Sairauksien vaikutus kumppanin valinnan suhteen

Osa naisista, etenkin rumista, on ainakin itselleni jättänyt kertomatta että omaavat vakavia sairauksia eli ei ole mitenkään erikoista kun naisista on kyse. Yhdelle annoin pakit hiljan kun kertoi sairastavansa 1. asteen diabetestä eli piikittää itseään monta kertaa päivässä. Mielestäni törkeää jättää moinen asia kertomatta, vakava sairaus kuitenkin kyseessä joka voi vaikuttaa lastensaantiin yms. eikä tuollaisia sairauksia sairastavat ihmiset edes keskimäärin elä kovin vanhaksi.

Sitäpaitsi diabetes luokitellaan nykyisin elämäntapasairaudeksi, joka ennenkaikkea tulee ylipainoisille, johtuen juuri huonoista elämäntavoista, annetaan painon kertyä kohtuuttomasti, ei harrasteta liikuntaa ollenkaan....Siis aivan väärät elämanätavat ja ravitsemustottumukset. Unohtamatta tietenkään runsasta alkon käyttöä joka myös riski sairastua diabetekseen sekä kerryttää ylipainoa.

Itse en huolisi sairasta miestä,olen keski-ikäinen ja suht.terve, huolehdin itsestäni liikkumalla, sekä syön terveellisesti, pysyen normaalipainossa. En myöskään tupakoi, ja alkoa vain harvoin.Samaa vaadin kumppanilta.En enää keski-iässä halua hoidettavaa itselleni.
Tarjolla kyllä on ollut, alkon takia aivoverenvuotoja sairastaneita, kuin ms-potilas, joka kertoi ´pystyvänsä kävelemään sata metriä.
Kysyin suoraan miksi vastasi minulle, kun kerran ilmoituksestani näkee että harrastan paljon liikuntaa, vaellusta ym. ettei meillä siinäkään mielessä olisi yhteistäNo, kai etsi vahvaa liikunnalista naista hoitajakseen.Ei kiitos. Omaishoitajaksi en ala.

Ei minua mikään diapetes, tai kolestroli hetkauta kumppanissa, vaikka
itse olenkin saanut olla terve.

Jos on jokin parantumaton vakava sairaus, tai menettämässä liikuntakyvyn,
niin on kyllä syytä kertoa tuosta ja kyllähän noita näkee, että kerrotaan
sairaudesta jo profiilissa.

Jokainen voi puntaroida mielessään, että pystyykö menemään treffeille
asti ja miten se vaikuttaa mahdollisessa suhteessa.

Se, että itse on tänään terve, ei takaa sitä, miten huomenna on.

Minä kerron heti alkumetreillä omasta sairaudestani ja jos se häiritsee niin asia on sillä selvä.
Valitettavasti esim. juuri diabeteksesta on niin paljon epäluuloisuutta ja ihan kummallisia käsityksiä.

Riippuu ihan sairaudesta. Tarttuvat, sukupuoli- ym. taudit on syytä tietty tuoda aika pian ilmi mutta toisaalta ei jokaiselle nettideittikumppanille ole heti alkuun syytä kertoa kovin henkilökohtaisia asioitaan. Eihän sitä muutenkaan uusille tuttavuuksille mennä syöpä, diabetes, krohnin tauti ym. edellä juttelemaan vaan ne ovat yleensä asioita, joista kerrotaan ihmisille joihin jo luotetaan.

ainakin sukupuolitaudeista joista ei parane ja vois tarttua (visvasyylä, herpes.. no tietenkin hiv), ja jos on joku hedelmällisyyteen vaikuttava sairaus tai kromosomivika. Eräskin mies kertoi heti toisessa tai kolmannessa viestissä olevansa xxy-tyyppiä, eli ei pystyisi saamaan lapsia (en tiedä miksi edes vastasi mulle kun toivon ilmotuksessa lapsia ja perheen perustamista), kiitettävää rehellisyyttä kuitenkin.
Hyvä ois tietää myös eläinallergioista, kun en haluais enää joutua miettiin valintaa miehen ja lemmikkieni väliltä. Mielenterveysongelmatkin saattais olla rajottava tekijä, ikävää mutta totta.

Jos jollakin on sellainen sairaus,, että se vie pyörätuoliin, niin haluan
tietää jo kirjoitellessa, eikä vasta treffeillä. Kokemuksesta tiedän, että
on tosi vaikea kertoa tälläiselle hellävaraisesti ja loukkaamatta asiasta.

Sitten on kaikki periytyvät sairaudet, koska haluan joku päivä lapsia.

Sairastan Porfyria-nimistä perinnöllistä maksasairautta (akuutti intermittoiva porfyria). Olen kertonut asiasta avoimesti kaikille potentiaalisille "ehdokkaille", koska sairauteni vuoksi en voi esim. lähteä pitkille ulkomaanmatkoille (max 5-6 vrk), en voi käyttää hirveästi alkoholia, enkä tee enää yhtään lasta tätä geeniperintöä levittämään. Sairauteni vuoksi minulla on rinnassa laskimoportti, jonka kautta saan tarvitsemani suonensisäisen lääkityksen joka viikko. Työssäkäyntiin ja vapaa-ajanharrastuksiin sairaus ei kovin usein vaikuta. Välillä joudun makaamaan 1-2 yötä ensiavussa kivunhoidossa. Sairaus ei minua itseäni häiritse, mutta rajoittaa kovin menohaluisen kumppanin elämää sen verran, että on reilumpaa kertoa asioista avoimesti etukäteen (eikä tuo ihonalainen laskimoportti rinnassani ole mitenkään ihanana näköinen). Eipä ole ketään tähän mennessä nämä seikat häirinneet, mutta olenkin valinnut mieheni tarkasti.

No kyllä jotkut sairaudet ovat sellaisia, että olisi aiheellista kertoa, jos ne ovat sellaisia joilla on merkittävää vaikutusta ihmisen arkipäiväiseen elämään.

Ai niin joo. Unohin kertoa, että mulla on ollut hieman ongelmia lääketasapainon löytämisessä tän kaksisuuntaisen mielialahäiriöni suhteen. Sen jälkeen kun on ollut viikon osastolla, on vähän myöhästä siitä huomauttaa, kun toinen on varmaan jo vaihtanut sen maniajakson tekstareiden aikana liittymääkin.

Oikeanlaisen henkilön kanssa useimmilla sairauksilla ei liene vaikutusta. Kukaan ihminen ei ole ikuisesti immuuni sairastumisille tai onnettomuuksissa loukkaantumisille.

Minut on jätetty kaksi kertaa lennosta. Yhteistä näille naisille oli mielialalääkkeiden käyttö. Toinen naisista sairasti edellä mainittua kaksisuuntaistamielialahäiriötä, ja toinen taas syksyn tullessa alkoi kokeilemaan erilaisia mielialalääkkeitä. Lääkäri diagnosoikin hänelle kaamosmasennuksen.

Molemmat naiset olivat kauniita, älykkäitä, ja loistavaa seuraa ensimmäiset kuukaudet. Seksikin toimi kiihkeydellä jota nyt kaiholla muistelen. Ehkä mielialahäiriötä sairastavat henkilöt kaipaavat tunnetta ja elämää - kokemuksia. Kun arki tuli suhteisiin, aikana oli tullut. Kaipaan sitä kiihkoa ja elämää, erityisesti makuuhuoneen puolella.

Kaikesta huolimatta ehdoton sulku minulle on jos tulevalla kumppanilla on mielialadiagnoosi. En halua enää kokea sitä tunnekylmyyttä jolla minut heivattiin syrjään. Enkä voisi kuvitella käyttäytyväni entisille seurustelukumppaneille samalla tavalla. Ehkä lääkitys kadottaa humaanit tunteet (joissain tilanteissa)?

t. 1-tyypin diabeetikko

Masennus on sellainen sairaus jonka voisin hyväksyä varsinkin jos se johtuu huonoista kokemuksista muiden miesten kanssa.
Tuollaiset naiset osaavat arvostaa kunnollista miestä.

No mulla lapset tehtynä, että senkään suhteen sairaudet eivät haittaisi. Mutta arvostan ihmisissä nykymaailmassa rehellisyyttä kovasti, se tuppaa olemaan katoava luonnonvara, että kyllähän sairauksista pitäisi kertoa.
Kaikki tuntemani masennuspotilaakin ovat muuten ihmisiä.

Ei kukaan, varsinkaan jos kyseessä on mielisairaus

Kuinka moni ihminen on 100 prosenttisesti terve ? Pieniä sairauksia löytyy paljon,
mutta ne eivät välttämättä haittaa suhteeseen miitenkään , useasti vaivaiset ovat
luonteeltaan hyvinkin huumorin tajuisia ja iloitsevat pienistäkin asioista. Jos itse
kukin meistää luulee elävänsä täysin terveenä 100 vuotiaaksi, niin tuo taitaa olla
väärä kuvitelma. Esimerkki: pari menee avioon lupaillen elävänsä onnellisesti.
Viikon päästä tuo vaativampi puolisko kaatuu liukkaalla kelillä pahasti ja halvaantuu. Nitä silloin tehdään ???????????????

Jokaikisellä ihmisellä on sukurasitteena periytyviä sairauksia, joten lapsettomaksi on jättäydyttävä, mikäli ei mitään suvussa kulkevaa saa periytyä…

Ja siihen päälle sitten vielä geenimutaatiot, joita tulee sattumanvaraisesti kenen hyvänsä kohdalle - ei kukaan voi antaa muuta kuin sairaustakuun, eri asia sitten mihin kohtaa sukupuuta se osuu ja missä muodossa.

Kierrä kaukaa mielialalääkkeitä popsivat naiset.

Mielialalääkkeet aiheuttavat lapsille oppimisvaikeuksia.

Mielialalääkkeitten käyttäjä on yleensä moniongelmainen, päältäpäin näyttää ihan normaalilta, mutta kun lääkkeet loppuu, tulee mielenkiintoisia kohtauksia.

Vaikea sanoa. Asia ei ole aivan noin yksinkertainen. Varmasti moni vakavasti sairas haluaa myös rakkautta ja huomiota. Myös esimerkiksi kystistä fibroosia sairastavat, jotka kuolevat hyvin nuorena. Toisaalta nuo ihmiset ovat kasvaneet sen sairauden kanssa elämiseen, eivätkä välttämättä edes halua jakaa geenejään.

