joko olet pääsyt

Kaikkien kynnysten yli olen päässyt luottavaisena, ja onneksi puhelahjan saanut. Mutkattomuus on mieleeni.

Tuohon kysymykseen vastaan, kun se toi lapsuudesta mieleen tilanteen jolloin ujostelin tosi paljon. Ujous on siis niin kaukainen asia minulle henk.kohtaisesti.

Olin kai jotain kahdeksan vanha, kun aina silloin tällöin äiti lähetti minut naapurin maalaistalosta munia ostamaan.
Siellä se tupa oli sellainen vanhanajan tosi iso tupa, jossa oli nurkassa mahtava puuhella uunineen ja uunin pankoineen. Seinän vierillä oli kahdessa kerroksessa makuupaikkoja, joissa oli vero siinä sisäänmenoaukossa. Ne olivat renkien "sänkyjä", katossa oli pitkät rivit reikäleipiä, kyrsiä, vartaissa kuivumassa. Lattialla pitkät räsymatot ja iso pöytä penkkeineen.

Minä sinne valtavaan tupaan sisälle astuin, niiasin ja jäin ujona siihen ovensuuhun seisomaan. Tosi pieneksi ja mitättömäksi siinä itseni tunsin ja sydän läpätti. En millään kehdannut avata suutani, vaan odotin että emäntä kysyisi "no, mitä sinulla on asiaa". En tiedä kauanko tosiasiassa aikaa kului tähän, mutta tuskaista oli tuota kysymystä odotella. Sitte vasta uskalsin asiani kertoa. "Äiti käski tulla ostamaan kilon kananmunia"
Senjälkeen asiat hoitui nopeasti, rahat emännälle munat minulle ja niiaus ja kotiin kipin kapin.

Kauas on ujostelut jääneet, mitä tässä enää ujostelemaan. Kyllähän äskenkin influenssa rokotusjonossakin aloitin jutustelun vierustoverini kanssa. Mielellään vanhat ihmiset nykyään keskenään juttelevat, suurin osa kuitenkin yksin eläviä.

Aikanaan kun olin koulutyttönä kesätöissä E.Ahlström'illä, jouduin rahastamaan pieniltä taloustavaraliikkeiltä.

Eihän se ens'alkuun ujostuttanut, mutta kun pian huomasin miten vaivaantuneita jotkut olivat rahan vähyyden vuoksi, aloin kärsimään myötätunnosta.

Parin viikon jälkeen uudelleen lähetettynä
keksin ehdottaa, jos edes puolet vois maksaa. Torujahan tietenkin sain pääkassalta, mutta taisin keksiä osamaksusysteemin 15 vuotiaana:D

En kyllä vieläkään *karhuaja* haluaisi olle:D, vaikka muuten tulen ihmisten kanssa juttuun vaivattomasti.

Kyllä vain ujous joskus vaivaa, riippuu tilanteesta, en ole täysin kovettunu ihmisenä,
enkä ole täysin estoton,
tietääkseni terveellä ihmisellä on kaikki vaistot tallessa, ne toimii aina tilanteen mukaan,
esm. taitelijoilla on aina ramppikuume ennen esitystä, joten joka kerta on ylitettävä itsensä, eläydyttävä täysillä esitykseen,
työni on ollu ihmismassojen parissa,
kuljen luontevasti paikassa kuin paikassa, matkustelen paljon, juttelen ihmisten kanssa luontevasti kaikesta,
mutta kun mennään henkilökohtaisuuteen ja saan kutsun esm kahville, ujous puhkeaa, sori vaan kieltäydyn tuntemattoman kutsusta,
se ei tarkota että kutsuja olisi jotenki vastenmielinen, vaan se on yksinkertasesti ujoutta,
en tuntematooman kanssa noin vain kehtaa lähteä kahvittelemaan,

Lukiossa poistuin itkua pidätellen korokkeelta kesken lyhyen esitelmän.
Hävetti niin hitokseen.

Alle 3-kymppisenä meni ammatilliseen koulutukseeni kuulunut, 20-minuutin näyteluento jossakin määrin poskelleen.

5-vuotta tuon jälkeen pidin tunnin esitelmän Finlandiatalon suuressa salissa melkein salin täyteiselle yleisölle. Olin suorastaan tyytyväinen.

Normaaleissa aikuiskoulutustilanteissa suorastaan nautin vuorovaikutuksesta kuulijoiden ja itseni välillä.

Kysymisessä ei ole mitään hankaluuksia mutta vaimoni on huomauttanut, ettei minun tarvitsisi kommentoida mitä tahansa, minua vähemmän sivuavaa asiaa.

Lapsuuteni traumoja oli mm. se, että mitähän ne toiset nyt minusta ajattelevat.
Sinä olet niin hintelä hyntykkä, ettei sinusta ole työmieheksi. Olisi edes lukupäätä.
Jatkuva tuttavaperheiden lasten kehuminen ja todistelu miten he ovat minua etevämpiä ja parempia.

Tuosta painolastista eroon pääseminen ei ollut helppoa mutta 35:een mennessä se oli vain katkera muisto.

No minulle kävi vähän samalla lailla kuin Katleijaselle, ollessani noi 6 ikäinen niin asuimme isosa kartanossa niinsanotussa muonamiehen asunnossa, niin äitini laittoi minun hakemaan jotain sieltä kartanosta ehkä maitoa tai niitä munia ja sanoi evääksi että jos jotain tarjotaan, niin ei saa ottaa,

Niin siinä kävi kun olin saanut asiani toimitettua niin kartanon rouva tarjosi minulle kaakunpalasia, niin minä niiasin ja kiitin ja sanoin että en minä, rouva sanoi vielä uudemman kerran että ota vaan, minä taas, että en minä, ja itseasiassa mieli teki mahdottomasti, mutta en uskaltanut ottaa. Kun oli kielletty,

Ja kysymyksessä ei ollut ujous, minä olen aina ollut hyvin rohkea.

Mutta alakoulussa kun piti näytelmissä sanoa sanottavani niin ujostelin niin mahdottomasti kun piti osaani sanoa ja runonkin lausuin ja sekin otti lujlle. Näytelmissä olin aina prinssessa tai enkeli, ja jouduin aina kaiken maailman näytelmiin, runoni lausuin radiossa siihe aikaan oli radio lähetyksiä kouluista

Siis kouluaikana ujostelin mikähän senkin aiheutti.

Ujous iskee tilanteissa. Tuleeko vanhasta muistista!
Tilanteet kyllä harvenee..