aina hyväksynyt sen asian, että mä teen niitä "paskaduuneja" mitä mun vanhemmatki ja elän kädestä suuhun, koska mulla ei oo ulkonäköä, älyä taikka karismaa olla mikään eliitti.
Ja toikin oli iso tavoite saavuttaa.
Tällä iällä jo tajuan, että tälläsiä ihmisiä kun mä syntyy sen takia, että toiset voi loistaa ja näyttää hyvältä mun vierellä.
Mulla on ollut aina rakastava perhe, tosin "ex-alkoholisti" isä, alkoholistin paapoja äiti, ja kaunotar sisko, joka oli/on ns suosittu (ja pitänyt huolen, etten mä unohda omaa asemaani).
Vaikka on ollut alkoholismia ja kituutettu pienillä tuloilla, niin kyllä mä koen saaneeni rakkautta ja turvaa ....
Mulla on ollut 3parisuhdetta ja 2 viimesintä on vaikuttanut muhun vahvasti. Ensimmäisestä teini ihastuksesta ei oo mitään erityistä mainittavaa ku se, että jälkeenpäin ajattelen vaan että mitä ihmettä oon siinä nähny. Tyhmä ku saapas ja melkonen peikko muutenki.
Oon kyllä ollut aina melko realistinen näissä miesjutuissa.. Jos on vähänki komea, niin sitten sitä kompensoi joku vähemmän kiva piirre esim: suuri ikäero, tyhmyys, tunnevammasuus.. tai joku.
18-vuotiaana ihastuin palavasti itteeni 15-vuotta vanhempaan mieheen. Se mies oli tietysti alkoholisti ja 4vuotta sain säännöllisesti siltä pataani, kunnes tulin järkiini (pah, sain niin pahasti pataani, et oli pakko) ja keskityin opiskeluun. (ihan lähihoitajaksi vaan, ei lukio oo koskaan käynyt mielessäkään)
Suhteesta jäi muistoksi 7tuhannen euron velat mun nimiin otetuista vipeistä.
Olin kuitenkin tosi hajalla tosta erosta, itsetunto/sydän romuna ja yksin eläminen oli ihan kamalaa. Muistan ekat 2kk erosta kun istuin sohvalla ja mietin illat, että jos jaksaisin nousta ettisin paikan mihin hirttäisin itteni, sen ajatuksen pyörittäminen päässä suretti ja mielessäni vähän mässäilinkin dramatiikalla. Taisin mä salaa viillellä sisäreisiä ja se hetkellinen kipu aina rauhoitti pahimmatkin itkukohtaukset ja verenvuodatuksen jälkeen pystyin rauhottuu ja käydä nukkumaan.
Tän kahden kk jälkeen alko elämässä ihan uus vaihe. Olin laihtunut 12kiloa ja itsetunto nous hieman ja kai se herätti mussa vähän kiinnostusta miehissä. No mulla oli parhaimmillaan joka pe ja la uus kumppani. Tulihan sitä juotuakin paljon, mutten koe, et alkoholi ois mulle koskaan ollu ongelma, siinä oon tullu äitiini.
Ihan sattumalta tapasin sitte miehen, joka ei halunnut musta vaan petikumppania, se oli fiksu, KOMEA, herkkä, kiltti, työssäkäyvä.....ihan täydellinen. Rakastuttiin ja ruvettiin seurustelemaan, mut sanoin kuitenkin että mä en ole ehkä vielä ja mulla varmaan "napsahtaa" jos tulee takkiin vielä.
Ja takkiin tuli pahasti, se jätti mut... vaikka annoin sille kaikkeni ja oltiin puhuttu lapsista, talosta ymss...
Epäonnistumisien tarinaa tonkin jälkeen vois vaan jatkaa ja jatkaa, mutten jaksa kirjottaa. Lyhyesti : koulu menee huonosti, rahat ei riitä laskuihin (saati velkoihin) ystävät (ne 3) ei enää jaksa mun alakuloisuuttani ja ei pidä yhteyttä, en selvii enää selvii arkirutiineistani ilman ponnisteluja ja murphyn lain mukaan nyt perheenjäsenellä diagnoosi agressiivisesta syövästä.
Kävin "ammattiauttajalla" juttelee, mut ne piti mua ihan kakarana, eikä tuntuneet ottavan mua aikuisena. Kävin siellä 2kertaa, kunnes mulla meni hermot kun se akka puhui mulle melko sanatarkasti näin "voivoi, mut vallan sievähän sä oot, voivoi kuinka sä nyt noin surullinen ootkaan" (psykiatrinen sh)
Mulla ei vaan enää ole motivaatiota tähän elämään. Viimenen viikko on mennyt melko rauhallisin mielin, koska oon jollakin tasolla päättänyt että tää on mun viimeinen joulu perheen kanssa yhdessä. Ei huoleta maksamattomat laskut taikka palauttamatta jääneet koulutehtävät enää.
Tiedänhän mä sen kuinka itsekästä se on, mut yksinkertasesti kokoajan on enemmän tai vähemmän paha olla ja se tuntuu myös fyysisenä puristuksena rinnassa. Välillä on jopa lieviä hengitysvaikeuksiakin.
Kuitenkin mä vähän pelkään ja pieni osa musta vielä toivoo, että tää olis vaan pahaa unta ja sit taas tapahtuu jotain kamalaa ikäänkuin se nipistys että "juu kyllä sä oot valitettavasti hereillä...vielä"
Ja toikin oli iso tavoite saavuttaa.
Tällä iällä jo tajuan, että tälläsiä ihmisiä kun mä syntyy sen takia, että toiset voi loistaa ja näyttää hyvältä mun vierellä.