Kaikki sairaudet eivät ole itseaiheutettuja. Tyypin I diabeteksen sairastumiseen ei ihminen voi vaikuttaa. Tyypin 2 diabetes taas johtuu lihavuudesta näin yleensä ottaen. On myös suuri todennäköisyys, että vahvan perimän omaava ihminen sairastuu esimerkiksi sepelvaltimotautiin myöhemmin, vaikka olisi terve vielä 30-vuotiaana. Tätä monikaan ei ota huomioon, kun puhuu sairauksista ja sairastumisesta.

Tietysti kannattaa ajatella paitisi rakkautta myös sitä käytäntöä. Jos elää himoterveellisesti, niin ei ehkä lähtökohtaisesti kannata alkaa seurustella tupakoivan ja lihavan ihmisen kanssa. Siitä seuraa vain pahaa mieltä molemmille, ja elämänarvojen yhteentörmäys. Maalaisjärkeä voi näissä tapauksissa käyttää.

Pääsairaita en jaksa enää vedellä perässäni, parin kanssa kokeiltu eikä siitä vain tule mitään. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kun että joku saa jonkun "paniikkikohtauksen" kun käydään yhdessä kaupassa tai masistelee joka h*lvetin päivä jostain. Ja oma rotunsa nämä "masentuneet" jotka ei viitsi töissäkään käydä. Ja sellaista pitäis sitten elättää. Plääh.

Rakkaus ei katso sitä, onko jokin sairaus vai ei. Rakastaminen tarkoittaa sitä, että rakastaa toista sllaisena kuin hän on. Sairaus jää silloin sivuseikaksi eikä määrtä suhdetta. Ihminen ei ole sairauttaan itse valinnut. Mutta sinä, aloittaja, ilmoitat heti alkumetreillä, että haluat lapsia. Siis tuleva kumppanisi on sinulle vain lapsensaannin välikappale, ei tärkeä ihminen itsenään. Sinun tavoitteesi ei ole rakastava parisuhde vaan lapsien saaminen. Ja tähän tarvitset naisen. Naista arvioit sitten kuin jotain hevosta markkinoilla; hampaat jne. Mutta ihmisen sydän jää sinulle viraaksi. Lapset tehdään rakastamansa ihmisen kanssa eli he ovat lahja sitten, kun se oikea on löytynyt. Myös rakkkaussuhde voi olla hyvä ilman omia lapsia. Mutta sitä rakkautta et luultavasti tule koskaan löytämään tuolla asenteella, että haluat löytää täydellisen äidiksi sopivan kumppanin rakastavan ihmissuhteen sijaan.

Täytyy kyllä ihmetellä tämän postin laittajaa, josta paistaa läpi ikuien itse terve, jota ei itse tajua.
Mutta kysymyksesi kertomisesta. Kyllä se itsestä kertominen on ehdottomasti luottamusta ja ennen kaikkea luottamista itseen, joten kertomalla aidosti itsestä, seisoo omilla jaloilla, oli sitten sairauksia tai ei.

Olen itse sinkkumiehenä havainnut puolin ja toisin tuota itsen peittelyä ja kun olen itse tajunnut tutustuvani naiseen, joka etsii täysin omaa mielikuvaa ja muutenkin pinnallisempaa kuvioa, on viisasta häipyä. Sellainen ei koskaan välitä todella toisesta ja jos esim. itse sairastuisin, pinnallisen ihmisen rakkaus osoittautuu kovin ulkoiseksi laaduksi.
Miten sinä haluaisit itseäsi kohdeltavan jos sairastut pysyvästi? Oletko vailla toisen rinnalla oloa, jota itse et ole kun kuulet toisen sairastamisesta?

Minulla itselläni ei ole mitään sairauksia, mutta lapseni on erityislapsi ja se luo tiettyjä rajoituksia. Siitä olen kertonut rehellisesti, en ehkä ihan heti kerro, mutta ennen tapaamista kerron kyllä. Moni sitä "pelkää" ja olen luovuttanut miesten suhteen. Me ollaan kuitenkin paketti ja jos ei siihen pysty, niin parempi olla ilman kumppania.

Ensimmäisen viiden yhdessäolovuoden aikana molemmilla puhkesi perinnöllinen sairaus, niin rajuna, että kävimme molemmat lähellä kuolemaa - eri syistä, tosin. Siinä kohtaa, kun makasin sairaalasängyn pohjalla kuolemanlaihana ja nykyinen puoliso jaksoi valvoa vierelläni, tajusin, että olen löytänyt aarteen. Samaa mieltä olen edelleen, yli 10 aviovuoden jälkeen. Sairaudet ovat niitä vastamäkiä, joista mennään yli yhdessä.

Monella elämän kolhimalla on muuten sydän paikallaan.

Kaikkien ihmisten elämässä on jossakin vaiheessa sairauksia niin minun kuin sinunkin.Niistä selviää yleensä yhdessä ja sairaudet hoitamalla jos on elinikäinen sairaus selviät siitäkin rakastamalla tarpeeksi kimppaniasi ,ellei tunnetta löydy toista kohtaan on paremp olla ryhtymättä kyseiseen suhteeseen.

Kyllä saa olla tarkkana kun tapaa aluksi ihan normaalinoloisen naisen.
Kaikkien mielialalääkiden käyttö on räjähtänyt viimevuosina.
Vaikka mitään fyysistä sairautta ei olisikaan niin sairaus voi olla
tyttöystävän päässä, joka on paras selvittää jo alkumetreillä.
Jos se jää tekemättä ja muutetaan jopa yhteen edessä on yks helvetti.

Olen 16w nainen ihan selvyyden vuoksi, en itse kertonut poikaystävälle että sairastan erilaisia tauteja, koska en halunnut että hän säikähtää ja jättää mut. Ehdittiin seurustella melkein vuosi ennenkuin sain pitkästä aikaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen kohtauksen. Se oli aikamoinen shokki hänelle, eikä hän puhunut mulle muutamaan päivään mitään. Sitte hän yhtäkkiä tuli ja sano ettei välitä mitä kaikkea mä sairastan, se rakastaa mua ja se riittää sille syyks pysyä mun tukena ku yritän selvitä näiden lukuisten sairauksien kaa. Nyt ollaan oltu 1,5 vuotta ja hyvin pyyhkii, olemme kaukosuhteessa koska opiskelut mutta se ei meitä haittaa :)

eli mentäessä ensitreffeille on tärkeää, että mukana on täydellinen sairaskertomus, jossa kaikki sairaala/terkkari käynnit. seuraa tarkaan, miten toinen käyttää alkoholia, sehän on myös erittäin paha jos ottaa, narsismia et kyllä tunnista ennekuin on myöhäistä...apua...miehen pälvikaljuus, kamalaa jos tulevalla lapsella tiedossa pälvikaljuus, pahalle haiseva hengitys,,yök...löysien kalsareiden käyttö...kammottavaa...liian laiha, luut kolisee..anoppi ja appiukko kummittelevat taustalla...silmälasit...ei ole kaunista sekään...kertoako heti ensi treffeillä, että isänsä hyväksikäyttämä, mies tykkää pukeutaua salaa naisten vaatteisiin...hitto eihän tulevasta lapsesta tiedä onko se homo/lesbo....isoisä hirtti itsensä..isotädillä syöpä...parasta siis mennä ja tappaa itsensä..ei ole tulevaisuutta..en saa täydellistä kumppania....

sairaus eo vaikkuttasuhtesen millän laila

Noh, elämässä jo alle nelikymppisenä huomanneena etteivät asiat ole aina ihan itsestään selvyyksiä terveyden suhteen ja geeneillekään ei mitään mahda, puuta koputtaen kuitenkin kaikesta toistaiseksi selvinneenä ihan ok kunnossa ja pysyvien kanssa toimeentulevana, en ihmisiä lajittele missään määrin fyysisten sairauksien perusteella. Se mikä on varsinkin pyytämättä tullut, niin sille ei mitään voi. Tietysti ehkä vähän jotain rajatapauksia voivat olla tilanteet jossa on viihteilty jotain sairauksia joiden kanssa ei välttämättä ole edes ihminen sinut ja ei voi olla edes varma pysyykö fiksu linja...

Mutta mielenterveyspuoli on vähän sellainen, että sen tietty kuulisi jossain muodossa, mielellään aika rehellisessä jo siinä alkuvaiheessa.. Varmasti vaikea kertoa jotain tällaisia, jotka olettaa katkaisevan yrityksen ja tutustumisen jo heti alkumetreillä, mutta toisaalta itse näen vähän niin että jos tarpeeksi pahoja kummallisuuksia tulee esiin vähän myöhemmin niin kyllä ne siinä vaiheessa ovat monesti vielä pahempi este toiselle osapuolelle kuin se että ne kertoisi heti alussa ja olisi tiedossa voivan jotain ns. huonoja hetkiä/kausia olla.. Ja siis mitenkään en dissaa mt-ongelmia, mutta olen mm. itse luullut kokeilevani muutaman viikon ihan fiksun ihmisen kanssa aikanaan suhdetta, kunnes sai seinään erään kilahduksen ja jos en olisi väistänyt, olisi jälki ollut aika ikävää.. Pakko oli jo soittaa lamppuauto ja siitä sitten alkoi vähän avautua juttuja joista ei oltu aiemmin puhuttu. Mahdollisesti olisi tämäkin juttu ollut fine jos olisi tiennyt, koska tilanne kärjistyi sellaisesta syystä joka olisi ollut täysin vältettävissä asioista ollessa tietoinen.. Oma oletukseni kun oli ennen homman kärjistymistä, että on vähän verensokeria alhaalla ja huonosti syönyt..

Se on hyvä tapa karkottaa äijä kintereiltä, jos ei tyyppi kiinnosta.

Te haukutte aina miehiä vaikka miksi.. No kyllä niitä löytyy naisissa samanlaisia narsisteja, tunne-elämän häiriöitä, pääpipejä, liian löysä reva, ylipainoisia, alkoholisteja, tupakoivia, työttömiä ja sellasia jotka haluaa käyttää hyväkseen miestään kaikessa missä voivat ja ennen kaikkea eivät halua seksiä ja kyykyttävät hyväuskoista miestä miten haluaa... varsinkin jos miehellä on iso pankkitili niin aijai sillon nainen vasta innostuu olemaan röyhkeä hyväksikäyttäjä keinoja kaihtamatta, naiset on kieroja valehtelijoita jos niin haluavat eihän miehen putkiaivoilla mitään ajatella eikä mitään ymmärrä jos nainen valehtelee, mutta ennen pitkää jää kiinni, kyllä myös naiset on väkivaltaisia yhtä lailla kuin miehet eli naiset hakkaavat miestänsä... ei voi syyllistää pelkästään toista osapuolta. Suhteessa on aina kaksi osapuolta!? Etenkin naiset osaavat olla kieroja niillä fiksuilla aivoillaan hyväuskoisia miehiä kohtaan ja menevät heti toisen sänkyyn tilaisuuden tullen jos miehellä on vaikka liian pieni tms.. Kyllä naisetkin käyttävät lääkkeitä ja sairastuvat ja hyi helvetti entäs ne kuukautiset ? saakeli mikä lemu ja lakanat menee etenkin runsasvuotoisilla hyi hitto, nainen osaa vaatia, mutta itse ei anna, naisellakin voi olla karvoja vaikka miestä enemmän, naisella voi olla liian pienet rinnat jota ei innosta tai riipputissit löysät yääk... kyllä kuule naisissakin on vikaa että turha haukkua miehiä jumaliste!!!!

