Kasvatus

Olen lukenut isoäitipalstaa, jossa isoäidit saavat kyytiä.

Tyttärien mielestä isoäitien olisi aina pantava lapsensa ja lapsenlapsensa omien tarpeittensa edelle.
Ollaan ihan vakavissaan sitä mieltä, että isovanhemmat, jotka elävät omaa elämäänsä oman puolisonsa kanssa ovat itsekkäitä ihmisiä.
Nuorten äitien tuntuu olevan vaikea käsittää, että he ja heidän lapsensa eivät olekaan isovanhempien elämän keskipiste, vaan nuoret joutuvat toteamaan, että isovanhemmilla ei aina ole aikaa eikä varaa auttaa nuorta perhettä.

Siitä syystä tässä mietiskelen, onko aihetta miettiä kasvatusta ja sitä, mihin pyrimme lastemme ohjeistamisessa. Eikö kaikkien pitäisi ensi sijaisesti oppia itsenäisiksi ihmisiksi, jotka vaikertamatta pystyvät hoitamaan omat asiansa?
Olemmeko itse pyytämässä apua kun joku isku kohtaa?
Valitammeko lapsille vai sanommeko että kyllä tästä selvitään.

Ovatko ne isovanhemmatkin laiminlyöneet omien lastensa kasvatuksen itsenäisiksi ihmisiksi?
Mietin asiaa puolueettomasti sen vuoksi, että lasteni isovanhemmat ovat kuolleet.
Minulla ei ole tällaista turvaverkkoa ollut koskaan. Kyllä joskus olen kademielellä kuunnellut, kuinka naapurin lapset menevät ihanaan mummolaan lomille.
Se on meidän lapsille mahdottomuus.
Eivät he kuitenkaan ole pahemmin valitelleetkaan. Ei osata kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut.