Tässä olisi tällaista henkilöhahmon luomista. Saa vapaasti kommentoida.
Tero Vähäsavo rapisteli kokolihahampurilaisen esiin käärepaperista ja nuolaisi sormilleen valuneen majoneesin huuliensa väliin. Hän haukkasi suun täydeltä hampurilaista, jauhoi sitä äänekkäästi, siemaisi välillä pillillä cokista pahvimukista ja röyhtäisi kuuluvasti. Hän nojautui Audi Quatronsa nahkaverhoiltuun penkkiin ja katsoi ulos sivuikkunasta. Ulkona vihmoi vettä, lammikot poreilivat ja asfaltti kiilteli mustana. Tuulilasinpyyhkijän sulat ulvahtelivat harvakseltaan pyyhkäistessään pois lasiin kertyneet vesihelmet. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja pimeys läpitunkematon. Auton lämmitin humisi ja ainoa valo ohjaamoon tuli vihreinä hohtavista mittarivaloista.
Hän tarkensi katsettaan kadun toisella puolella kohoavan rivitalon ikkunaan, josta kajasti valoa. Tuttu hahmo hääri asunnon ikkunassa. Hän tunnisti Liisan hoikan ja urheilullisen vartalon etäisyydenkin päästä. Liisalla oli yllään punainen collegehuppari, jonka vetoketju oli vatsaan saakka auki. Pitkät vaaleat hiukset olivat kiinnitetty tiukalle ponninhännälle. Vähäsavo yritti hahmottaa, mitä naisella oli hupparin alla. Ohut toppi vai t-paita?
Majoneesia tipahti paidalle ja hän kirosi äänekkäästi, kaivoi pikaruokaketjun ruskeasta paperipussista kasan lautasliinoja ja pyyhki enimmät rasvatahrat pois. Lopuksi hän vielä nuoli majoneesin, salaatinpalasten ja ketsupin yhdistelmän käärepaperista, tunki käytetyt lautasliinat ja pahvimukin paperipussiin, avasi Audin oven ja viskaisi pussin sateen kastelemalle nurmikaistaleelle. Tuuli nappasi kiinni pussista ja riepotteli sitä ympäri jalkakäytävää levittäen roskat pitkin katua. Hän sulki oven ja käänsi huomionsa uudelleen rivitalon suuntaan. Liisa laittoi selvästi ruokaa, kääri vyötärölleen mustan essun ja poukkoili edestakaisin jääkaapin ja työtason välillä.
Vähäsavo tarttui apukuljettajan penkillä lojuviin minikiikareihin, poisti suojakotelon ja asetti kiikarit kasvoilleen. Kiikareiden avulla hän pystyi erottamaan naisen kasvonpiirteet selvästi. Ensimmäiset juovat olivat muodostuneet naisen suurten nukkemaisten silmien ympärille saaden kasvoihin rosoisuutta, joka entisestään korosti niiden kauneutta. Liisalla ei ollut meikkiä, kuten ei juuri koskaan töissä tai vielä kilpaillessaan urheilukentillä. Liisa kuului niihin naisiin, jotka olivat täydellisiä sellaisenaan. Välillä Liisan huulet kaartuivat hymyyn, kuin muistaen tai tavoittaen jonkun hauskan ajatuksen. Vähäsavo laski kiikareita alemmas ja tarkensi katseensa Liisan rintoihin. Ne peittyivät aluspaidan ja essun alle, mutta niiden aiheuttaman kohouman erotti selvästi. Täydelliset, Vähäsavo ajatteli, ja laski oikean kätensä housujensa etumukselle. Hänen peniksensä oli jäykistynyt ja hän hyväili sitä housujensa läpi tuntien paisuvansa lisää. Hänen ajatuksensa alkoivat harhailla ja hengitys muuttui raskaaksi huohotukseksi.
Liisa katosi hetkeksi näkyvistä ja Vähäsavo laski kiikarit syliinsä. Tumma varjo vilahti hänen autonsa ikkunan sivuitse ja hän säpsähti ajatuksistaan. Keltaiseen tuulipukuun pukeutunut pyylevä nainen hölkkäsi raskailta näyttävin askelin kohti asuinalueen pohjukkaa. Lammikoiden vesi roiskui lenkkitossujen iskeytyessä niiden pintaan. Vähäsavo nosti kätensä haarojensa välistä ja käänsi peruutuspeiliä siten, että pystyi tarkastelemaan kasvojaan sen kautta. Ne hohtivat aavemaisina vihreässä valossa. Hän paljasti hampaansa ja hymyili. Silmät kiilsivät pimeässä kuin kaksi jääkidettä. Hän veti kauluspaitansa rintataskusta kamman ja kampasi ohueksi käyneet hiuksensa tiukemmalle jakaukselle. Suupielen majoneesitahran hän pyyhki kämmenensä selkämykseen ja sen edelleen farmarihousujensa reiteen. Sitten hän kasasi kojelaudalle pinotut paperit kainaloonsa, avasi oven ja astui sateeseen.
Matkalla ovelle hän pohti mielessään, mitä Liisa ajattelisi tai sanoisi nähdessään hänet seisomassa kotiovellaan. Hän alkoi vihellellä iloisesti.
Tero Vähäsavo rapisteli kokolihahampurilaisen esiin käärepaperista ja nuolaisi sormilleen valuneen majoneesin huuliensa väliin. Hän haukkasi suun täydeltä hampurilaista, jauhoi sitä äänekkäästi, siemaisi välillä pillillä cokista pahvimukista ja röyhtäisi kuuluvasti. Hän nojautui Audi Quatronsa nahkaverhoiltuun penkkiin ja katsoi ulos sivuikkunasta. Ulkona vihmoi vettä, lammikot poreilivat ja asfaltti kiilteli mustana. Tuulilasinpyyhkijän sulat ulvahtelivat harvakseltaan pyyhkäistessään pois lasiin kertyneet vesihelmet. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja pimeys läpitunkematon. Auton lämmitin humisi ja ainoa valo ohjaamoon tuli vihreinä hohtavista mittarivaloista.
Hän tarkensi katsettaan kadun toisella puolella kohoavan rivitalon ikkunaan, josta kajasti valoa. Tuttu hahmo hääri asunnon ikkunassa. Hän tunnisti Liisan hoikan ja urheilullisen vartalon etäisyydenkin päästä. Liisalla oli yllään punainen collegehuppari, jonka vetoketju oli vatsaan saakka auki. Pitkät vaaleat hiukset olivat kiinnitetty tiukalle ponninhännälle. Vähäsavo yritti hahmottaa, mitä naisella oli hupparin alla. Ohut toppi vai t-paita?
Majoneesia tipahti paidalle ja hän kirosi äänekkäästi, kaivoi pikaruokaketjun ruskeasta paperipussista kasan lautasliinoja ja pyyhki enimmät rasvatahrat pois. Lopuksi hän vielä nuoli majoneesin, salaatinpalasten ja ketsupin yhdistelmän käärepaperista, tunki käytetyt lautasliinat ja pahvimukin paperipussiin, avasi Audin oven ja viskaisi pussin sateen kastelemalle nurmikaistaleelle. Tuuli nappasi kiinni pussista ja riepotteli sitä ympäri jalkakäytävää levittäen roskat pitkin katua. Hän sulki oven ja käänsi huomionsa uudelleen rivitalon suuntaan. Liisa laittoi selvästi ruokaa, kääri vyötärölleen mustan essun ja poukkoili edestakaisin jääkaapin ja työtason välillä.