Onhan se hienoa, kun sinä tunnut tietävän, että itse porskutat terveenä vähintään 100-vuotiaaksi... Olisiko kuitenkin mahdollista, että joku päivä itse sairastut - vakavasti vai vähemmän vakavasti? Oot sä kyllä aika harhainen...

Jaaha eiköhän tämä vois jo loppua heti alkumetreille otsikko on taas semmoinen,että on kahden ihmisen välinen asia keskustella sairauksistaan eikä tietämättömien ihmisten kanssa tällä palstalla.1 tyypin diabetes voi puhkeaa myös vanhemmalla iällä,sekä sairauksiin ei välttämättä ole itsellä mitään tekemistä,vaan ne voivat olla perinnöllisiä tekijöitä kuten 2 tyypin diabetes,sydän ja verisuonisairaus.Jotenka olisikohan asiallista,että jos kirjoittaa tähän jostakin sairaudesta niin olisi tietoinen mistä kirjoittaa tälläkin hetkellä ne ihmiset jotka sairastavat nauravat partaansa,kun monet ei tiedä mitään.Kysymyksen esittäjä katso peiliin ennen kuin esität tälläisiä kysymyksiä,jotka on tyhmiä on myös mahdollista että et saa kumppaniksi edes tervettä ihmistä.

kyllä minusta on parasta kertoa jos on vakavasta sairautesta kysymys.

Eiköhän ihan jokaisessa suvussa ole sairauksia, kun alkaa oikein tarkkaan katsoa sekä äidin että isän sukua. Joissain on perinnöllistä syöpää, 1-tyypin diabetestä, reumaa, mielenterveysongelmia tai korkeaa kolesterolia. Omassa suvussani ei ole juurikaan kroonisia sairauksia, mutta silti sukulaiset ovat eläneet vain noin 75-v ikäiseksi.

Voisin hyväksyä seurustelukumppanilta ihan hyvin esim. sydän- ja verisuonitaudit tai aika monta muutakin sairautta, jos mies suhtautuisi asiaan vakavasti ja pitäisi hyvää huolta itsestään. Minäkin elän terveellisesti enkä kestäisi, jos mies suhtautuisi aika välinpitämättömästi ja jopa itsetuhoisesti omaan itseensä. Siksi tupakoiva, alkoholia huomalahakuisesti käyttävä, autolla kaahaava, ilman kypärää moottoripyöräilevä tms. asenteella oleva ihminen ei kauheasti kiinnosta.

Olen seurustellut selkärankareumaa sairastaneen miehen kanssa ja ihan kivasti hänen kanssaan meni. Sairaus ei vaikuttanut juurikaan elämään tosin mies piti hyvää huolta kunnostaan nimenomaan selän vuoksi. En usko, että haluaisin kuitenkaan seurustella sellaisen miehen kanssa, jolla on vakavia mielenterveysongelmia.

Jos minulla olisi elämäni mies, niin totta kai olisin hänen rinnallaan, vaikka hän sairastuisikin myöhemmin syöpään tai esim. Alzheimeriin. En kuitenkaan varta vasten olisi alussa hakeutumassa sellaisen miehen seuraan, jolla olisi joku vakava (parantumaton) sairaus. Toisaalta rakastuminen ei välttämättä katso aikaa eikä paikkaa.

Lainaus "Kyllä maailmasta vielä löytyy tervepäisiäkin ihmisiä, joilla on synnytyskoneisto kunnossa ilman sukurasitteita tai itseaiheutettuja sairauksia ja joita voi rakastaa.

Ja ajattele itse millaisen lahjan antaisit rakkaudestasi tuleville lapsillesi jos tietentahtoen menet tekemään hänet vaikka tiedät että hänestä tulee vammainen tai monisairas yksilö joka pahimmassa skenaariossa ei yksinkertaisesti pärjää elämässä ilman ulkopuolista apua?

Häpeän tuollaista ajatustakin puolestasi, koska ilmeisesti et itse pysty...

On suurta rakkautta puolisoaan ja jälkikasvuaan kohtaan ottaa tällaisetkin seikat huomioon."

Täytyy kyllä Harvardit ja Duodecimit hälyttää paikalle - on löytynyt suku, jossa kenelläkään kautta aikojen ei ole ollut minkäänmuotoista reumaa, puutostautia, geenimuunnosta tai mitään muutakaan!!!
Ja joka on lisäksi todettu vastustuskykyiseksi geenimuunnoksille ainakin tässä polvessa! Vau! (tai ehkei sitten kuitenkaan…)

Kokemuksella voin sanoa, että on turha tuhlata aikaa taikka elämäänsä vääriin ihmisiin. Tämä saattaa kuulostaa ihan kauhealta joidenkin mielestä, mutta näin homma vain on.
Aikoinaan opiskeluaikanani eräs maisteri luennoillaan puhui rationaalisesta puolison etsinnästä, kuinka ei kannata mm. valita kovin sairasta taikka tyhmää kumppania ja kun katsoo tulevaa anoppia, näkee millaisen vaimon vanhemmiten saa. Monet ominaisuudet periytyvät ja siirrät ne myös siten lapsillesi.

Me ihmiset teemme tiedostamattamme aivan samaa, kuin eläimetkin valitessaan pariutumiskumppania, että saisimme mahdollisimman hyvä geenit jälkeläisillemme.

Omista kokemuksista sen verran, että tuhlasin elämästäni yli 10 vuotta vääriin ihmisiin, kun en uskonut opettajaani niiltä luennoilta. Jos kumppanisi ilmoittaa heti alussa, että hän ei halua lapsia ja sinä itse haluat lapsia, mieti jo siinä vaiheessa, että kannattaako jatkaa. Jos kumppanillasi on selkäsairaus, jota ei voida hoitaa ja joka vaikuttaa koko elämäänne, mieti jo siinä vaiheessa, että onko mieltä jatkaa. Jos kumppanisi suvussa esiintyy joku periytyvä vakava sairaus, siirtyy se kumppanisi geeneissä jälkeläisiinne ja myös kumppanisi sairastuu mahdollisesti siihen. Mieti näitä suhdetta aloittaessasi.

31-vuotias mies, joka ensimetreillä kertoo haluavansa lapsia ja terveystietosi (liitteenä myös sukulaisten terveysselvitykset, kenties) - kuulostaapa todella vähän houkuttelevalta :)

Onneksi on jo lapset ja mies, kun nykytarjonta on tätä.

No naisilla tuntuu olevan miehiä useammin jotain pitkäaikaissairauksia tai muita terveyteen liittyviä ongelmia. Ehkä miehillä sitten taas on jotain muita ongelmia (alkoholismi, huumeet yms) enemmän kuin naisilla. Voi olla, että ite vedän puoleeni noita sairaampia naisia. Mielellään sitä toki toivoisi naisen olevan täysin terve, jotta tulevat lapset saisivat hyvät geenit.

Minulta akka lähti litomaan heti, kun sairastuin ataksiaan vaikka on yhteisiä lapsia. Kertaakaan ei ole parin vuoden aikana edes kysynyt mitä kuuluu tai miten voit. Uuden perheensä kanssa esiintyy hyvin provosoivasti kaikkialla.

Taivaassa perseet tervataan.

Tähän löytyy ratkaisu miten saada ihmisistä terveempiä, kannattaa lakialoitteen perustelut lukea ensin kokonaisuudessansa läpi, ennen kuin ottaa kantaa aiheeseen! Suora linkki aiheeseen on: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/629

Kysyisin psykiatrilta, mikä on päässäni vikana kun kyselen julkisella palstalla tuollaista mitä aloitajalle on pukahtanut päähän. Mikä rassaa pääkoppaa, kun älyttömiä kyselen, esimerkiksi näin voisi vastaanotolla kysyä. Jos aloittaja ei ole itse ammatilta psykiatri, valaisua löytyy asiaan varmasti. Voit olla jokseenkin varma. Jos aloittaja olisi psykiatri, hän olisi kriisissä, joka on vakavaa laatua, koska: hänen ammattitaitonsa ei riitä kattavasti todentamaan seurustelukumppanin vikoja, sairauksia etc. tai hän on sekaisin muusta syystä, joka sekin hänen olisi pitänyt huomata ammattilaisena ja olla päästämättä tilaansa pahentumaan noin pahaksi. Viimeinen mahis olisi kääntyä ennustajan puoleen Jos aloittaja itse vakavasti on sitä mieltä että hänellä on itsellään normaalit ihmisen henkiset ominaisuudet pystyäkseen tasapainoiseen ihmissuhteeseen jonkun ihmisen kanssa, hän saisi vakuutuksen tuolle uskolleen että kumppani (tuleva) posahtaa eteensä siellä ja sen näköisenä ja kuntoisena, kuin hän toivoo. Epäluuloisuuden ja paranoidin suhtautumisen kanssa ei tarvitsi eteen päin rämpiä.

hei hän ne sairaudet suhdetta estä Pää asia että pimppi terve ja
ruoan laitto ja siivous onnistuvat

Tottakai kerrot, tosin itse en mielenterveyspotilaan kanssa seurustelisi, mutta sekin sairaus kyllä näkyy päällepäin ja sen huomaa käytöksestä. Monelle se ei tietty ole este.

