Kaikki kokemukset ovat tervetulleita. Ei muuta kun avautumaan niistä hirveistä tunteista joita epäonnistumiset aiheuttavat.
Muutamia esimerkkejä joita mulle on käynyt:
En saanut tehtyä aloitetta ihastustani kohtaan eikä hänkään minua kohtaan vaikka tunteet olivat molemminpuolisia.
Olin kiinnostunut tyypistä ja en sitten tehnyt aloitetta ja kiinnostuksen kohde onkin löytänyt jahkailuni aikana itselleen seurustelukumppanin. (Ei varmaan olisi ollut mahdollisuuksia muutenkaan.)
Ärsyttää myös jos jotain henkilöä ei saa mielestään millään ja se änkeää itsensä jo uniinkin eikä pääse siitä eroon edes yöksi.
Karmeimpia on kuitenkin ne tunteet jotka noistakin seuraa kun miettii, että mitä jos sittenkin...
Itse en vain osaa tehdä aloitetta toisen suhteen ja sitten hajottaa ja pahasti kun peli onkin jo menetetty.
Muutamia esimerkkejä joita mulle on käynyt:
En saanut tehtyä aloitetta ihastustani kohtaan eikä hänkään minua kohtaan vaikka tunteet olivat molemminpuolisia.
Olin kiinnostunut tyypistä ja en sitten tehnyt aloitetta ja kiinnostuksen kohde onkin löytänyt jahkailuni aikana itselleen seurustelukumppanin. (Ei varmaan olisi ollut mahdollisuuksia muutenkaan.)
Ärsyttää myös jos jotain henkilöä ei saa mielestään millään ja se änkeää itsensä jo uniinkin eikä pääse siitä eroon edes yöksi.
Karmeimpia on kuitenkin ne tunteet jotka noistakin seuraa kun miettii, että mitä jos sittenkin...
Itse en vain osaa tehdä aloitetta toisen suhteen ja sitten hajottaa ja pahasti kun peli onkin jo menetetty.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksi et pysty aloitteeseen?
Luultavasti siksi, että olen joskus nuorempana epäonnistunut kohtuu taidokkaasti ja saanut kuunnella sitä v*ttuilua kyseisestä aiheesta ihan tarpeeksi. Ja näistä muutamista epäonnistumisita johtuen ajattelen, että ei enää edes kannata yrittää kun en kelpaa kuitenkaan.
Ihastuin yhteen soittajapoikaan, mutta tuo olikin tavannut kaverini jo aiemmin keikallaan ja ihastunut häneen ja kun minä otin häneen yhteyttä myöhemmin kirjeellä, hän sekoitti minut ja kaverini, siis luuli minua siksi kaverikseni. Vähänkö ketutti joopajoo ja olin katkera pitkään. Nuo kaksi seurustelivat sitten muutaman vuoden, kunnes erosivat.
Noh, lukiossa ihastuin yhteen ylemmällä luokalla opiskelleeseen poikaan, mutta en koskaan lähestynyt häntä suoraan, lähetin hänelle nimimerkillä allekirjoitettuja ihailijakortteja. Vihjasin esim. meneväni Hausmyllyn keikalle ja meninkin, ja kyseinen poikakin oli siellä paikalla, muttei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Jotenkin pöljänä toivoin hänen arvanneen keltä ihailijaposti oli tullut, mutta ilmeisesti ei tiennyt, eikä muutenkaan huomannut minua. Kurjaahan se oli. Ujona ja ennen koulukiusattuna ei puhettakaan, että olisin itse suoraan lähestynyt häntä, luultavasti naurut olisin saanut häneltä ja sen jälkeen kaikilta muiltakin. Myöhemmin sain kuulla tuon pojan opiskelleen poliisiksi - mahtoiko salaperäiset ihailijapostit innostaa hänet alalle :D
No tämä kolmas tapaus on sitten se, jota kaipailen näillä palstoilla edelleen...
Luin tekstisi ja täytyy tarttua tuohon koulukiusaamiseen. Itsekin samaa kokeneena tajuan mitä se voi pahimmillaan tehdä itsetunnolle.
Ei sen kiusaamisen tarvitse edes olla mitään järkyttävän rankkaa kunhan sitä jatkuu tarpeeksi kauan. Itseäni kiusattiin jo ala-asteella ja muistelen, että jo päiväkodissa oli jonkinlaista mukiloimista. Ylä-asteen alkukin oli vielä kiusaamista ja se oli enemmänkin jo fyysistä muilutusta. Onneksi se loppui ylä-asteella, mutta tottakai se jättää jälkensä jokaiseen, jota kiusataan.