Vähäsavo tarttui apukuljettajan penkillä lojuviin minikiikareihin, poisti suojakotelon ja asetti kiikarit kasvoilleen. Kiikareiden avulla hän pystyi erottamaan naisen kasvonpiirteet selvästi. Ensimmäiset juovat olivat muodostuneet naisen suurten nukkemaisten silmien ympärille saaden kasvoihin rosoisuutta, joka entisestään korosti niiden kauneutta. Liisalla ei ollut meikkiä, kuten ei juuri koskaan töissä tai vielä kilpaillessaan urheilukentillä. Liisa kuului niihin naisiin, jotka olivat täydellisiä sellaisenaan. Välillä Liisan huulet kaartuivat hymyyn, kuin muistaen tai tavoittaen jonkun hauskan ajatuksen. Vähäsavo laski kiikareita alemmas ja tarkensi katseensa Liisan rintoihin. Ne peittyivät aluspaidan ja essun alle, mutta niiden aiheuttaman kohouman erotti selvästi. Täydelliset, Vähäsavo ajatteli, ja laski oikean kätensä housujensa etumukselle. Hänen peniksensä oli jäykistynyt ja hän hyväili sitä housujensa läpi tuntien paisuvansa lisää. Hänen ajatuksensa alkoivat harhailla ja hengitys muuttui raskaaksi huohotukseksi.
Liisa katosi hetkeksi näkyvistä ja Vähäsavo laski kiikarit syliinsä. Tumma varjo vilahti hänen autonsa ikkunan sivuitse ja hän säpsähti ajatuksistaan. Keltaiseen tuulipukuun pukeutunut pyylevä nainen hölkkäsi raskailta näyttävin askelin kohti asuinalueen pohjukkaa. Lammikoiden vesi roiskui lenkkitossujen iskeytyessä niiden pintaan. Vähäsavo nosti kätensä haarojensa välistä ja käänsi peruutuspeiliä siten, että pystyi tarkastelemaan kasvojaan sen kautta. Ne hohtivat aavemaisina vihreässä valossa. Hän paljasti hampaansa ja hymyili. Silmät kiilsivät pimeässä kuin kaksi jääkidettä. Hän veti kauluspaitansa rintataskusta kamman ja kampasi ohueksi käyneet hiuksensa tiukemmalle jakaukselle. Suupielen majoneesitahran hän pyyhki kämmenensä selkämykseen ja sen edelleen farmarihousujensa reiteen. Sitten hän kasasi kojelaudalle pinotut paperit kainaloonsa, avasi oven ja astui sateeseen.
Matkalla ovelle hän pohti mielessään, mitä Liisa ajattelisi tai sanoisi nähdessään hänet seisomassa kotiovellaan. Hän alkoi vihellellä iloisesti.
Vastaukset 67
Vanhimmat
Hyvää, sujuvaa kerrontaa mielestäni. Pystyin lukiessani kuvittelemaan tilanteen, hahmon ja ympäristön, tunnelma on aito.
Ei ei. Selitystä ihan liikaa. Kuin tiiliskiveä lukisi.
Ei huanoo :) Lyhentäisin turha pitkiä virkkeitä, se lisäisi tunnelmaa.
Myös minämuotoinen kerronta voisi toimia paremmin.
Minä-muotoa ei tässä voi käyttää, sillä autossa istuja ei ole päähenkilö. Muutenkin vierastan minäkerrontaa. Ulkopuolinen kertoja on minulle luonnollisempi vaihtoehto. Kiitos "kirjoitusharjoituksestasi". Hauska nähdä jonkun muokkaavan omaa tekstiään. :)
Kirjoitusharjoitus.
Rapistelin hampurilaisen esiin ja nuolaisin sormilleni valuneen majoneesin. Haukkasin suun täydeltä ja jauhoin äänekkäästi. Siemaisin välillä pillillä cokista ja röyhtäisin. Nojasin Audini nahkaverhoiltuun penkkiin ja katsoin ulos. Ulkona vihmoi, lammikot poreilivat ja asfaltti kiilteli mustana. Pyyhkijänsulat ulvahtelivat harvakseltaan vesihelmien myötä. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja pimeys läpitunkematon. Auton lämmitin humisi ja ainoa valo ohjaamossa oli vihreiden mittarivalojen kajo.
Tarkensin katsettani rivitalon valaistuun ikkunaan. Tuttu hahmo. Tunnistin Liisan hoikan ja urheilullisen vartalon näinkin kaukaa. Hänellä oli yllään punainen collegehuppari, jonka vetoketju oli lähes alas asti auki. Pitkät vaaleat hiukset olivat ponninhännällä. Yritin hahmottaa, mitä hänellä oli hupparin alla. Ohut toppi vai t-paita?
Majoneesia tipahti paidalleni ja kirosin. Löysin servietin ja pyyhin enimmät pois. Lopuksi nuolin majoneesin, salaatinpalasten ja ketsupin yhdistelmän käärepaperista, jonka runttasin paperipussiin. Avasin oven ja viskasin pussin sateen kastelemalle nurmelle. Tuuli tarttui pussiin ja riepotteli sitä ympäri jalkakäytävää. Käänsin huomioni uudelleen rivitalon suuntaan. Liisa laittoi ruokaa, kääri vyötärölleen mustan essun ja poukkoili edestakaisin jääkaapin ja työtason välillä.
Otin esiin minikiikarit. Erotin Liisan kasvonpiirteet selvästi. Ensimmäiset juovat olivat hänen suurten nukkemaisten silmien ympärillä ja antoivat kasvoihin rosoa, joka entisestään korosti niiden kauneutta. Liisalla ei ollut meikkiä, kuten ei juuri koskaan töissä tai urheilukentillä. Hän kuului niihin naisiin, jotka olivat täydellisiä sellaisenaan. Liisan huulet kaartuivat hymyyn, kuin muistaen tai tavoittaen jonkun hauskan ajatuksen. Laskin kiikareita alemmas ja tarkensin Liisan rintoihin. Ne peittyivät aluspaidan ja essun alle, mutta kohoumat erotti selvästi. Täydelliset. Laskin oikean käteni housujeni etumukselle. Tunsin itseni kovana ja kun sivelin, tunsin paisuvani lisää. Hengitykseni kiihtyi.
Liisa katosi hetkeksi näkyvistä ja laskin kiikarit syliini. Tumma varjo vilahti auton edessä ja hän säpsähdin. Keltaiseen tuulipukuun pukeutunut pyylevä nainen hölkkäsi raskain askelin kohti asuinaluetta. Lammikoiden vesi roiskui lenkkitossujen iskeytyessä niiden pintaan. Nosti käteni haaroistani ja käänsin peruutuspeiliä niin, että näin kuvani. Aave vihreässä valossa. Paljasti hampaani ja irvistin. Silmäni kiilsivät jääkiteinä. Kampasin ohueksi käyneet hiukseni tiukemmalle jakaukselle. Pyyhkäisin suupielen majoneesitahran kämmeneeni selkämykseen ja sen edelleen housujen reiteen. Kokosin kojelaudalle pinotut paperit kainalooni ja astuin sateeseen.
Matkalla ovelle pohdin, miten Liisa reagoisi nähdessään minut kotiovellaan. Huuliltani purkautui vaimea vihellys.
Makunsa kullakin, mutta tämä on liian paljas ja nopea tempoinen minun makuuni. Tykkäsin alkuperäisen tunnelmasta enemmän. Itsekin harrastan kuvailua ja tykkään lukea rikasta, sanakylläistä tekstiä.
Muutamia kohtia löysin, joita pelkistäisin, mutta en aivan näin radikaalisti, kuin Novelman ehdottelee.
Töksähtelykään ei ole sen sujuvampaa kuin rönsyily. Kerronta tyylejä on useita ja toisiin toki sopii kiihkeämpi tempo ja toiseen rauhallinen, kuvailevampi.
Äkkiseltään tuli muutamia pikkuseikkoja mieleen, kuten tuo Audi Quatronsa...... nahkapenkkiin, joka häiritsi jotenkin. Minun mielestä nojaudutaan penkkiä vasten, eikä penkkiin. Myös Quatronsa voisi olla ilman omistusliitettä. Onko Quatro edes välttämätöntä mainita? Itse olen juuri näitä karsinut omasta romaanistani ahkerasti pois. Audin voisi myös ensimmäisen kerran jälkeen korvata pelkällä autolla, koska on tarpeetonta korostaa merkkiä joka välissä.