Jotain lapsettomuusjuttuja ei nyt heti ekoilla treffeillä kannata kertoa.

tuolla noista mielialaoireista kirjoiteltiin, omasta mielestäni näillä ei ole merkitystä kumppanin valinnassa kuin toisen osapuolen korvien välissä. Millä on EHDOTTOMASTI MERKITYSTÄ ON PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ. Ja näitä häiriöitä löytyy myös niilta, joilla ei ole diagnosoitu masennusta, mielialahäiriötä, skitsofreniaa tms. toki paljon niilläkin joilla varsinaisia mielisairauksia löytyy. Toinen ehkä joka ei monia oikein houkttele on päihteiden runsas käyttö, olkoon sitten viinaksia tai huumeita.

ja huomasin, että aihealueena on nettideittailu joka sinänsä on ilmiönä varsin sairas. Ei mielestäni sovellu sen syvällisempään kumppanin etsintään kuin niille joilla on "pakottava tarve" löytää kumppani ja perustaa perhe yms.

nettideittailu soveltuu parhaiten seksuaalisten paineiden purkamiseen niin miehille kuin naisillekin. Tosin tämäkin vaatii tarkkaivaisuutta, sillä netissä nimenomaan persoonallisuudeltaan sairaaseen yksilöön törmääminen on todennäköisempää.

Sairaudethan kuuluu elämään.

Esimerkiksi kyseisen ketjun aloittaja sairastaa itse mielenterveys ongelmia joita ei itse tiedosta mutta kukaan täysijärkinen ei moista pas.. kirjoittaisi.

Hei,

tutustuin ja rakastuin runsaat vuosi sitten nuoreen ja nättiin naiseen joka aika pian kertoi sairastavansa Tyypin 1 diabetestä. En pelästynyt, sillä omalla lapsellani edellisestä avioliitostani on sama sairaus.

Uskon, että se jopa vahvisti suhdettamme, opiskelemme aihetta paljon ja tiedämme todennäköisyydet, että mahdollisilla lapsillamme on 3-5 %:in todennäköisyys sairastua Tyypin 1 diabetekseen.

Plussana tällaiselle suhteelle on terveelliset elintavat, siis terveellinen ruokavalio, liikunta ja rajoitettu alkoholin käytön.

Elämä Tyypin I dibetestä sairastavan kanssa on yhtä ihanaa kuin kokonaan terveen kanssa jos vain uskoo yhteisiin tavoitteisiin ja arvoihin.

On se hyvä että jokainen haluaa lapsille hyvät geenit,mutta ette pysty sanomaan minkälaisia he ovat aikuisina voi olla että ovat rikollisia,tai muuten vaan yhtiskunnan elättiä tai alkoholisteja.Kyllä ne ns parempiosasetkin tekee rikoksia ei kannata jatkaa tälläista keskustelua,kun jokainen haluaa vain parasta mutta muistakaa ne tosiasiat ette voi teko vaiheessa sanoa minkälainen tulevasta lapsesta/ lapsista tulee.

Helppo olisi tähän kirjoittaa, että sairaudet eivät merkitse, vain rakkaus. Näin se varmaan onkin, jos takana on jo kymmeniä yhdessä elettyjä vuosia ja yhteisiä vastuita, kuten vaikka lasten kasvatus aikuisiksi.

Mutta tutustumisvaihe onkin vähän eri juttu. Jos sairaus on sellainen, että se vaikuttaa voimakkaasti jokapäiväiseen elämään, niin ihan rehellisesti sanottuna kyllä se pistäisi miettimään. Esimerkiksi se, että toinen on pyörätuolissa, tai nuoresta iästä huolimatta sairauseläkkeellä tekisi omasta arjesta niin erilaista, että luultavasti en suhteeseen ryhtyisi. Sitten on vielä nuo vakavat mielenterveyshäiriöt, jotka vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, jos päällä ei ole jatkuvaa lääkitystä. Millä taas saattaa olla sivuvaikutuksia.

Avioliittoja ja muita suhteita päättyy harva se päivä. Seurustelu sairaan kanssa pelottaa siksi, että toisesta saattaisi kokea olevansa suuremmassa vastuussa, kuin terveestä henkilöstä. Jos rakkaus loppuu voiko suhteesta lähteä, kuten suhteesta terveen henkilön kanssa? Vai tuleeko tunne, että tähän pitää jäädä kärvistelemään, koska toinen on sairas?

Dodii... Kyllä tuntuu siltä että ainakin suurimmalla osalla Suomi24:n lukijoista tuntuu olevan erilaatuisia, mielenterveys ongelmia.. Niin me Suomalaiset olemme "Sairas" kansa.. Opetelkaa ensin hyväksymään itsenne, omat virheet ja ongelmat.
Sen jälkeen on helpompi hyväksyä myös muut.
Ja kyllä rehellinen ihminen kertoo heti omat sairaudet, mitään salaamatta.

Hei HALOO! Sairauksia ja ongelmia on tänä päivänä sen verran, että saataisiin kaikki olla hankkimatta lapsia, jos niitä katsotaan. Sitä paitsi, kuten sanottu, sairaus voi tulla myös siltä osin terveille vanhemmille. Minulla ei suvussa ole ollenkaan diabetesta - paitsi minä itse (1. tyyppi, ja ei, ihmiset eivät todellakaan osaa näitä tyyppejä erottaa, joten jos diabeteksesta esim. elämäntapasairautena puhutte, niin pieni, vieno, pyyntö: mainitkaa se kakkostyyppi!).

Onneksi miestäni, joka haluaa lapsia, ei diabetekseni haittaa. Minuakaan ei haittaa hänen puoleltaan tulevat sukurasitteet.

Toki, kaikki valitsevat kumppaninsa ihan omien mieltymystensä mukaan, että jos joku tahtoo itse ja suvultaan täysin terveen kumppanin, niin hyvää yksinäistä loppuelämää sitten vaan!

Tällä perusteella ei mulle oo enää tarjolla miestä, mutta samapa tuo viitsisi kaikenlaisia vinkujia perässäni vetääkään, enhän ole todellakaan mikään unelma kun itselläni on selässä ja polvessa ongelmia ja olen sydänlapsen äiti. Joten näin ollen olen täysin kelpaamaton näille ns terveille. Onnea "terveiden" ihmisten etsintään, jolla ei ole perinnöllistäkään mahdollisuutta sairastuttaa lasta ja tarkistutapa oma sukusi myös ja omat geenisi, että voit 100%:n varmuudella sanoa ettei oo mahdollisuutta mihinkään perinnölliseen sairauteen.

Jos seurustelee jonkun kanssa ei sairaudella varmaan ole väliä, mikäli ei kyseessä mielenterveyden ongelma. Kun suunnitellaan lapsia, niin siinä vaiheessa varmaan kannattaa sukuselvitystä tehdä. Jotkut perillölliset sairaudet ovat hengenvaarallisia, toisin kuin tämä 1. tyypin sokeritauti. Nykyajan geeniteknologillla voi hyvinkin tarkkaan selvittää perimänsä, vaan en alkaisi sitä kyllä seurustelukumppanilta selvitellä -ehkä kannattaa seukata ensin muutama vuosi, oihan se ero tulla muutenkin. Ja ainahan voi adoptoida? Ja jos vaan lisääntymistarkoituksessa seurustelet kannattaa selvittää e hkä myös haluaako toinen lapsia tai voiko edes saada niitä?

jaaha että seemmosta, kuuleppas, harva meistä terveenä kuolee, ja nyky ihmisillä on paljon sairauksia, suurin osa perinnöllisiä ja osa itse aiheutettuja. jos alat tuohon malliin itsellesi etsimään puolisoa niin yksin jäät, ja aika varmasti sinulle itsellesikin tulee joku sairaus. siinä sitte mietit. itse olen sen verran rehellinen että kerron toiselle ja haluan myös tietää toisen sairauksista ,ihan vaan ymmärtämisen vuoksi, sulla on empatia aika hakusessa, onnea sen etsintään. ja toisekseen, kaikki naiset eivät halua tai eivät voi saada lasia, kuten ei myöskään miehet. itse en halua sellaista miestä jolla on lapsia.

hei vaan! itse en ole sairas eikä ole puolisonikaan... mutta haluan silti tuoda oman mielipiteeni asiaan esille..
Minun mielestäni asioista tehään turhaan ongelma. jos ei heti kerro että on joku sairaus niin pitää skipata koko ihminen. Se ei saa mennä niin jokaiselle pitää antaa mahdollisuus. koska todellisuudessa ei voi tietää koko taustaa..
Ja jos nyt joutuu piikittään itseään diabeteksen vuoksi niin mitä se on sinulta pois ei se piikki sínuun iske..

Nyt jokainen joka ajattellee että sairaus on ongelma. mietippä jos itsesi kohdalle tulee semmoinen ja kukaan ei oo vieressäsi tukemassa koska aikaisemmin olet hylännyt toisen juuri sen takia?
antakaa mahdollisuus oli ihminen terve tai sairas!

Mielenterveysongelmaista naista en enää alkaisi tapailemaan. Tuli yllätyksenä, en tiennyt miten suhtautua, jatkoin ja lopulta ko. nainen alkoi häiriköimään. Kyllä, oli hyvänäköinen ja -muotoinen, mutta lääkitys ei ollut aina kohdallaan. Iso sääli.

Jos ihastuksella olisi fyysinen sairaus niin ei haittaisi. Ilman lapsia ainakin voi elää toisen kanssa onnellisesti loppuelämänsä, mutta jos on henkinen sairaus, niin siinä ainakin itseni kaltainen nainen voisi hyvin masentua itsekkin. En itse ainakaan uskaltaisi ottaa riskiä asua mieleltään sairaan ihmisen kanssa, kun ei tiedä milloin yrittää itsemurhaa tai vetää kunnon lärvit, hyväksi käyttäisi minua yms.

Tuota, sinullekko ap se on sitten ikuinen terveys luvattu????

Ja vastaus kysymykseesi: kyllä voisin seurustella jonkun miehenkin kanssa jolla on jotain sairauksia, riippuu kyllä mitä. Millasia sairauksia esimerkiksi tarkoitat?

Voisin myös seurustella halvaantuneen tai jotenkin muuten vammautuneen ihmisen kanssa, kunhan ei ole kyse cp-vammasta tai mistään tälläsestä mikä vaikuttais aivojen toimintaan jotta ollaan siltä tasolta kuitenkin samalla aaltopituudella niin se on pääasia. Pyörätuoli tai mikään tollanen muu ei kyllä sitten sitä seurustelua estä. Voisitkos itse? etpä varmaan. Tai voisitteko te muut?

Mietin ihan tosissaan et kysyyks jumalauta oikeesti joku jotain tällästä!!!! taitaapa kysyä tai taitaa siellä pääkopassa oikeastikin tälläsiä ajatuksia liikkua. Surullista. Missä empatia?

Musta rakkaus ei lähde siitä et toinen ihminen on jollakin tapaa sairas, vaan aivan jostain muista syistä.