Minulle se esimerkiksi aiheutti suunnattoman epävarmuuden itseeni ja kaikkeen tekemiseeni ja varmasti monelle muullekin.
Nämä kiusaajat sitten elävät rauhassa omaa elämäänsä ajattelematta sen suuremmin mitä aiheuttivat sille toiselle mahdollisesti lopuksi elämää.
Minua ainakin suututtaa se kun en tiedä miksi juuri minut valittiin kiusan kohteeksi, koska en ole omasta mielestäni mitenkään sen oudompi kuin muutkaan. Ehkäpä olinkin liian samanlainen kuin kiusaajani?
Mulla tuo kiusaaminen ajoittui yläasteelle, 7-8 luokille, vaikka ilmeni sitä härnäämistä vielä 9:nnelläkin.
Minut otettiin silmätikuksi kun olin alkujaan muualta muuttanut, pukeuduin eri lailla kuin muut (kukaan ei kyllä neuvonutkaan miten pitäisi pukeutua, että olis hyvä), joskus saatoin olla hyvinkin erikoisissa vaatteissa, kun ei muuta ollut.
Lisäksi vielä ujo ja herkkä, syrjäänvetäytyvä, rauhallinen, en mikään bilehile, hieman ylipainoinen ja vielä silmälasit. Jopa asuin eri lailla kuin muut, meillä ei ollut talossa lainkaan pesutiloja, vain ulkosauna, joka lämmitettiin ehkä pari kertaa viikossa. Tuota suihkuttomuutta ihmeteltiin tietysti… vaikka minkäs minä sille voin, että oltiin muutettu vanhaan taloon.
Sain aikanaan kuulla luokan pojilta olevani kaikin tavoin vastenmielinen, joten voi kuvitella, ettei se hirveästi rohkaise lähestymään miehiä tänäkään päivänä.
Kurssi-ihastus flirttaili, että mennään teille olutta juomaan ja ihmeellisen nopeaa internettiä käyttämään ja ties mitä muuta tekemään. Eihän siitä mitään tullut, kun hiljaisuus oli vain lopullinen vastaus.
Myöhemmin sai kutsuttua mut kahville, jonne menin, siellä puheli mukavia, että kiva olisi tehdä sitä ja tätä yhdessä. Olin aivan onnessani, mutta nainen ei enään vastannutkaan viesteihin.
No sattuma puuttui kuitenkin peliin, ja naisen suosituksesta pääsin samaan isoon firmaan töihin, joskin eri rakennukseen. Pyysin tietysti kiitoskahville työmaaruokalaan ja taas kuulin samat leperrykset. Siinä sitten sovittiin kiitospäivälliset jossain ravintolassa. Viisi kertaa koitin lypsää häneltä sopivaa aikaa, joskus tuli epämääräistä vastausta, joskun vain hiljaisuutta.
Sitten multa paloi käämit ja lopetin yhteydenpidon. Ja ekat kerrat sen jälkeen kun kohdattiin, niin nainen tulee naama aurinkoisena kohti minua valmiina varmaan taas jatkamaan tunteiden vedätystä.
Viisi vuotta meni ennekuin hänestä tuli moikkatuttu, jonka kanssa voi hiukan keskustella.
aivan kusessa pomoon, jonka intressit ihan toisessa tyypissä
No minäpä kerron sen, mitä en ole koskaan kellekään kehdannut julkisesti tunnustaa.
Olin 3-4 vuotta aivan totaalisen rakastunut kaveriini (ollaan samaa sukupuolta ja hän oli vielä kaiken lisäksi ensirakkauteni). Olen äärettömän ujo, kun ihastun/rakastun. Emme olleet nähneet enää aikoihin, kun päätin tyhmässä rohkeudenpuuskassani kertoa hänelle tunteistani sähköpostitse.
Sain vastauksen, jossa hän ilmoitti, että on kyllä imarreltu, mutta ei kiitos. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään ja hyvä niin - en ehkä kestäisi sitä häpeän määrää.
Tämän tapauksen jälkeen en ole uskaltanut kertoa kenellekään suoraan tunteistani ja tuosta hommasta on kumminkin aikaa jo yli kymmenen vuotta. Tälläkin hetkellä olen aivan totaalisen ihastunut erääseen naiseen, mutta en uskalla näyttää sitä mitenkään, vaikka hän vaikuttaakin toisinaan kiinnostuneelta. Pelkkä Fb: hen kaveriksi pyytäminenkin vei monta kuukautta aikaa.