Huuliensa väliin nuolaisu kuulostaa myös hivenen kummalta ilmaukselta, samoin läpitunkematon pimeys. Kiikarit minä asettelisin silmille, enkä kasvoille. Ikkunan sivuitse oli minusta myös erikoinen ilmaus, en aivan ymmärtänyt mitä tässä kohdassa haettiin. Kiiluivat on mielestäni parempi sana kuin kiilsivät, jos silmistä puhutaan.Nämä ovat niitä samoja, joita itsekin viljelen tekstissäni ja niistelen sekä pakertelen parhaillaan uuteen uskoon.
Onko tämä eroottinen lataus tarpeen olla näin kuvaileva? Ehkä senkin voisi pelkistää? Miehet tuppaavat minusta kuvailemaan liikaa, mitä tulee seksikohtauksiin ynnämuihin himohurmoksiin. Itsellänikin on kirjassa yksi sievistelemätön käsikäykohtaus, eikä sitä ole tarpeen värittää ja kuvailla liiaksi. Asia ja tunnelma välittyy vähemmälläkin.
:-)
Tämäkö on nykytyyli, valtavirta ... "kill your children ... kill your adjectives"?
... en nyt aivan joka kohtaa jaksa vertailla, mutta otan tämän yhden kohdan ...
M:
"Pitkät vaaleat hiukset olivat kiinnitetty tiukalle ponninhännälle."
N:
"Pitkät vaaleat hiukset olivat ponninhännällä. "
Miksei "tiukkaa" voisi käyttää. Onhan se eri asia kuin aivan löysä poninhäntä. :)
Voi kuvastaa ihmisen luonnetta tai suhtautumista siihen, mitä nyt tekee, esim. ruoanlaitossa hiukset tiukalle....
Se on muuten "kill your darlings".
Paljon parempi, kevyempää tekstiä. Sitten vielä ulkopuolinen kertoja, niin voisi vertailla.
" Keltaiseen tuulipukuun pukeutunut pyylevä nainen hölkkäsi raskain askelin kohti asuinaluetta."
Esim. tämä lause on sinällään hyvä. Mutta lukijalle ei jää tulkinnanvaraa. Jos nainen on pyylevä, askeleet ovat raskaat. Ehkä pyylevä-sanan voisi jättää pois.
Keltaiseen tuulipukuun pukeutunut nainen hölkkäsi raskain askelin kohti asuinaluetta.
Pyylevä nainen hölkkäsi raskain askelin kohti asuinaluetta. Tuulipuku rahisi.
Nainen hölkkäsi kohti asuinaluetta. Tuulipuku rahisi, naisen puhina kuului senkin läpi, askeleet tömisivät.
Jotain tämänkaltaista voisi tyylillisesti ajatella.
> Jos nainen on pyylevä, askeleet ovat raskaat.
tämä kait paljastaa ettei kirjailijanalut ole kovin liikunnallisia :-)
Sillä ei ihmisen paino vaikuta siihen kuinka raskaita tai kevyitä hänen askeleensa ovat. Tai vaikuttaa muttei ainakaan päätä sitä.
Et jätä lukijan omalle mielikuvitukselle paljonkaan (yhtään) tilaa luoda se oma kokemus tästä tekstistä. Mun mielipide on,sellainen, että lähinnä ahdistaa kun kaikki tarjoillaan valmiina jokaista yksityiskohtaa myöten. Jätä lukijallesi enemmän liikkumatilaa tekstissäsi?
Lukija haluaa myös itse oivaltaa. Oivalluksen välähdys on nautinnollinen tila paitsi kirjoittajalle, myös lukijalle.
no lisää kirjoitusharjoituksia kehiin.
Mitkä kohdat on liikaa?
Yleisluontoinen huomautus näsäviisastelijalta, eli usein kun täällä palstalaiset esittävät omia ehdotelmiaan lauseiden muodosta ja kirjoittavat uudestaan aloittajan tekstiä, niin valitettavasti nämä ehdotukset ovat suoraan sanottuna käyttökelvottomia. Ai miksikö? Koska niissä vaiennetaan se kirjoittajan oma ääni ja tyyli, siis kielioppi ei ole hei ihan kaikki kaikessa, kyllä se kirjoittajan oma ääni ja äänenpaino merkkaa enemmän.
Siispä! Kirjoittakaa älkääkä kuunnelko näitä "kirjoittaisin tuon kohdan näin ja näin", koska kyseessä on teidän oma luomuksenne eikä kenenkään muun. Pitkässä tekstissä merkkaa eniten kaikki muu kuin se mihin näissä ketjuissa esitetään parannuksia.
Olen käsittänyt, että itselläni ja Herra Massilla on kirjoittamisessa eri päämäärät ja tyylilliset valinnat, joten en ala neuvomaan häntä hänen omalla kentällään. No, yks juttu oli kyllä, mikä pisti silmään toisessakin kirjoitusnäyteketjussa, eli naiskuva. Nainen on liian täydellinen, oikea joka miehen unelma. Jos se on kerronnallinen päämäärä (kioskikirjallisuus), niin ok, mutta se ei ole kovin uskottava tai kiinnostava naiskuva, jos myöhemmin tekstissä ei naisen rinnasta löydy kolmatta nänniä tai hirvittäviä peräpukamia. Miehen kuvaus onnistuu, olin oksentaa, ja se oli ilmeisesti tarkoituskin.
Ei minusta aina mene aivan näinkään. Minä olen löytänyt omassa tekstistäni todella omituisia sana ja lause ratkaisuja. Olen myös sortunut paikoittain tekotaiteellisiin ilmauksiin. Minusta olisi ainakin erittäin hienoa jos joku kertoisi suoraa mitkä sanat ja kohdat ovat hanurista ja mitkä toimivat. Osasta voi ja pitää ottaa onkeensa, ei toki kaikesta.
Voi jopa saada ahaa- elämyksiä toisten korjausehdotuksista. En ole itse ehkä korjannut jotain kohtaa niin kuin joku olisi ehdottanut, mutta olen tajunnut ettei se ole niin toimiva kuin olin luullut ja löytänyt oman ratkaisun fiksata kohdan.
Se muuten olisikin todella kiinnostavaa, jos naisen rinnasta löytyisivät hirvittävät peräpukamat :D
Näin on. Lukijalle pitää antaa mahdollisuus omaan pohdintaan ja tulkintoihin, niistä hän saa lukemisen palkinnon. Proosakirja ei ole tietosanakirja :)
Tämähän on hyvin kirjoitettu. Mutta, kirjoitat porsaasta... toivottavasti tämä ei ole päähenkilösi elikkä tarinan sankari, koska siinä tapauksessa mä en lue tätä juttua...
No kaikenlaista tekstiä tänne sitte pukataan. Täähän on ihan jalluharlekiinikamaa eikä mitään kaunokirjallista.
Huoh !
Tämä oli paras kommentti! :D
Tässä on perusasiat täysin kunnossa. Joitakin sanojen vaihtoja, poistamisia ym. editointia, jotta sujuvuus lisääntyy, mutta sen voi tehdä lopuksi.
No mun ehdotus ois tällainen. Sen sijaan, että kerrotaan mitä asiat ovat, siis esim nahkaverhoilu, voisi vaan vähän vihjaista että ne ovat kalliit penkit (nahkapenkit muuten narahtelevat, kangasverhoilu on äänetön, sitä voisi myös käyttää). Näin lukija saa itse muodostaa mielikuvan kalliista nahkapenkeistä, eikä niin että kalliin auton kalliin nahkapenkin kuva tarjotaan hänelle valmiina.
Liian tarkkojen kuvien (pimeässä ainoana valona vihreänä loistavat mittarivalot) sijaan voisi käyttää hienovaraisempaa vihjailua. Mutta tietenkin tunnelman kannalta on hyvä että se kuva vihreästä aavemaisesta valosta mainitaan.
Tunnelma tekstissä erittäin hyvä.