Perinteisesti, ja luonnossa homma menee niin, että naaras valitsee mahdollisimman vitaalisen kumppanin paritteluun ja jälkeläisten tekoon. Näin homma toimi myös ihmisluonnossa ainakin 1980-luvulla. En usko, että peruslinja olisi muuttunut muutamassa vuosikymmennessä. Harvinaiset poikkeustapaukset antavat jotakin toivoa "sairaille". Uroksen on todennäköisesti helpompi hyväksyä naaraan terveydessä olevat puutteet kuin päinvastoin, luulen.

aloittajalle ja muille onnettomille, odotas kun itsellesi tulee sairaus.. sitten ymmärrät. Miehelläni oli sinun iässä jo kolme lasta. Olisit etsinyt aiemmin nuoren ja terveen. Itse olin nuori, nätti ja terve. Mutta nyt kun ikää on tullut, sairauksia vaan tulee. Se on luonnonlaki, vaikka miten terveellistä elämää elää. Geeneihin ei voi vaikuttaa, kaikkiin muihin voi. Tsemppiä ja etsi nainen ulkomailta. Se sopii sulle, seksiähän sinä vain haet, statustakin, tämä oli kaikille pinnallisille sinkuille. Oma vika kun liian myöhäiseksi jättää puolikkaan etsimisen. Itse koemme, että oli tarkoitettu tämä kohtaaminen 1990 luvun alussa ja olemme yhä yhdessä ja on elämässä sisältöä, seksiäkin on liki joka pvä.

Mitenkähän tämäm asian vatvominen ja toisten mielipiteiden lyttääminen
ylipäänsä hyödyttää ketään.

Sillä jokaisellahan on oma näkemys asiasta ja oikeus pitää siitä kiini. Jos
yhdelle kumppani ehdokkaan sairaus/sairaudet on ylipääsemätön asia, niin
toiselle noilla ei ole mitään väliä, se suotakoon.

Tuntuu hullulta, että tästä on kyhätty oikein ykkös puheen aihe.

Mielestäni mahdollisista sukupuolitaudeista pitää kertoa, haluaa lapsia tai ei.
Se nyt on vähintääkin reilua ja aivan normaalia kertoa/kysyä. Suurin osa kuitenkin hoidettavissa.

No, ei kai kukaan täysjärkinen alkaisi edes seukata, jos olisi vaikka tippuri, ennen kuin se on hoidettu pois ja käyty jälkitarkastuksessa?? Jos taas on mieli järkkynyt, niin sitähän harva itse tiedostaa edes. Jos vaikka toinen on jotenkin liikuntakyvytön, ja itse jumaloi liikuntaa ja toivoo lenkkikaveria niin taatusti tulee pidemmän päälle ongelmia. Hyvä kysymys, mut pirun vaikea antaa selkeää "joo" tai " ei" vastusta.

Tänä päivänä kun moni etsii kumppaniaan internetistä, ja ihmiset voivat esittää kysymyksiä toiselle jo hyvinkin ennen ensimmäisiä treffejä.

Tottakai meistä kaikki haluaisivat olla terveitä ja niin... no itselleni kävi niin, että seurustelin 10 vuotta miehen kanssa, joka siinä sitten sen kymmenen vuoden jälkeen kertoi, ettei koskaa halua lapsia, vaikka minä halusin. Tilanne oli ihan mahdoton, vaikka nuoria ja terveitä olimmekin. Tästä vaan aloittajalle sellainen kommentti, että on varmaan pelottavaa kertoa toiselle heti alkuun omista lähtökohdistaan... voiko saada lapsia, haluaako lapsia vai onko jokin sairaus taustalla, mutta se kannattaa pitkemmän päälle.

Kannattaa siis ottaa hienovaraisesti asia puheeksi: jos ei nyt ekoilla treffeillä, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun mielessä on kuvitelma seurustelusta. Kommunikaatio on hyväksi puolin ja toisin.

Monilla tuntuu täällä olevan se käsitys, että mielenterveysongelma on jokin peruuttamaton juttu. Tiedoksi, että esim. masennus on ihan mahdollista hoitaa tai siitä voi päästä ajan kanssa yli. Itsellänikin oli rankkoja kokemuksia, joiden takia sairastin pahan masennuksen, mutta nykyään olen terve ja silloin aikanaan tarpeellinen lääkityskin on lopetettu jo aikoja sitten. Jouduin muuttamaan monia asioita elämässäni ja tekemään paljon aktiivista ajatustyötä, mutta palkkiona siitä olen nyt tasapainoisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Niinhän se on, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Miten on, kuinka kauan ihminen sitten on "mielenterveyshäiriöinen"? Jos on ollut masentunut vuonna kuokka ja kirves, niin pitääkö sitten olla "masentunut ihminen" koko loppuikänsä? Tai entäpä, jos on joskus historian alkulehdillä kerran sairastanut jotain muuta, joka on sittemmin hoidettu pois?

Naisilla on varaa valita terve mies itselleen, koska miehiä muutenkin on enemmän "markkinoilla", ja nainenhan se on yleensä joka valitsee miehen, ei päinvastoin. Vain, jos mies herättää naisen hoivavietin, sairaskin mies kelpaa. Silloinkin miehen toki tulee olla hyvännäköinen.

Sen sijaan useimmille miehille kyllä kelpaa sairaskin nainen, pakko kelvata. Muutenhan sitä tavallinen mies saattaa jäädä kokonaan yksin.

Toki sairauden laatu vaikuttaa näihin asioihin.

Miksi nainen valitsisi sairaan kun hän voi saada aivan samanlaisen terveen miehen.

Mieluummin terve kuin sairas tietenkin.

Jos olisin jotain mielensairauksista tajunnut 18 -vuotiaana, olisin nähnyt hälytysmerkit seurustelukaverissa. Pistin omituisuudet kuitenkin mm. vaikean lapsuuden ja stressin piikkiin. En edes siinä vaiheessa kun hän pompotti ja rajoitti rajusti minun elämääni, tajunnut perääntyä. Olin rakastunut. Nyt 32 vuotta taaksepäin katsottuna oma elämä on mennyt epävirallisena omaishoitajana. Yli 20 vuotta masennusta, ahdistusta ja lukuisia muita sairauksia on nähty, koettu ja eletty. Lääkkeitä siihen ja lääkkeitä tähän vaivaan. Osa sairauksista on periytynyt lapsille tai he ovat sairastuneet elettyään tätä kotipoli-elämää. Minulla ei ole ollut mahdollista sairastaa mitään. Minä olen se muuri ja tukipilari, joka ei koskaan horju. Ei ole tullut mieleen kun aivan hetkittäin kerätä kimpsut ja lähteä elämään omaa elämää. Toisaalta olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos olisin itse sairastunut vaikkapa syöpään? Olisko hetkeksi vaihdettu osia? Tuskin. Mielensairaudet ovat vahvasti periytyviä geneettisesti/sosiaalisesti, puolison perheessä on tätä vaivaa useammallakin, mutta osastohoidokkeja kuitenkin vähän. Sukurasite on tosi vahva. Kesti todella kauan tajuta sekin, että hän ei ikinä parane. Minulle omaiselle ei ole edes kerrottu diagnoosiaa ikinä. Tiedän kyllä oireet ja lääkitykset, mutta parempaa ei ole enää tulossa. Taistelua päivästä toiseen ja raskasta elämää. Normaali elämä on täysin vierasta. Onneksi olen vielä työelämässä, saa hetken hengähdyksen. Eläkeikä pelottaa.

Hmm... Minä voisin rakastaa henkisesti sairasta naista ja olen niin tehnytkin. Ei sairaus ole mikään este sinällään. Mutta henkisesti sairas nainen ei osaa tai kykene kiintymään, saati rakastamaan. Ei tunne näitä tunteita, ne ikään kuin puuttuvat. Ja se jos mikä on ESTE. Tunnekylmyys on erittäin julmaa ja repii sen kohteeksi joutuneen henkilön melko pieniksi paloiksi ja pyörittelee palaset vielä suolassakin.
Ehkä pitäisi ymmärtää heitä järkkyneitä, sillä he eivät todellakaan tiedä, mitä tekevät heittäessään miehen mäelle jonkin näppärän tekosyyn varjolla. Joka aukenee vain heille itselleen. Puhun vankalla kokemuksella. Että asia ei aina ole niin, että mies hyljeksii sairaita naisia. Mieleltän sairas nainen se hyljeksii terveitäkin miehiä.

Nih. Uskokaa minua, sillä tiedän, mistä puhun.

(femmoille tiedoksi: joo, voi se sairas olla mieskin...)

Voihan sitä olla parisuhteessa vaikka sokean apinan kanssa..vain terveiden ihmisten tulisi lisääntyä. Yksin kertaisia vanhoja asioita.

Sulle "MIETTINYT VIIMEKSI", sanon: MINUN RAKASTAJATTARENI ON DIABEETIKKO. Hänen sairautensa ei estä tippaakaan rakasteluamme. Hän on hyvin kiihkeä halukas nainen.

Eihän edes sukupuolitauti estä seurustelua.

HIV-positiivisenkin kanssa voi olla, jos muistaa käyttää kumia.

Vakavat mielenterveysongelmat tai riippuvuudet (alkoholi, huumeet, pelit yms.), vakavat kuolemaan johtavat perinnölliset sairaudet, liikuntakyvyttömyys halvauksesta johtuen, todettu hedelmättömyys, sairaalloinen ylipaino... Nämä ainakin asioita jotka heti enskättelyssä karsisi alkuvaiheessa seurustelukumppaneita.

On kuitenkin eri asia sitten se, että miten suhtautuisi esim. pitkäaikaisen kumppanin mahdolliseen halvaantumiseen, vakavaan sairastumiseen, lihomiseen tms. Kaikki kun on tässä elämässä mahdollista. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin, että osassa diagnooseja en jatkaisi suhdetta vaikka kuinka olisi rakas ihminen. Tämä vaikka alkoholismin, peliriippuvuuden tai sairaalloisen ylipainon kohdalla jossa kumppani ei itse haluaisi edes apua ongelmiinsa. Siis kaikkiin sellaisiin sairauksiin tai ongelmiin johon olisi apua tarjolla, mutta se olisi itsestä kiinni haluaako sen avun vastanottaa.

Jättäisinkö kumppanin vaikka halvaantumisen tai jonkin vakavan sairauden iskiessä? En. Tietysti tällainenkin asia on helppoa sanoa ja luvata kun ei omalle kohdalle osunut... Työnkin puolesta kun on nähnyt yhtä jos toisenlaista ihmiskohtaloa, niin sitä suhtautuu asioihin myös toisella tapaa.