Mulla on ollut aina rakastava perhe, tosin "ex-alkoholisti" isä, alkoholistin paapoja äiti, ja kaunotar sisko, joka oli/on ns suosittu (ja pitänyt huolen, etten mä unohda omaa asemaani).
Vaikka on ollut alkoholismia ja kituutettu pienillä tuloilla, niin kyllä mä koen saaneeni rakkautta ja turvaa ....
Mulla on ollut 3parisuhdetta ja 2 viimesintä on vaikuttanut muhun vahvasti. Ensimmäisestä teini ihastuksesta ei oo mitään erityistä mainittavaa ku se, että jälkeenpäin ajattelen vaan että mitä ihmettä oon siinä nähny. Tyhmä ku saapas ja melkonen peikko muutenki.
Oon kyllä ollut aina melko realistinen näissä miesjutuissa.. Jos on vähänki komea, niin sitten sitä kompensoi joku vähemmän kiva piirre esim: suuri ikäero, tyhmyys, tunnevammasuus.. tai joku.
18-vuotiaana ihastuin palavasti itteeni 15-vuotta vanhempaan mieheen. Se mies oli tietysti alkoholisti ja 4vuotta sain säännöllisesti siltä pataani, kunnes tulin järkiini (pah, sain niin pahasti pataani, et oli pakko) ja keskityin opiskeluun. (ihan lähihoitajaksi vaan, ei lukio oo koskaan käynyt mielessäkään)
Suhteesta jäi muistoksi 7tuhannen euron velat mun nimiin otetuista vipeistä.
Olin kuitenkin tosi hajalla tosta erosta, itsetunto/sydän romuna ja yksin eläminen oli ihan kamalaa. Muistan ekat 2kk erosta kun istuin sohvalla ja mietin illat, että jos jaksaisin nousta ettisin paikan mihin hirttäisin itteni, sen ajatuksen pyörittäminen päässä suretti ja mielessäni vähän mässäilinkin dramatiikalla. Taisin mä salaa viillellä sisäreisiä ja se hetkellinen kipu aina rauhoitti pahimmatkin itkukohtaukset ja verenvuodatuksen jälkeen pystyin rauhottuu ja käydä nukkumaan.
Tän kahden kk jälkeen alko elämässä ihan uus vaihe. Olin laihtunut 12kiloa ja itsetunto nous hieman ja kai se herätti mussa vähän kiinnostusta miehissä. No mulla oli parhaimmillaan joka pe ja la uus kumppani. Tulihan sitä juotuakin paljon, mutten koe, et alkoholi ois mulle koskaan ollu ongelma, siinä oon tullu äitiini.
Ihan sattumalta tapasin sitte miehen, joka ei halunnut musta vaan petikumppania, se oli fiksu, KOMEA, herkkä, kiltti, työssäkäyvä.....ihan täydellinen. Rakastuttiin ja ruvettiin seurustelemaan, mut sanoin kuitenkin että mä en ole ehkä vielä ja mulla varmaan "napsahtaa" jos tulee takkiin vielä.
Ja takkiin tuli pahasti, se jätti mut... vaikka annoin sille kaikkeni ja oltiin puhuttu lapsista, talosta ymss...
Epäonnistumisien tarinaa tonkin jälkeen vois vaan jatkaa ja jatkaa, mutten jaksa kirjottaa. Lyhyesti : koulu menee huonosti, rahat ei riitä laskuihin (saati velkoihin) ystävät (ne 3) ei enää jaksa mun alakuloisuuttani ja ei pidä yhteyttä, en selvii enää selvii arkirutiineistani ilman ponnisteluja ja murphyn lain mukaan nyt perheenjäsenellä diagnoosi agressiivisesta syövästä.
Kävin "ammattiauttajalla" juttelee, mut ne piti mua ihan kakarana, eikä tuntuneet ottavan mua aikuisena. Kävin siellä 2kertaa, kunnes mulla meni hermot kun se akka puhui mulle melko sanatarkasti näin "voivoi, mut vallan sievähän sä oot, voivoi kuinka sä nyt noin surullinen ootkaan" (psykiatrinen sh)
Mulla ei vaan enää ole motivaatiota tähän elämään. Viimenen viikko on mennyt melko rauhallisin mielin, koska oon jollakin tasolla päättänyt että tää on mun viimeinen joulu perheen kanssa yhdessä. Ei huoleta maksamattomat laskut taikka palauttamatta jääneet koulutehtävät enää.
Tiedänhän mä sen kuinka itsekästä se on, mut yksinkertasesti kokoajan on enemmän tai vähemmän paha olla ja se tuntuu myös fyysisenä puristuksena rinnassa. Välillä on jopa lieviä hengitysvaikeuksiakin.
Kuitenkin mä vähän pelkään ja pieni osa musta vielä toivoo, että tää olis vaan pahaa unta ja sit taas tapahtuu jotain kamalaa ikäänkuin se nipistys että "juu kyllä sä oot valitettavasti hereillä...vielä"
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nolla ei ole tyhjä vaan sen sisällä on maailma.
Ei lähihoitaja ole mikään tuhra duunari: se on ihan kunniallinen ammatti. ja vois itä sitten joskus vielä jatkaa opiskeulja on iontoa riittää. Itsetunto sinulla on alhaalla. Voit elää normaalia elämää - niitä taviksia on sittenkin suurin osa suomalaisista; hoitsuja, myyjiä, autonkuljettajia, siistijiä, tarjoilijoita, leipureita ym. Eikä itsekukin elä omaa elämäänsä: ei kai meidän tarkoitus ole loistaa tai himmentää toisten rinnalla. Sinulla on ihan kohtuuttomat kuvitelmat elämästä.
Olet ihan tavallinen suomalainen.