Yhtä kohtaa en ymmärrä, siis kun "hänen ajatuksensa alkoivat harhailla", eiväthän ne harhaile jos ukkeli on koko ajan fantasioinut hieman irstaasti Liisasta, kiikaritkin sillä on mukana! Tuntuu että runkuttelu on luonnollinen jatkumo tähän edeltävään tilanteeseen, eikä mikään yllättävä ajatustenharhailun aiheuttama juttu.
...Pilkkua on kiva nusauttaa....
Minun mielestä perusjuttuja voi hyvin kuvailla: nahkasohva, musta jääkaappi, punaiseksi maalattu talo, satiini päiväpeite....ym. Ei minua lukiessa kiinnosta muodostaa itse mielikuvaa siitä, minkä värisen maton päälle Pena astui.
Joo, ei ehkä väliä vaikka koko värin jättäisi kertomatta, mutta sama se on kertoakin suoraa jos tahtoo. Minun mielikuvitukseni kestää kiharan tukan, mustat hiukset, posliinikulhon, Pentikin astiaston sun muut ilman, että tunnen päättelykykyni tukahdutetuksi.
Liika on liikaa, eikä romaanin ole tarkoitus olla yhtä avoin kuin novellin, jossa tällainen tyyli toimii paremmin. Kaikkea ei juu tarvi kirjassakaan paljastaa, mutta ne asiat joita vihjaillaan ovat mielestäni enemmän juonen kannalta oleellisempi, kuin lasikulho. Miksi pitäisi vääntää pelkäksi kulhoksi ja vihjailla läpinäkyvillä pinnoilla sun muilla, jolloin tulee ehkä turhia lauseita turhasta asiasta? Onko tosiaan tarpeen vihjailla, mutta jättää suoraan kertomatta naisen hiusten väri tai muut tällaiset seikat?
Kiitos kaikille kommenteista ja palautteesta. Tämän avulla sitä taas jaksaa ahertaa kuukaudesta toiseen. :D Erityiskiitos Scaralle eilisen päivän pelastamisesta.
Kiitos myös 3*7:lle, jolta todella sain ajettelemisen aihetta. Miten luoda mielikuva jostain ilman, että mainitsee sitä suoraan? Siinä on haastetta ja opeteltavaa. Näytä, älä kerro... Helppo sanoa, mutta niin pirullisen vaikea siirtää käytäntöön. Eikä todellakaan ole tarkoituksena luoda mitään täydellistä naiskuvaa. Tässä kohtauksessa naista tarkasteltiin autossaistujan näkökulmasta, jolle nainen näyttäytyy haaveena jostakin. Toisaalla kirjassa niitä vikojakin naisesta löytyy - ehkei tosin kolmatta nänniä tai peräpukamia, mutta jotain säröä kuitenkin.
Näihin kuviin ja tunnelmiin. Ja sitten pitäisi töihin ryhtyä. Onneksi on sentään perjantai!
Kirjoitan vielä jonon jatkoksi, vaikka saitkin mielestäni todella hyviä korjausehdotuksia.
Teksti lataa odotuksia jatkosta, pimeydessä vaaniva saalistaja kuitenkin tarkkailee enemmän kohdettaan kuin sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia eli autosta voisi kuvata vain pari asiaa, mittarin valot ja kovettuvan peniksen. Älä tee miehestä inhottavaa, vaan miellyttävä, muuten asetelma on kulunut ja osoitteleva. Naista kuvaa lisää, hänen hiuksensa, liikkeensä, ihonsa ja tuoksunsa ja pieni vihjaus siitä, mitä mies ajattelee hänelle tekevänsä. Tällaisia kuvauksia dekkareissa on paljon, etsi, lue ja katso miten ne on rakennettu. Tai katso elokuvia, joissa vaanitaan, aina on pääosassa se, jota vaanitaan. Yksityiskohtia on sinulla kiitettävästi, mutta Novelmanin korjauksien suunta on aivan oikea, karsi ja tiivistä ja mieti, mikä on kohtauksen painopiste. Aivan niin kuin sisustuksessa, kirjoittamisessa pitää ajatella sitä mihin kävijän katse kohdistuu ja mitä kohti hän ohjautuu. Nyt kohtaus on kuin pienellä rojulla täytetty huone, joten stailaa se.
Tärkeintä on kuintekin se, että teksti toimii, lukija haluaa lukea lisää.
"Hänen peniksensä oli jäykistynyt ja hän hyväili sitä housujensa läpi tuntien paisuvansa lisää."
Eli siis ihminen paisui, ei penis. Nyt tarkkana. Kyllä se penis vain paisuu.
tämäkin kait paljastaa ettei kirjailijanalut taida harrastaa seksikuvauksia tai seksiä ;-)
On paljon lauseita, jotka ovat minä-muodossa, mutta joilla tarkoitetaan vain tiettyä ruumiinosaa....
Vielä kannanotto yskityiskohtaisiin korjauksiin. Toisen tyyliin kajoaminen on melko pakollista, tyylistä kirjan viehätys tai kyllästyminen juuri syntyy. Kirjoittaja ei itse tajua, millaisen vaikutelman tekstistä saa, ellei kukaan näytä sitä hänelle. Lisäksi itse ei huomaa kömmähdyksiään, peniksen sijasta tulee vahingossa kuvanneeksi paisuvaa päätä tms. näitähän sattuu jokaiselle, joten on hienoa, jos joku viitsii ne sieltä kaivaa esille. Osa kritiikistä tällaisella palstalla on täysin hyödytöntä ja lannistavaa, mutta niinhän se on silloinkin, jos kirja julkaistaan. Kritiikki pitää osata ottaa, jos aikoo kirjoittaa ammatikseen, vaikka siitä ei olisikaan hyötyä. Jos osaa hyödyntää ja huomioida vain kiitokset, tuskinpa sellaisesta kirjoittajasta koskaan tulee kirjailijaa.
Tunnelmaa ei tosiaan välttämättä itse huomaa, kuten sinäkään et varmaan huomaa, miten opettavainen on viestisi viimeisten virkkeiden sävy. Mutta kritiikin kestämisestä luennoimisen jälkeen osaat varmasti ottaa tämän kritiikin kuten pitää ;)
Massi on loistavan kritiikin vastaanottaja, joten hyvä.
Täällä on puututtu iihme asiohin, kuten tuohon paisuntaan. On täysin käytetty fraasi, että mies tuntee paisuvansa, kun hänen kikkelinsä paisuu. Missään tapauksessa ko. kohtaa ei tartte muuttaa.
korjaan yllä olevaa kommenttiani:
on täällä muutamia, jotka harrastaa ...
:-)
Just noin. Sanoit Pohdin... hyvin edellisessä kommentissasi: stailaa se teksti.
Kovaa kritiikkiä, mutta jos teksti on noin yksityiskohdilla kyllästetty, jotka eivät vie itse tarinaa lainkaan eteenpäin, niin tuskin kukaan tarttuu koukkuun, lukijana en minäkään :)
Kirjoitat todella hyvin, Novelman. Ehdin vasta nyt lukea tekstisi. Samoista aineksista saa monenlaista soppaa, kun keittäjä vaihtuu, minusta tällaiset pätkätreenit ovat tosi hyödyllisiä kaikille palstalaisille. Massi on sen verran tekijämies jo, että osaa ottaa kritiikin ammattimaisesti.
"Kirjoitat todella hyvin, Novelman"
Eikös Novelman vain muokannut Massin tekstiä erilaiseen kuosiin? Ei keksinyt tai tuonut siihen mitään uutta...
Kirjoittamista se muokkaaminenkin on.
Ei ollut tarkoituskaan keksiä mitään uutta. Vaihdoin vain kertojan minä-muotoon ja tiivistin tarinaa.
Muokkaaminen on editointia. Esimerkiksi kustannustoimittajat suorittavat sitä. Onko se kirjoittamista? Tai kai sekin on laulamista, jos Vesa-Matti Loiri tulkitsee toisen tekstiä...