Aina kun ne asiat eivät ole myöskään omissa käsissä. Itselleen rakkain ihminen maailmassa kun voi esim. vakavan sairauden myötä muuttua aivan toiseksi. Ilkeäksi, katkeraksi ja haamuksi siitä ihmisestä mitä joskus aiemmin ollut. Vaikka se sairaus olisikin siinä se syy niin se ei silti mielestäni ole sen arvoista, että jättää oman elämänsä elämättä kumppanin sairastumisen takia. Itsekästä? Ehkä.

Toki tässäkin asiat riippuu paljon ihmisen iästä. On aivan eri asioita esim. sairastua vaikka kolmekymppisenä ns. "elämänsä parhaassa iässä" kuin vastaavasti vaikka päälle 60-kymppisenä jolloin sitä elettyä elämää paljon enemmän takana. Kuitenkin kaikki lopulta kiinni ihmisistä itsestään ja siitä parisuhteesta. Pahinta on lähteä ihmisiä ja heidän valintojaan tuomitsemaan jos ei ole havaintoakaan millaista elämä esim. omaishoitajana on, kun odotettavissa on esim. kumppanin hidas ja tuskallinen kuolema vuodepotilaana. Kaikki eivät siihen yksinkertaisesti pysty ja kykene, ja se valinta suotakoot heille ilman syyllistämistä tai kyseenalaistamista.

Sukupuoli kannattaa selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä. Parhaiten sen pystyy selvittämään sormien pituudesta. Miehellä nimetön on pidempi kuin etusormi. Naisella puolestaan etusormi on pidempi kuin nimetön. Tätä seikkaa ei korjata edes sukupuolenvaihdosleikkauksessa. Notta näin.

Mökillä outoja tapahtumia ja puhetta - tutkijaryhmä tallensi äänet!

Uutinen iltasanomissa. Ei mikään kumma tuo. Meidänkin mökillä kuuluu melkein joka viikonloppu outoja ääniä ja käsittämätöntä puhetta, ainakin silloin kun olen käynyt mökille tullessa alkossa.

Sanoisinpa että siinä vaiheessa kun seurustelukumppani jostain vaivoistaan kertoon, niin kannattaa istua pohtimaan, että miten itse siihen vaivaan suhtaudut? Jos tuntuu ärsyttävältä, inhottavalta, siltä ettet voi sietää, niin silloin suhteen päättäminen on viisasta.

Meille kaikille tulee se aika eteen, että joudutaan sitä kumppania hoitamaan. Joko ennemmin tai myöhemmin. Silloin ei voi valita, että otanko tuon ihmisen vai en, silloin sitä on niin kiintynyt siihen toiseen, ettei välitä. Sitä hoitaa ja rakastaa - niin ylä- kuin alamäessä. Vikoineen, virheineen, kaikkineen päivineen. Kukaan ei selviä tästä elämästä sairastumatta joskus johonkin. Se voi olla harmitonta, lyhyttä, kroonista, vaikeaa, vakavaa, kivuliasta, ihan mitä tahansa.

Mä itse suhtaudun asiaan siten että en ole huolissani kenenkään fyysisistä vaivoista. Hälytyskelloni alkavat soida, jos alkaa vaikuttaa liian hyvältä. Ja ihmisillä on aina jokin vika tai vamma. Fyysinen tai henkinen vamma. Niihin voi napata pillerin. Mutta on yksi vamma, johon mikään ei auta: ASENNEVAMMA. Sellaista kumppania en huolisi.

Naidaan villisti puskissa, joka kuukausi uusi kumppani, ok? Ei siinä ehdi kysellä terveyshistoriaa (täydellistä ei olekaan) kun tyydytämme rakkaita vaistojamme, ah ihanaa. Luin viestit ja olette oksettavaa väkeä! Kun naapurin Ernolle iskee mielen sairaus kuin salama kirkkaalta taivaalta, ruikuttakaa v*ttu sitten että hän on huonompi ihminen ja ikuiseen erakkoelämään tuomittu HUONOMPI ihminen kuin vaikkapa diabeteksen saava äitimammasi. Ai että airaat ihmiset ansaitsee tyyliin kuoleman eikä rakkautta ollenkaan?? Herätkää, täydellistä leikkivät p*skaihmiset! ASENNEVAMMA on perseessänn* kiinni. Oksettavaa luettavaa.

Riippunee sairauden laadusta kyllä.

Jos on jokin toiminnasta johtuva juttu, kuten esim. välilevyn pullistuma, ei ole mitään merkitystä mihinkään.

Mutta jos on esim.

piikkihuumeista saatu hepatiitti tai HIV, niin asia muuttuukin aivan tyystin.

pääsikö kumppanilta pieru? eihän tässä voi sairauksista puhua ennen kuin tietää mistä on kyse. riippuu ja roikkuu taas niin monesta asiasta että turha vastata kysymyksiin.

Kerran olin sokkotreffeillä lievästi kehitysvammaisen naisen kanssa. Nainen kertoi kyllä viestittelyssä olevansa lievästi kehitysvammainen, mut ei se sairaus ollut syy miksen ollut kiinnostunut ekan tapaamisen jälkeen, vaan ihan muista syistä. Nainen ilmoitti viestittelyssä että haluaa äkkiä oman lapsen. Oletin että se haluaa mahdollisimman nuorena lapsen. Kyllähän mäkin haluisin tulevaisuudessa lapsen, mut en nyt mitenkää hätäilyllä. Nainen oli viestittelyssä ennen tapaamista sanonut että on hyvä sängyssä, on hyvä suutelee ja haluaa mun kanssa äkkiä saunaan. Otin viestit enempi huumorilla, kun kokemusten mukaa nainen on aina ollut se joka pelästyy, jos mies on ekoilla treffeillä liian hätäinen.Sitten kun me tavattiin livenä, niin se alkoi heti kyselee että halunko varmasti lapsia, olenko varma että saan lapsen ja olenko käynyt testeissä. Se oli yksi syy miksi en ollut kiinnostunut enempää. Syötiin mäkissä ekoilla ja ainoilla treffeillä. Mulla meni ruokahalut, kun se ei yhtää reagoinut, vaikka majoneesia valui pitkin naamaa ja ei hoksannut käyttää servettiä, vaikka toin meille molemmille ison kasan servettejä. Sitten kun lähin bussilla kotiin, niin se tuli samalla bussilla pari pysäkkiä. Ennenkun se jäi bussista pois, niin se oikein puhu kovalla äänellä "MÄ HALUN TAVATA UUDESTAAN JA HALUN SUN KANSSA SÄNKYYN JA SAUNAAN MAHDOLLISIMMAN PIAN!" Mä en vastannut siihen muutakun "Heippa". Kyllä hävetti, kun bussi oli täynnä ja kaikki tuijotteli. Heti kotiin päästyä lähetin viestin ettei se oo mun tyyppiä ja voidaa mun puolesta olla vaan kavereita. Siitä se otti nokkiinsa va vaati multa selityksiä. Mä vastasin että on sitten parempi ettei nähdä, soitella eikä tekstailla edes kaverina ja toivotan hyvää jatkoa.

Olen 40 ja risat ikäinen psoria sairastava mies ja ainakaan minulla ei ole mahdollisuutta saada parisuhdetta sairauteni vuoksi .. niin julmia ja pinnallisia naiset ovat.
Sairauteni vaatii päivittäistä ihon rasvausta eikä siitä huolimattakaan pysy oireettomana.

Olenkin jo luopunut toivosta kumppanin löytymisen suhteen.

Suosittelen sinua tekemään geenitestin omista periytyvistä sairauksistasi, joita itse kannat. Tulet yllättymään. Kukaan ei säästy niiltä. On täysin arpaonnea kuka sairastuu.

Joo entäs mä sitten mulla ei ole mitään sairauksia mut miehet joita oon deiteissä tavannut ovat olleet sairaita.Hyväksyn jos on joku tavallinen sairaus mut mielenterveys häiriöt, narsismi ja alkoholiriippuvaiseti niitä kaihdan.

En anna vaikuttaa, elleivät he käyttäydy typerästi kuultuaan minun suvunsairauksista (suvussa on hedelmällisyysongelmia ja 1. tyypin diabetestä).

Itse olen ollut yhdessä yli 10 vuotta miehen kanssa, joka sairastaa vaikeaa kroonista suolistotulehdusta sekä muutamia muita liitännäissairauksia. Sairauden vaikutus parisuhteeseen tuli vasta ajan myötä, ei ensi tutustumisella. Ainakin meillä suhteen ensimetrit meni niin, että toista ei 24 h päivässä nähnyt vaan nähtiin silloin kun kummallekin sopi. Asuttiin pari vuotta erillään ja nähtiin mielestäni vain toisen "hyvät" puolet. Tiesin toki mieheni sairaudesta alusta alkaen.

Nyt jo pitkään yhdessä asuneena ja eläneenä voin sanoa, että sairaus vaikuttaa arkeemme aika paljon. Toinen ei jaksa työpäivän jälkeen välttämättä lähteä esim kauppaan, tehdä kotitöitä tms Pääasiallisen vastuun arjen pyörittämisestä kannan minä. Lääkkeillä ja erilaisilla hoidoilla on aika rankkoja sivuvaikutuksia. Uupumus on usein läsnä.

Olen joutunut käsittelemään mieheni sairautta paljon henkisesti. Ajoittain olen uupunut "olemaan aina vahva". Mielestäni parisuhteessa on välttämätöntä, että sairaudesta voidaan keskustella yhdessä avoimesti. Ymmärtäminen on tärkeää - niin se, että terve yrittää ymmärtää sairastunutta mutta myös se, että sairas yrittää ymmärtää tervettä.

No tietysti vakavista sairauksista kuuluu kertoa toiselle, kuten esim just diabeteksestä.
Sairaus ei kuitenkaan ole syy eristää toinen tai kartella häntä muuten.
Sairaillakin on kyllä oikeus ihmissuhteisiin.
Itse olisin ainakin mieluummin sitten vaikka diabeetikon kanssa kimpassa, kuin jonkun asennevammaisen pöljän kanssa. Muutenkin ihminen ja ne henkilökemiat se tärkeämpi asia on.
Mutta tää nyt tietenkin on vain minun mielipiteeni.

Mitä mieltä olette miehet sairaudesta, jossa naisella on jatkuva ripuli? Tämä tarkoittaa, että ripulia on lähes päivittäin, mutta ajoittain myös jaksoja, jolloin on vessanpytyt punaisena eikä niitä voi silloin siivota nainen vaan se jää miehen tehtäväksi. Lienee selvää, että tällaista sairautta sairastavalla jää luonnollisesti myös peppuseksit väliin, mutta se varmaan on sivuseikka kaiken muun rinnalla.

Niinhän sitä naiset sairastuvat, kun aikansa sohvilla kaljaa kittaavia ja piereskeleviä äijiä paapovat!

Kaikille ihmisille löytyy kyllä vertaisensa kumppani, jos on itse valmis joustamaan. Harvapa nykyisessä yltäkylläisyydessä maailmassa pysyy terveenä. Mediassa esitellään kaunottaria ja komistuksia. Ihmiset tavoittelevat heitä. Kasvojen viehättävyys ja symmetrisyys korreloi terveyden kanssa. Ihminen etsii vaistomaisesti terveitä geenejä jälkeläisilleen. Tämä ei katso omaa ulkonäköä.

http://www.economist.com/node/21562896

Musta on idioottimaista ja TYHMÄÄ arvostella seurustelukumppania, jolla on jokin sairaus. Usein he eivät vain VOI sille mitään, että ovat sairaita lopun ikäänsä. Esim. mä, jolla sattuu olemaan muutama sairaus, johon ei oo keksitty parannuskeinoa, o-len 100 % syytön tilaani. En ole itse aiheuttanut yhtäkään. Ne on tulleet TUPAKOIT-SIJOILTA !! Kaikki. Että kiitos vaan, savustajat, en halua olla sairas lopun ikääni, mut -ta TE KURJAT KAPATIT aiheutitte tämän kaiken, joten saatte myöskin maksaa kai-ken mulle, okei ?
Kaikilla täysi-ikäisillä on täysi oikeus seurustella, vaikkei sitä kaikki välttämättä hyväk -syisikään.......vammaiset saavat jopa mennä naimisiin täysi-ikäisinä, kuten te nor-maaalitkin ihmiset. Ei se ole laissa MISSÄÄN kielletty. Ei vammaiset lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset pure ! Jos ei oo joku skitso, mutta niitä ei täällä paljoa ole......ja olihan salkkareissa aikoinaan eräs vammainen näyttelijä. Siis hän on oikeasti vam-mainen ja vielä elossa. Se oli sen jonkun Roosan osan näyttelevä joku Sanna......... Se näyttelee ainakin jokin aika sitten oli joku toisenlaiset frendit-sarja, itse en sitä höl -möjen höpötyksiä koskaan katsonut..........ja hän osaa kyllä näytellä hyvin ! Useim-mista ihmisistä ei näy ollenkaan päälle päin, onko heissä jokin vialla. Esmi. musta ei näy päälle päin, että mulla on mm. tyypin 2 diabetes yms.......
Ja ei mua haittaisi, jos mun seurustelukumppanilla olisi jokin vastaava sairaus, kun-han se ei oo vaan se yks hullu vahtaaja.......ja en haluaisi kovin lihavaa miestä, ei mi -elellään yli 100 kg.......eikä mikään lipputanko saa hän olla, olen itse aika lyhyt.........
Itse haluan lapsia. Olen jo 37-v nainen.

"Itse olen tätä asiaa (kuinka pian pitää paljastaa deitille, että sairastaa jotain sairautta) lapsia haluavana 31-vuotiaana miehenä viime aikoina miettinyt enemmänkin kun joistakin deiteistäni on paljastunut alkututustumisen jälkeen asioita jotka eivät ole todellakaan ilahduttaneet itseäni ja homma on jäänyt heti siihen vaikka muutoin olisi jopa voinut tutustuminen johtaa pidemmällekin."

No ei varmaan paljon ilahduta, kun saa kerta toisensa jälkeen huomata, ettei kukaan ole täydellinen. Itse tosin olen ilahtunut, etten kaltaistasi asenteeltaan sairaita ole joutunut tapailemaan (asenteethan ovat hyvin alttiita siirtymään seuraavaankin sukupolveen). Olisin jättänyt jo ensitreffeillä

Eksän kanssa suhde kaatui hänen narkolepsiaan. Nukahteli joka paikkaan (paitsi alle).

On sairauksia ja sairauksia. Usein niiden kanssa pystyy elämään ihan tavallista elämää. Otapa ensin selvää miten sairaus vaikuttaa naisen elämään tai mahdollisten tulevien lasten elämään ennen kuin vain sen perusteella ketään dumppaat. Kysy ensin naiselta itsestään, sitten lue sairaudesta kaikki mahdollinen.

Tulee kyllä vähän mieleen, että olet jäänyt tuonikäiseksi asti sinkuksi, koska sinulle ei kukaan kelpaa. Ja sinun ikäisissäsi sinkkunaisissa on jo niitä rannalle jääneitä, joten on vaikeampi löytää sopivaa. Toki naisten sinkkuus on useimmiten joko korkeista kriteereistä joutuvaa tai muuten valinta - taikka sitten hänkään ei ole löytänyt sopivaa.

Moni ajattelee, että ikäisesi "vanhapoika" on jo lähes toivoton. Netissä olen tämän itsekin huomannut. Tosin netti kerääkin enemmän näitä "vaikeasti pariutuvia".

Mies kertoi parin kuukauden tapailun jälkeen olevansa taipuvainen masennukseen, itsetuhoisuuteen ja viettäneensä jonkin aikaa hoitolaitoksessakin. Hetken ajaksi tarvitsi ottaa etäisyyttä ja punnita asioita uudelleen, mutta parin päivän jälkeen ensijärkytys tasoittui ja elämä jatkui normaaliin malliin. Nykyään on hyvä, että olen tietoinen miesystäväni 'sairaudesta' ja voin tukea häntä sen kanssa :).
Eli ei siis mielestäni heti ensitapaamisilla tarvitse ventovieraalle avautua, mutta pienen luottamuksen synnyttyä on hyvä testata, onko toinen oikeasti sen luottamuksen arvoinen... Ei kai oikeasti mukavaa ihmistä jonkin sairauden takia jättäisi?

Omasta mielestäni kumppanin luonne ja elämänasenne on tärkeämpi. Jos joku hakee oikein omaishoitajaa niin ei kiitos. Tai jos sairaus on elämän keskipiste. Täytyy sanoa että mm. HIVin kanssa epäröisin. Masennus tuntuu olevan nykyään yleinen juttu, mutta siinäkin asenne painaa paljon. Jos joku tarvii ilmapallon rinnalleen pitämään väkisin mielen ylhäällä niin ei.
Mutta muuten menee kaikki varmaan. Ihan ekoilla treffeillä ei kyllä sytytä sairaskertomukset.

Hoitajana voisin tähän keskusteluun lisätä että 2.tyypin diabetes voi olla ihmisellä vaikka ei olisikaan lihava. Oon tavannut potilaita joilla 2.tyypin diabetes ja laihoja kun tikut ja syövät/liikkuvat oikein.

Tämäkin sairaus on pitkälti geeneissä.

Niin ja harva ihminen on koskaan terve. Meillä kaikilla on aina jotain.

Minulla on autoimmuunisairauksia, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään jossain määrin. Miehelläni on aivovamma, epilepsia, psoriasis jne jne. Lapsia meillä on neljä, joista kaikki terveitä ja reippaita "ikiliikkujia", hyvin urheilullisia. Juoksin itse kilpaa ennen sairauden puhkeamista ja mieheni pelasi jääkiekkoa. Meistä vanhemmista kummastakaan ei päältäpäin näy mikään muu kuin miehen psori pimeimpään aikaan talvella. Minun sairauteni ei häiritse miestäni, eikä mieheni sairaudet minua. Sisin ratkaisee ja puhdas halu olla yhdessä, perhe.

Aloittajan toivon todella kasvattavan itseään hieman ennen minkäänlaisen parisuhteen aloittamista. Asennevamma on kaikista vammoista ja sairauksista inhottavin partnerin katsella.

Rohkaisevaa. Minulla on 1-tyypin diabetes. Nyt en kai saa ketään)=. Kuvitelkaa omalle kohdallenne. Diabetes ei sen suuremmin vaikuta lastensaantiin. Lääkäri mulle sano niin. Hyvin lapsellista touhua jos rakastaa jotain tyyppiä ja jättää sen ku se "piikittää itteään kokoaja" HUOH!

Jos toinen kertoisi omaavansa mielenterveysongelmia, masennusta tmv. en alkaisi edes harkitsemaan häntä vakavasti. En vaikka olisi joskus aiemmin kärsinyt ko. ongelmista ja nyt "parantunut" tai "hyvässä kunnossa". Siihen ei ole luottaminen, sillä erilaiset elämäntilanteet voivat laukaista sairauden uudelleen tai jopa pahentaa sitä. En sellaista jaksaisi.

Toipunutta alkoholistia en myöskään ottaisi seurustelukumppaniksi. Siihenkään ei ole luottaminen, että korkki pysyy kiinni. Siis liian riskialtista.

Kinkkisiä tilanteita saattaa sen sijaan syntyä silloin kun sairaus yllättää vasta kun ollaan jo oltu ja eletty yhdessä. Siinä tapauksessa en puolisoani hylkäisi kuitenkaan. Oli sitten kyse vaikkapa em.sairauksista .
Tosin puhuttaessa alkoholismista sairautena, ehtona olisi se, että toinen haluaa parantua. Jos ei halua, jättäisin kyllä.
Hulluakaan en hylkäisi, ellei vaarallisen hulluksi tulisi tai alkaisi käyttäytymään holtittomasti (kakssuuntainen tai narsisti).

Elimellisesti sairastuneen kanssa voisin suunnitella yhteistä elämää, mutta en siinä tapauksessa, että sairaus periytyisi jälkipolville. Sellaista riskiä en haluaisi lapsilleni sälyttää.

Sitouduin nuorena parikymppisenä silloiseen poikaystävääni, joka oli vammautunut tapaturmaisesti ja joutunut pyörätuoliin. Hän tarjosi mahdollisuutta lähteä; itse totesin, ettei niin tule koskaan vamman vuoksi tapahtumaan. Yhteiseloa on kohta takana pari vuosikymmentä ja elämä on ollut rikasta ja antoisaa. Ei välttämättä helppoa, mutta itse en yhdistä helppoa elämää onnelliseen ja rikkaaseen elämään. Vastoinkäymisen määritelmä on yksilöllinen. Palasimme juuri matkalta Afrikasta ja seuraava pitkä matka on keväällä. Life is just wonderful!