Tänks Poh...:) onhan tuota tullut, jonkun verran...
Syntyypä sitä lyhyestä pätkästä paljon keskustelua. Laitetaanpa vähän lisää, tällä kertaa keveämpää kohtausta:
Liikkeessä oli kirkas valaistus, vaikka ulkona oli keskipäivä ja aurinko pääsi porottamaan esteettä sisään suurista näyteikkunoista. Juha Lahdenperä tunsi itsensä norsuksi posliinikaupassa liikkuessaan vitriinikaapistolta toiselle. Lopulta hän löysi vitriinin, jossa luki kihlasormuksia, silmäili valikoiman nopeasti läpi ja siirtyi seuraavan vitriinin luokse. Hän halusi olla nopea, katsastaa valikoima läpi kiireellä, siirtyä toiseen liikkeeseen, suorittaa samanlainen silmäys siellä ja sitten vetäytyä johonkin kahvilan nurkkaan pohdiskelemaan näkemäänsä. Toisella kierroksella hän sitten voisi palata katsomaan niitä sormuksia, jotka kiinnittäisivät hänen huomionsa tällä ensimmäisellä kierroksella. Hän ei ymmärtänyt, miksi tunsi itsensä niin hermostuneeksi. Hänestä tuntui samalta, kuin pienenä poikana kiivetessään naapurin aidan yli omenavarkaisiin. Sydän löi kiivaasti ja rinnan alla oli puristava tunne. Se oli täysin selittämätöntä jännitystä.
”Tarvitsetteko apua herra?”
Juha Lahdenperä havahtui ajatuksistaan, kääntyi hitaasti ympäri ja näki edessään itseään kolmekymmentä senttiä lyhyemmän, hiirtä muistuttavan miehen, joka oli pukeutunut tyköistuvaan mustaan pukuun, mustaan pukupaitaan ja tummanpunaiseen kravattiin. Harmaat hiukset olivat kammattu vesikammalla kiiltäväksi jakaukseksi kaljuuntuvan päälaen yli. Juha oivalsi tuijottavansa koruliikkeen imelästi hymyilevään myyjään, joka hieroi yhteen valkoisilla puuvillakäsineillä verhottuja käsiään. Miehen viikset olivat ohuet ja korostivat entisestään kasvojen kapeutta ja niiden keskeltä esiin työntyvää suhteetonta nenää.
”Tuota… itse asiassa minä…”
”Se on kaunis sormus”, myyjä keskeytti. ”Tuula Pohjalaisen suunnittelema koru Nordic Designille. Erittäin upea, jos saan sanoa. Teillä taitaa olla mielessänne todella erityinen nainen?”
”Niin, todella erityinen… Minä…” Juha vilkaisi ympärilleen ja tajusi olevansa koruliikkeen ainoa asiakas ja omaavansa myyjän täyden huomion. Samalla hän tajusi olevansa niin kaukana mukavuusalueeltaan kuin ylipäätään oli mahdollista. Ulko-ovelle oli matkaa vajaat kolme metriä. Hetken hänen mielessään pyörähti ajatus karkuun juoksemisesta.
”Voin avata vitriinin, niin voitte katsoa sitä lähemmin.”
”Itse asiassa…”, Juha yritti estellä, mutta myyjä työntyi puoliväkisin hänen ja vitriinin väliin, kaivoi taskustaan avaimen ja napsautti vitriinin lukon auki. Myyjä nosti lasikannen korostetun hitaasti ylös, kuin olisi avaamassa itseään liitonarkkua. Hän tarttui pinsettiotteella sormuksesta, veti sen kasvojensa eteen syvän huokauksen saattelemana ja kääntyi Juhaa kohden sormus kasvojensa korkeudella.
”Todellinen kaunotar, suoranainen aarre ettenkö sanoisi. Platinarunko, kahdeksan upeaa, aitoa rivitimanttia. Keskellä iso yhdeksänkulmainen ja virheetön timantti avoimella istutuksella.” Myyjä käänsi timanttia siten, että katon loisteputken valo heijastui keskimmäisen timantin pinnasta. Manööveriä oli selvästi harjoiteltu satoja kertoja. ”Katsokaa kuinka valo saa timantin loistamaan kaikissa spektrin väreissä. Kerrassaan ihastuttavaa!” myyjä hihkaisi ja vakavoitui sitten. ”Mietitte tietenkin kuinka eettisiä nämä kivet ovat? Näin heti, että siinä on mies, joka tuntee asiansa.”
Jatkuu...
Ennen kuin Juha ehti vastata mitään, myyjä jatkoi: ”Voin vakuuttaa, että jokainen timantti on jäljitettävissä tuottajaan. Sarjanumeron perusteella voin selvittää jopa niiden mainareiden nimet, jotka ovat nämä kivet piikanneet esiin jossain päin Afrikkaa. Me emme myy emmekä välitä veritimantteja.”
”Ette tietenkään, tarkoitan että…” Veritimanteista puhuttaessa Juha oli lopullisesti pudonnut kärryiltä. Hän vilkaisi jälleen ulko-ovelle toivoen, että sisään astuisi minkkiturkkiin ja koruihin hautautunut naisasiakas, jonka kimppuun myyjä voisi hyökätä ja jättää hänenkaltaisensa pikkusaaliin rauhaan. Ovi pysyi kiinni.
Myyjä tuijotti käsissään pitelemäänsä sormusta lumoutuneena. Mies onnistui saamaan äänensä värisemään. ”Tämä ei ole pelkkä sormus tai koru. Tämä on paljon enemmän. Tämä on yksinkertaisesti sanoen taideteos. Teillä on silmää kauneudelle, jos saan kehua herraa.”
”Huomasin, että tuolla oli…”, Juha takelteli ja osoitti toista vitriiniä, joka oli lähempänä ulko-ovea. Hän oli liikkeeseen astuessaan silmäillyt vitriinin läpi ja löytänytkin yhden potentiaalisen vaihtoehdon.
”kokeilkaa sormuksen painoa käteenne”, myyjä sanoi ja veti kasvoilleen leveimmän hymyn, jonka omisti. Hän laski sormuksen Juhan kädelle, joka otti sen vastaan vastahakoisesti ja hieman hämillään. Sormuksen paino yllätti hänet, eikä se jäänyt huomaamatta myyjältäkään.
”Eikö tunnukin painavalta? Kuten sanoin, se on aitoa platinaa. Käytännössä ikuinen ja särkymätön – aivan kuten parisuhteennekin”, myyjä sanoi ja vinkkasi silmää Juhalle. ”Tällainen sormus saa kenet tahansa naisen sulamaan vahaksi. Takaan ja vannon, että jos valitsette tuon sormuksen, ei myöntävää vastausta tarvitse odottaa nanosekuntia kauempaa.”
Juha tarttui sormukseen ja käänteli sitä kasvojensa edessä kuin paraskin asiantuntija arvioidessaan timantin puhtautta. Tosiasiassa hän yritti nähdä sormukseen ohuella narulla kiinnitetyn hintalapun summaa. Hintalappu pyöri, eikä hän pystynyt näkemään mitä siinä luki.
”Sormuksella on ikuinen takuu. Se kattaa luonnollisesti kaikki valmistusvirheet, mutta kuten asiantuntijana näet, niitä ei tässä yksilössä ole. Timantit pysyvät paikoillaan vaikka iskisit sormusta lekalla. Itse asiassa löisin mieluummin vetoa sormuksen kuin lekan puolesta”, myyjä nauroi kevyesti. ”Teette jonkun naisen todella onnelliseksi. Ikävää, että en voi olla näkemässä polvistumistanne. Tämä sormus todella osoittaa, kuinka paljon te naisestanne välitätte. Kaunein sormus kauneimmalle naiselle, eikö?”
”Niin tietysti”, Juha sai sanottua ja selvitti samalla kurkkuaan.