Niin kysyit rasistinen Suomi24 etusivulla otsikolla " Kuka halaua seurustella sairaan kanssa?", mistä tähän Suomi24- keskusteluunne arvon Suomi24 tähän keskusteluun fooruminne etusivun kautta tulin, vaikken olen paskan vertaa kiinnostunut ainakaan nettideittailusta, enkä omaa sellaisesta mitään käsitydtä tai kokemusta.

Mielenkiintoisen epämiellyttävän rasistista urkintaa teillä, Suomi24. En vastaisi, jos olisin nettiseuranhakija, mutta kun en ole koskaan olllut enkä koskaan tule olemaan, voin ottaa kantaa.

Minä en hae seuraa enkä halua lapsia siksi, että mulla on colitis ulcerosa, joka on ihan s*tanan kivulias ja harvinainen sairaus. Se ei näy päällepäin eikä tartu, ei ole mikään itse hankittu sairaus eikä etenkään seksisairaus, eikä vammauta mua välttämättä, mutta valtaosa ei edes tiedä mikä se sairaus on, enkä halua joutua selittämään kenellekään yhdellekään, että miksi vietän joskus tunteja kouristellen fyysisestä kivusta vessassa tai että miksi joudun koko elämäni syömään sytostaatteja. Voisin saada lapsia, mutta en halua lapsia, siksi että Luoja antoi mulle parhaassa iässäni colitis ulserosan. Kahdeksan ekaa sairastusvuotta vaan odotin, että milloin ne tule kiskomaan multa paksusuolenjn veks ja pääsen ihan rehdisti vammaiseksi, mutta ei ole vielä tapahtunut - tosin elämäni ei koskaan ole enää sitä,mitä se oli silloin, kun ei ollut elämä koko elämä sitä, että ravaa kahden kuukauden - joskus parin viikonkin. välein labrassa tutkituttamassa, että nytkö ne maksa-arvot ja valkosoluarvot pamahtaa tästä sytostaatista vaiko huomenna. Onneksi sain 24-vuotaaksi asti olla terve: se oli hienoa elämää olla omahyväinen ja tavallaan mä kadehsin niitä, joiden koko elämä on kiinni jostakin ulkonäöstä, he on niin tyhmäntyhmän vapaita.

Kyllä mä maratonejakin varmaan treenattuna pystyisin juoksemaan, mutta en koskaan tule elämään sellaista päivää, ettei mun olisi pakko fyysiseen sairauteen syödä lääkkeitä. Tosin, oli kai jollakin JFK:lla ja esimerkiksi on pop- tähti Anastaciallakin sama sairaus kuin mulla, mutta on vaan niin, että näistä asioista pitää olla hys , hys.

Minä voisin seurustella vammaisen kanssa, mutta en rasistin kanssa - yleisesti asiaa ajatellen. Netistä en hae seuraa. Mä olen sen verran sosiaalinen, että en tartte mitään virtuaaliruutuja ja feikki-ideniteettejä keskustellakseni, jos haluan tutustua.

Onko lihavuus myöskin teistä sairautta??

Juu. Ei sairaus ole sama, kuin kelvottomuus parisuhteessa. Jos itse olisin vapailla parisuhdemarkkinoilla, kertoisin kuitenkin heti, että lapsista haaveilevien ei kannata yrittää, kun en niitä saa. Mutta ei haittaisi, vaikka niitä olisi toisella jo valmiina. Ei ole reilua vedättää tälläisessä asiassa. Muuten veikkaan, että kannattaisi muutenkin tutustua hiukan, ennenkuin haaveilee pullantuoksuisesta emännästä, tiptop-siisteydestä, tasaisesta luonteesta, jne. En oo ruukannu valehdella, vaan todennut, että olen aikas pask* emäntäehdokas, mutta tykkään kuksia. Minäpä en vaadi toiseltakaan ihmeitä. Uskollisuutta ja aitoa rakkautta vaan.

Melkoista trollailua :) Vakavasti ottaen: tuskin mikään pikkusairaus haittaa yhtään mitään eikä isompikaan. Persoonallisuus- ja mielialahäiriöistä en silti valitettavasti innostu. Koettua masennustakaan en pelkää, mutta seurustelua aloitettaessa ei voi olla "tilanne päällä". Siitä ei tule yhtään mitään.

Tapasin tässä taannoin keski ikäisen miehen ja hän alkoi oitis pöytään
päästyämme tekemään selkoa sairauksistaan. Eihän siinä muuten
mitään, mutta kun melkein koko aika meni kuunnellessa hänen remppojaan
ja leikkauksia, joita oli tehty vuonna se ja se.

Pakosta alkoi ahdistamaan.

...naista olemassakaan. Jo se että on nainen, riittää.

Riippuu tietysti mistä sairaudesta on kyse, mutta sanotaan, että vaikuttaa paljon. Varsinkin, jos nyt puhutaan elinikäisestä kumppanista, niin onhan sillä suuri vaikutus koko elämään, että onko toinen terve vai sairas ja missä määrin. Tautisiahan me kaikki ollaan enemmän tai vähemmän, että kyse on tietysti mittakaavasta. Loisiakin on varmaankin enemmistöllä suomalaisista, toksoplasmoosikin on jollain kolmanneksella.

Mutta näin yleisesti ottaen, niin minulla on kriteerinä terve ja lisääntymiskykyinen nainen. "Kissanaisia" pyrin välttämään toksoplasmoosin takia, mutta ei sekään nyt niin justiinsa ole. Tosin käyttäytymistä muuttava ja lapsille vaarallinen loinen ei kyllä mitään lisäpointsejakaan tuo.

Palaan, täällä paljon keskustelua aikaan saaneeseen, diabetes asiaan sen
verran, että 2 tyypin pitkään hoitamattomana diabetes, voi aihettaa miehille kyvyttömyyttä.

Näin kävi meillä, että seksiä ei ollut vuosiin. Moni sairastaa tietämättään,
eli saattaa tulla esille jossain terveys tarkastuksessa, ihan sattumalta.

Kaikki muut kelpaa, jos on oikeanlaista kemiaa paitsi:
Sellainen, joka on seksihurjastelullaan kerännyt liudan sp tauteja itselleen.
Narsisti
Psykopaatti
Tunneköyhä
Patologinen valehtelija
Pettäjä... se vasta sairaus onkin.

Moni on täällä(kin) esittänyt päättelyketjun, että ihmisen oma käytös aiheuttaa jonkin sairauden. Että esimerkiksi liikunnan puute laukaisee diabeteksen.

En tiedä yhtään tutkimusta, jonka perusteella voisi väittää: "kun ihminen tekee x:n, siitä seuraa sairaus y." Jos tutkija löytää x:n, joka selittää vaikka 70% todennäköisyydellä sairauden y:n puhkeamista, hän repeää riemusta. Silloinkin se x on usein iso joukko syitä, eikä suinkaan yksittäinen syy. (Ja ennen kaikkea: tutkimus on usein tehty huonosti.)

Tietenkin on totta, että turvaa vaille jääminen varhaislapsuudessa aiheuttaa stressihäiriön (hermoston kehittymättömyyden vuoksi), joka sitten vaikuttaa ihmisen fyysiseen terveyteen läpi elämän. Ns. stressisairaudet...

LISÄKSI: x voi aiheuttaa tietyille ihmisille y:n, mutta toisille ei. Näin ollen hyvät elämäntavat suojaavat vain osaa ihmisryhmää. Toisaalta kuka ties, mikä riittää kenellekin "terveelliseksi elämäntavaksi". Esimerkiksi kevyttuotteet saattavat olla tietyille ihmisille yksi pahimmista elämäntavoista... ja ko. henkilö voi luulla elävänsä terveellisesti (kun ei syö rasvaa..).

Tiedotusvälineet luovat harhaa - jotta lehtiä ja tuotteita ostetaan. JOTEN: voitte ihan hyvin sairastua, vaikka toimisitte miten hyvin. Tietenkään ei silti kannata tieten tahtoen nostaa omaa mahdollista todennäköisyyttä sairauteen... Tärkeintä on kuitenkin se, että elämäntapa miellyttää enemmän itseään. Liikunta on mukavaa jne. Jos se on väline johonkin... sanoisin...

Toivon, että sairastuneita ei enää syyllistettäisi. Lääketieteessä ei tiedetä vielä, miksi ihminen sairastuu. Tiedätkö siis sinäkään? Toki on yksi x, joka lisää todennäköisyyttä sairastumiseen lähes kaikkiin sairauksiin... ja se on biologinen ikä. Siihen ei auta plastiikkakirurgia, ei mikään. Mutta tarvitseeko siitä ketään syyttää?

Ilmeisesti vaikuttaa paljon. Itselläni 40 %:n invaliditeetti eli liikuntarajoite, eikä treffejä ole ollut vuosiin. No, olen kyllä joskus käynyt treffeillä eikä kaikki suhteentyngät kaatuneet rajoitteeseen. Mutta aika hiljaista on ollut.

Vaimoni kertoi ekan kk aikana kuinka ollut Heinolan reumaparantolassa murrosiässä puoli vuotta. Ja nykyään särkee paikkoja ja syö lääkkeitä.
Kertoi myös että oli takapenkillä kun kuski nukahti, menivät pelolle liki 100 km nopeudesta . Siitä ei paljoa muuta kuin selän jäykkyyttä.
Vaimon sairaudet ja kivut loppui, kun sai 45v hermojuuritulehduksen, oli syötettävä ja pyörätuolissa kuukauden. Nyt ei lääkitystä ja jopa juoksee 20 metriä.

Kaikesta yli 55 vuota. edelleen ollaan reippaina ja yli 82v ikäisinä. Hiihtelemässä juuri käytiin ja vielä toinenkin kerta on lapin matka edessä keväällä. kesällä lastenlastenlasten kanssa etelänmatkoja , useampia.

Eli kaikesta ei tiedä miten elämä kulkee. Neljä lasta tuli ja kaikilla menee hurjan hyvin.

Minä ja myös hän tunsi että löydettiin se ihan oikea.
Eka lapsi tuli alle vuoden tuttavuudesta, häät oli 4 kk tutustumisesta.
Yhteen muutettiin noin kuukauden kuluttua.

molemmilla oli useita kymmeniä 1-5 kerran tapaamisia, kummallakaan ei kuukautta pidempää suhdetta. Koska tiesimme että sen oikean huomaa heti, ei tarvi kokeilla yhteiseloa.

Suurin murhe on tuttavien loppuminen, viimevuoden tammikuun lehdessä oli kolme parasta ystävääni ristillä samassa lehdessä ja usein on kaksikin läheistä. Ainoat ystävät on omat jälkeläiset.