”Hienoa herra!” myyjä huudahti ja löi puuvillakäsinekätensä yhteen. ”Teitte erinomaisen valinnan, todellakin erinomaisen!” Samalla myyjä nappasi sormuksen Juhan sormista ja kiiruhti tiskin taakse. ”Tähän kuuluu vielä upea samettikotelo, vallan upea sanoisinko”, mies mumisi.
Juha siirtyi tiskin toiselle puolelle hölmistyneenä ja kaivoi lompakkonsa esiin takkinsa povitaskusta. Hänen poskiaan kuumotti. Mitä sormukset yleensä maksoivat? Yksi, jonka hintalapun hän oli vilaukselta nähnyt edellisessä vitriinissä, oli maksanut 800 euroa. Aivan liikaa hänen poliisin palkalleen. Hän alkoi hikoilla. Myyjä otti esiin suurikokoisen taskulaskimen ja alkoi näpytellä sitä vinhaa tahtia. ”Saatte hyvän asiakkaan alennuksen. Tällaista kauppaa ette tule koskaan saamaan mistään muulta. Miettikää: aito Tuula Pohjalainen vaivaisella kahdellatuhannella viidelläsadalla!” Myyjä nosti kätensä ilmaan kuin olisi juuri lausunut taikasanat, joilla vapaudenpatsas saadaan katoamaan. Halleluja!
Tässä yksityiskohtia on sopivasti, mutta se, että poliisi olisi näin avuton lipevän myyjän edessä, on täysin epäuskottavaa. Näin voimakkaasti karrikoitu, sketsin mieleen tuova teksti herättää kysymyksiä. Mikä on genresi? Mitä tavoittelet sillä, että henkilöstä tehdään naurettava karikatyyri? Mistä oikeastaan on kyse?
Pyrin henkilöhahmojeni luomisessa tietynlaiseen liioitteluun, jotta heistä tulee kiinnostavia ja eläviä ihmisiä. Genreni on viihdekirjallisuus.
Pidin. Enkä näe poliisia naurettavana karikatyyrinä. Joitakin ediointeja kaipaa, kuten edellinenkin pätkä, mutta homma on täysin ok, siinä on luja pohja.
Hitchcockilta julkaistiin joskus 50-luvulla pieniä rikoskertomuksia kioskipokkareina, jotka tulevat hieman ekasta pätkästäsi mieleen. Niissä kaikki oli pikkutarkasti aseteltua ja osoittelevaa, koko juttu oli rakennettu juonen varaan eli lopussa kaikki käännettiin päälaelleen. Osoittelevuudella pyrittiin siihen, että lukijan huomio kiinnittyy johonkin muuhun kuin rikokseen eli väärään suuntaan. Mutta huumoria niissä ei ollut, ei sitten pätkääkään. Toisaalla tekstistäsi tulee mieleen pakina, josta puuttuu loppuhuipennus.
Mutta muut jatkakoot pohdintojaan.
Samoin... tuo karrikointi tarttui silmään ... mutta ehkei se ole pahasta.
Joten kaksi asiaa vain:-)
tapahtuuko enää myyjien käsien hieromista? En ole sitä nähnyt, luulen että myyjille opetetaan jo peruskursseilla välttämään sitä: "Näytätte siltä että teette hyvät kaupat ja silloin asiakas epäilee tekevänsä huonot kaupat."
Keskipäivällä aurinko paistaa korkealta ... kyllähän ikkunan sisäpuolelle se aurinko porottaa muttei kovin syvälle huoneistoon. Tämä oli tällainen omakohtainen "fakta" .. vaikken paljoa koruliikkeissä käykään ;-)
Pidin tästä jälkimmäisestä pätkästä. Se oli sopivan kevyt ja sai minut hymyilemään. Ehkä poliisi oli hivenen liiankin passiivinen ja puolustuskyvytön lipevää myyjää vastaan, mutta tilanteena tämä oli hauskasti kirjoitettu. Ensimmäinen näyte oli hivenen raskas minunkin makuuni. Tiivistää siis kannattaa, mutta ei liikaa, ettei alkuperäinen tunnelma häviä. Kehityskelpoista kirjoittamista joka tapauksessa.
Kiitos once again kaikille kommentoimaan vaivautuneille. Olette kaikki kultaa! Palaute on minulle aina tervetulluttu - kriittinenkin kelpaa. Ehken kokonaan hylkää omaa tyyliäni, mutta otan neuvoistanne vaarin ja käärin tekstejäni tiukempaan pakettiin. Ehkä teen sen kuitenkin vasta lopussa. Nyt on pääasia, että tekstiä syntyy. Muokkaamisen aika on myöhemmin.
Hei vielä, Massi, mietin vielä viikonloppuna tekstiäsi ja muistin yhden dekkarihahmon, jossa on käytetty huumoria samaan tapaan kuin tuossa jälkimmäisessä pätkässä. Leif GW Perssonin dekkareissa on yksi hahmo, poliisi, Bergren tai vastaava, joka on yhtä karrikoitu kuin tuo sinun hahmosi. Ja se hahmo on Perssonin dekkareiden suola, muistaakseni poliisi Bergren, Bergqvist, mikä se nyt olikaan, on yhdessä dekkarissa jopa päähenkilönä. Ja surkuhupaisa, ällöttävänä kuvattu hahmo on parasta Perssonia. Hän voisi hyvinkin vaania naista ja pyyhkiä samalla sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia housuiltaan inhorealistisesti. Ellen ihan väärin muista, hän on koukussa grilliruokaan. Onko hahmo tuttu? Ellei ole, kannattaisi ehkä tsekata? Huumori on aika harvinaista rikoskirjallisuudessa (jos se on lajisi?)
Eivätkä ne pikkutarkat rikosnovellit varmaan olleetkaan Hitchcockin kirjoittamia, vaan hänen valikoimiaan.
Tyyliasioissa ei mielestäni ole yhtä ainoaa totuutta lausetasolla, vaan kaikki riippuu kokonaisuudesta. Ja sitä ei voi pienen pätkän perusteella hahmottaa.Tekstiäsi pitäisi varmasti nähdä isompi kokonaisuus, jotta voisi sijoittaa sen paremmin johonkin. Kirjoittamisessahan ei ole ongelmaa. Esim. sormusta kuljetetaan hienosti tuon jälkimmäisen pätkän läpi. Karrikointi vieraannutti, koska en pystynyt "sijoittamaan" sitä mihinkään laajempaan kokonaisuuteen, siksi esitin kysymyksiä.
Työn iloa ja hyvää adventin aikaa toivottelen.
Musta tuo alkuperäinen teksti oli mukavaa luettavaa, Novelman (siis sama MIES kuin Pohdintaani) teki siitä tönkköä ja töksähtelevää.
Mielenkiintoista, että olen joku muu :D Ehkä viestimme sitten muistuttavat toisiaan, en osaa sanoa, koska en ehdi lukea läheskään kaikkea, mitä tänne on kirjoitettu.
Niinpä, minä en ole Poh...eikä hän ole minä :)
Minulla on oma tyylini kirjoittaa sanoja säästäen.
Pyydän anteeksi asiatonta kommenttia.
Jos tämä oli osoitettu myös mulle, asia on kunnossa.
No problem.
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, mutta minua häiritsi nuo pimeys-valo-jutut. Eli pimeys oli läpitunkematon, eli siis mustaa, ei näy mitään? Ainoa valo tulee mittareista, vihreä valo, eikö? Kuitenkin myöhemmin jossakin on ikkunassa valoa? Talojen edessä on yleensä valoja myös, vaikka se ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta realistista kuitenkin. Tuntuu myös kummalta että läpitunkemattomassa pimeydessä voisi nähdä jonkun vilahtavan ohi, saati tarkemmin tuulipukua tai lenkkitossuja. Sadekaan tuskin näkyisi, vain kuuluisi. Näkeekö mittareiden valossa tehdä kaiken mitä henkilö tekee, ilman hapuiluja? Miten se asfalttikaan kiiltelee siellä pimeydessä? Miksi tällainen tirkistelijä pitäisi mittarit päällä jos ne valaisevat auton sisätilan? Miksi mittarit muuten ovat päällä, entä tuulilasinpyyhkijät? Onko auto käynnissä, ei kai? Tällaisia mietin ja siksi poistaisin yksinkertaisesti tuon pimeyttä kuvaavan adjektiivin, pimeys kun ei selvästikään ole tässä läpitunkematon, ainakaan joka puolella.
Häiritsee myös mitä auton vieressä on, asfalttia vai nurmea? Mainitaan jalkakäytävää sun muuta eikä kokonaiskuva hahmotu ainakaan minulle.
Joku puhui siitä miten ei saisi laittaa täydellisiä hahmoja tai naisia, koska se ei olisi aitoa tai jotain. Uskoisin että rakastunut tai sairaalla tavalla rakastunut näkee kohteensa aikalailla täydellisenä ja vaikka tässä ei mies kertonutkaan minä-äänellä, oli tämä kuitenkin hänen näkökulmastaan kirjoitettu ja siksi "täydellisyys" on oikein sopivaa.
Muuten teksti mielestäni sujuu. Inhottava aihe, mutta nehän ne taitavat yleensä saada ihmiset syttymään kirjoihin. Ei mitään tiivistämisiä enää, silloin teksti muuttuu liian kylmäksi.
En jaksanut lukea kommentteja, sanon vain oman mielipiteeni: Minusta tässä voisi olla ainesta. Tuo Tero-henkilö on niiiiin raivostuttavan vastenmielinen, roskaamisesta alkaen, että heti jo oikein odottaa, että joku kostaa tuollaiselle pervolle ällötykselle. Mutta samalla se on fakta, että tuo Tero ei yksinään voi olla päähenkilö. Tämä tarvitsee jonkun toisen päähenkilön, esim. sen naisen jota Tero katselee. Se päähenkilö on se, johon lukija samaistuu ja Tero on tarinan pahis päähenkilö, jonka edesottamuksia myös välillä seurataan ärsyyntyneenä, kasvattaen vihaa tätä "pahista" kohtaan, mutta samalla mielenkiinnolla. Mitä tuo Tero aikoo tehdä naiselle, kaappaako naisen, haluaako raiskata, tappaa, mitä?
Mielenkiintoinen asetelma. Ja itse tekstikin ihan sujuvasti kirjoitettu. Kun keksit tähän ovelan juonen, niin tästä tulee varmasti hyvä!
Nyt luin vähän kommenttejakin ja omat kommenttini kommentteihin:
Ensinnäkin, EI MISSÄÄN nimessä Minä-muotoa, kuten joku ehdotti.
Ja tuossa toisessa pätkässä: miten sormuksen ostaminen liittyy juoneen?
Aika pitkä kohtaus eikä kamalan kiinnostava. Saman voisi kuitata yhdellä lauseella: Iltapäivällä hän kävi ostamassa kihlasormuksen. Ja sen jälkeen mentäisiin niihin juonta oikeasti eteenpäin vieviin asioihin. Tuo kohtaus on varmasti ollut ihan kiva kirjoittaa, mutta onko sen olemassaolo oikeasti perusteltua? Se olisi perusteltua silloin, jos sormuksen myyjä olisi jokin oleellinen hahmo ja tässä kohtauksessa päähenkilö tapaa hänet ensimmäistä kertaa. Tai jos sormuksen ostohetkellä ovesta astuisi joku juoneen liittyvä tärkeä hahmo, joka ei esimerkiksi saisi nähdä päähenkilöä sormusostoksilla tms. Tai jos ostettu sormus myöhemmin paljastuisi varastetuksi, mikä liittyisi juoneen.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Nyt tuo on tuollaisenaan vain aivan turhaa täyttöä, jonka lukemiseen lukija kyllästyy.
Kiitos kommenteistanne. Tuota pimeysasiaa pitänee pohtia. Läpitunkematon pimeys ei tässä tosiaan tarkoita säkkipimeää - ennemmin pimeää iltaa, jota valaisevat siellä täällä tuikkivat kajot. Ehkä huono kielikuva, myönnetään ja harkitaan poistamista/muuttamista.
Sormuskohtausta aion puolustella. Se ei ole kirjoitettu kirjaani täytteeksi. Pyrin siihen, ettei mikään ole koskaan vain "täytettä". Pyrin siihen, että jokainen kohtaus vie joko juonta eteenpäin tai sitten syventää henkilökuvaa. Tässä tapauksessa kysessä on jälkimmäinen. Sormusta ostava henkilö on poliisi, joka kokee työssään stressaavia ja vaarallisia tilanteita, joutuu tekemisiin pohjasakan kanssa, välillä kahlaa okennuksessa ja todistaa onnettomia ihmiskohtaloita. Vastapainona tällä työssään itsensä kovettavalla miehellä on vaikeuksia toimia rakkausasioissa, joissa hän on tumpelo. Lisäksi yritän saada käsikirjoitukseen hippusen huumoria, joka minulta muuten puuttuu kirjasta. Tämä on ainoa hahmo, jonka kautta se onnistuu.
Ymmärrän siis täysin, mitä yrität sanoa, mutta olen kanssasi eri linjoilla. Oikeassa olet siinä, että kohtausta oli hauska kirjoittaa. Oikeastaan sehän on tässä kirjoittamisessa se kaikkein tärkein juttu, eikö?
mitä tarkoittaa että kohtaus vie juonta eteenpäin?
Viekö se sitä niin, että lukija tajuaa sen merkityksen juoneen heti vai voiko sen kohtauksen merkityksen tajuta myöhemmin, jonkun toisen kohtauksen yhteydessä?
Tarkoitin, että kohtauksella pitää olla jokin funktio tarinassa. Pelkästään täytettä ei saa olla. Minusta on aina parempi, jos jonkin kohtauksen onnistuu rakentamaan niin, että sen merkitys paljastuu vasta aivan lopuksi. Sellaisen taidon kuin oppisi.
samoin
mutta kun Kirjailijanalut-palstalta on saanut mielikuvan, että jos joku kohtaus ei vie eteenpäin, niin se kustantamon lukija lopettaa lukemisen siihen ja alkaa etsiä vakiohylsyä....
Vaikka se eteenpäin vieminen paljastuisi 22 sivun päässä, ei se auta, kun lukeminen loppuu siihen näennäisesti tylsään lukuun.
Lisäisin vielä, ettei kannata laatia edes näennäisesti tylsiä lukuja/kohtauksia. Niihinkin kannattaa sisällyttää jotain imua tai arvoituksellisuutta, jotain, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Arjenkuvauksistakin saa uudella näkökulmalla kiinnostavia.
Itse luotan siihen, että kustannustoimittajat pystyvät katsomaan kokonaisuuksia, eivätkä kaiva vakihylsykaavaketta esiin yhden kohtauksen takia, jos paketti on muuten koossa.
Pakko väitellä kanssasi Mashiach tuosta sormuskohtauksesta. Olen edelleen sitä mieltä että se on suurimmalta osaltaan turha.
Kirjoitat että haluat pitää sormuskohtauksen koska: "Vastapainona tällä työssään itsensä kovettavalla miehellä on vaikeuksia toimia rakkausasioissa, joissa hän on tumpelo. Lisäksi yritän saada käsikirjoitukseen hippusen huumoria, joka minulta muuten puuttuu kirjasta."
Ikävä kyllä sormuskohtaus ei ole hauska. Se että käytät kliseitä, kuten " tunsi itsensä norsuksi posliinikaupassa" ei ole hauskaa. Lisäksi keskustelu sormusmyyjän kanssa ei kerro käytännössä mitään päähenkilöstä, vaan ainoastaan sormusmyyjästä. Päähenkilö on tuossa aivan sivuroolissa, näkymättömänä hahmona tukemassa sormusmyyjän rasittavaa hahmoa. Jos haluat oikeasti kertoa jotakin päähenkilösi kömpelyydestä rakkausasioissa laita hänet tilanteeseen, jossa hän kohtaa itsestään kiinnostuneen naisen. Nainen odottaa häneltä jotakin toimintaa, mutta hän ei tajua ja puhuu eri asiasta, toimii väärin ja on aktiivisemmassa roolissa.
Nyt sormusmyyjän replat ja toiminta on suurimmaksi osaksi kiusallista ja epärealistista. Sormusmyyjän muka nokkela "sanailu" on lähinnä vaivaannuttavaa luettavaa.
Sanoit, että haluat kertoa päähenkilösi kömpelyydestä rakkausasioissa.
Tuo kohtaus ei kerro niistä mitään. Piste.
Ymmärrän kyllä, että koska sinulla on ollut hauskaa kohtausta kirjoittaessasi, sinua loukkaa, että joku sanoo näin, etkä tahdo millään neuvoani uskoa. Mutta toivottavasti vuosien kuluttua kun luet tämän uudelleen, tajuat pointtini.
En tulkinnut Massin kommentissa mitään loukkaantumista.
Juu, en loukkaantunut. Saiko viestistäni sellaisen kuvan? :)
Silti: En edelleenkään allekirjoita kohtauksen turhuutta. Minulla on kokonaisuudesta vahva visio, ja tämä kohtaus sopii siihen.
Sen sijaan huolestuin noista muista kommenteistasi (siis huolestuin, en loukkaantunut). Sanot, että kohtaus ei ole hauska, on pitkä, täynnä kliseitä, ei ole kiinnostava, on kyllästyttävä, ei kerro mitään päähenkilöstä, myyjä on rasittava hahmo, replat ovat kusallisia, epärealistisia ja vaivaannuttavaa luettavaa...
Itselläni oli kohtauksesta erilainen kuva ja aidosti uskoin sen olevan humoristinen. Jos kaikki ovat kanssasi samoilla linjoilla, tulee minun varmasti pohtia kohtausta - ja ennen kaikkea omaa kirjoittamistani kokonaan uudelleen. Jos viestintäni on todellakin noin kaukana siitä, mitä uskon sen itse olevan, olen pulassa.
On tosiaan vaikea sanoa kokonaisuudesta ja sen osien (yhteen)sopimisesta mitään parin pienen pätkän perusteella, joten on parempi ehkä keskittyä muutamaan yksityiskohtaan, jotka kiinnittivät huomioni. Yleisesti kirjoitat sujuvaa ja rullaavaa tekstiä, perushommat näyttäisivät olevan sinulla hallussa, eikä juuri turhia täytesanoja ole (viimeisetkin hioutuvat varmasti lopullisessa muokkausvaiheessa). Mikä erityisesti sormuspätkässä kiinnitti huomioni, on turha toisto. Vitriini taisi tulla mainittua ainakin 5-6 kertaa (kahdessa kohtaa 2-3x), eikä mielestäni ollut tässä tilanteessa mitenkään tarpeellinen tai hyödyllinen tehokeino.
MItä tulee sormuskohtauksen humoristisuuteen, niin sormusmyyjän karikatyyrimäisyys oli kieltämättä hieman huvittavaa, joskaan poliisin tumpeloutta naisten kanssa se ei mielestäni korostanut. Kohtaus kyllä kertoo Lahdenperän luonteesta, mutta mielestäni ei hänen kyvyistään naistenmiehenä, vaan hänen kyvystään vastata tungettelevan ja viekkaan myyjän puheisiin, toisin sanoen puolustaa itseään verbaalisesti.
Kohtauksen ansio on mielestäni tavassasi luoda kuva nopeaa monologia sepittävästä myyjästä, joka ei anna asiakkaalle suunvuoroa ja joka tarkoituksenomaisesti ottaa asiakkaan pienenkin eleen myöntymyksen merkkinä. Onnistut hienosti monologin lomassa kuitenkin kuvaamaan tilannetta myös Lahdenperän näkökulmasta ja hänen tarkoitusperistään (ja varallisuudestaan) käsin. Tässä kohtauksessa tuot myös esiin taitosi luoda hahmo, jonka puheet ja käytös ovat ristiriidassa keskenään (myyjä tuskin pitää Lahdenperää oikeasti asiantuntijana, vaan kyseessä on osa suostuttelevaa myyntipuhetta), tällaisen epäjohdonmukaisuuden luominen ilman alleviivausta on mielestäni osa tässäkin ketjussa sivuttua "näytä, älä kerro" -tyyliä. Eli kyllä sinulta löytyy taitoa siihenkin, kunhan vain maltat panostaa!
Olen joidenkin karsintakommenttien kanssa samoilla linjoilla, mutta varmasti tekstisi valmistuessa ja muokkauskierrosten edetessä huomaat pienet turhuudet ja osittain ontuvat kielikuvat itsekin
Ei minusta ole epärealistista että poliisimies olisi noin epävarma sormusostoksilla, mutta ehkä kohtauksesta tulee ilmi myös jonkinlainen epäröinti koko asiaa kohtaan eli siis kosintaa ja siitä seuraavaa naisen vastausta. Se ehkä kuitenkin menisi epärealismin puolelle, että mies vain kiltisti maksaisi tuollaisen sormuksen. Viimeistään siinä vaiheessa pitäisi poliisin jämäkkyyden herätä. Toisaalta pohdin että menevätkö miehet yleensä katselemaan kihlasormuksia? Tuntuisi oikeammalta, että mies menisi vain ostamaan lompakko kourassa peruskihlasormuksia ilman mitään krumeluureja eikä kauheasti miettisi asiaa, ainakaan sormuksen ulkonäköä ennen myyjän selostusta erilaisista sormuksista. Se vastaisi minun kuvaani perusjärkevästä poliisista. Mutta. En, tietenkään, tunne kaikkia maailman poliiseja. En edes yhtä. :)
Mielestäni kohtaus kertoo kyllä jotain päähenkilöstä, ehdottomasti, mutta olen samaa mieltä siitä että myyjä ja myyjän toiminta on kuin jostain sketsistä. Oletko koskaan itse käynyt sormusostoksilla?
Erityistä huumoria en kohtauksesta löydä ellen sitten mielessäni ajattele kohtauksen olevan juurikin joku sketsi tragikoomisine hahmoineen ja liioitteluineen. Romaaniin en siis tällaista kohtausta (=myyjää) laittaisi jos sävy on muuten vakava. Mieluummin myyjä joka vaivautuu itsekin asiakkaan tumpeluudesta tai sitten käyttää hyväkseen onnetonta sormusostajaa, mutta ilman kliseisiä lauseita, kuten "teette jonkun naisen onnelliseksi" yms. Puhuisiko myyjä muuten "naisesta"? Itse käyttäisin myyjänä kohteliaampaa ilmaisua. Eihän kukaan osta sormusta vain jollekin naiselle, vaan aivan erityiselle.
En tiedä miksi joku pitää kohtausta turhana näillä tiedoilla joita meillä tässä käytettävissämme on. Eihän sitä voi tietää. Ei joka kohtauksessa tarvitse olla tulta, salamointia, raiskausta tai erityistä draamaa. Eihän sieltä mikään huippukohta erottuisi. Ei mikään kirja olisi muutamaa kymmentä sivua kummoisempi jos kaikki tapahtumat kuitattaisiin yhdellä lauseella. Rakkaudessa ah niin kömpelö poliisimiehemme päätti sitten ostaa sormuksen, eikä kaikki tietenkään ihan putkeen mennyt, mutta sormus siellä taskussa nyt vain helkkyi. Minusta on mukavampaa lukea pidempiä kirjoja.
Kiitos kaikille kommenteista! Täytyy kehua, että on ihailtavaa, kuinka moni jaksaa paneutua lukemaan toisten tekstejä ja kommentoimaan niitä. Eli kiitos vielä uudelleen. Samalla huomaa, että ihmiset lukevat tekstejä eri silmin ja löytävät niistä asioita, joita kirjoittaja tai muut lukijat eivät välttämättä tule ajatelleeksi. Tämä kai se on tekstien vaihtamisen ydin.