Olen aina ollut ujoa tyyppiä, mutta nykyään se on vain pahentunut ja se häiritsee täysi-ikäisen ihmisen elämää jonka pitäisi päästä työelämän makuun.
Aloitetaan vaikka siitä, että tuntemattomalle soittaminen ja puolitutuillekin tuntuu aivan mahdottomalta. Jos pitää vaikka esimerkiksi terveyskeskukseen soittaa- se on kamalaa, enkä kykene siihen yksin. Saatika käymään siellä. Jännitän jopa soittamista jo etukäteen sekä stressaan sitä niin paljon, että edellisistä kouluistakin otin ennemmin luvatonta lomaa kuin soitin sairasloman tarpeessa.
Olen kerran saanut oudon kohtauksen kaupassakäydessä yksin. Sekin on siis lähes mahdotonta, enkä sitä juuri tee. Oireina kamala huimaus, kylmä hiki, oksetus, mahakipu, perhosmaha ja "pakko päästä pois NYT tai pyörryn"-tunne.
Tänä päivänä, jos lähden kaupungillekin läheiseni kanssa tapaamaan tuttujamme minua alkaa ahdistamaan, mahassani alkaa kiertämään sekä koskemaan ja minun on päästävä vessaan JATKUVASTI. Nykyään tämä onkin kaikista nolointa ajatellen työelämää.
Olin juuri työhaastattelussa (sinne asti pääsy oli varsinainen kokemus. Ensiksi en vastannut edes tätä koskevaan puheluun, lopulta tuen avulla sain soitettua sinne ja sovittua tapaamisen ja hienoltahan se toisaalta tuntui.) Kesken työhaastattelun minua alkoi äkisti ahdistamaan, mahassa alkoi kiertää, tuli ilmaa ja mahakipuja ja juuri tämä "pakko päästä pois" tunne. Loppu haastattelu meni täysin puihin, mukavemman asennon hakuun ja seinän tuijotteluun sekä "Uskallanko kysyä pientä taukoa vai juoksenko vain ulos?"- kysymyksen mietiskelyyn vaikka itse työ kiinnosti minua hyvin paljon. Toisaalta kiitin itseäni sinne asti pääsystä, mutta nyt kun miettii en tiedä pystynkö uudestaan.
Tätä samaa on ollut myös aiemmin tutummassakin ilmapiirissä - kuitenkin sosiaalisessa tilanteessa. Se on aivan kamalaa eikä siitä tunnu olevan pakenemista.. Toisaalta pystyin sentään saapumaan paikalle, mutta kun joka kerta itseni tässä ylitettyä paikalle saavuttuani alkaa maha oireilemaan, miten ikinä selviän työelämässä tämän kanssa?? Tuntuu, että kaikki "helpommatkin" sosiaaliset tilanteet pahenevat viikko viikolta, eikä niihin tilanteisiin hakeutuminen ainakaan ole helpottanut.
Onko kenelläkään muulla samankaltaisia ongelmia? Vertaistuki olisi ihan mukavaa vaikken tätä kenellekään todellakaan toivo. Ja olisi kiva seurata muidenkin edistysaskelia ja kokeilla helpottavia keinoja.
Tahtoisin vain eroon tästä ja pystyä samaan mihin muutkin..
Aloitetaan vaikka siitä, että tuntemattomalle soittaminen ja puolitutuillekin tuntuu aivan mahdottomalta. Jos pitää vaikka esimerkiksi terveyskeskukseen soittaa- se on kamalaa, enkä kykene siihen yksin. Saatika käymään siellä. Jännitän jopa soittamista jo etukäteen sekä stressaan sitä niin paljon, että edellisistä kouluistakin otin ennemmin luvatonta lomaa kuin soitin sairasloman tarpeessa.
Olen kerran saanut oudon kohtauksen kaupassakäydessä yksin. Sekin on siis lähes mahdotonta, enkä sitä juuri tee. Oireina kamala huimaus, kylmä hiki, oksetus, mahakipu, perhosmaha ja "pakko päästä pois NYT tai pyörryn"-tunne.
Tänä päivänä, jos lähden kaupungillekin läheiseni kanssa tapaamaan tuttujamme minua alkaa ahdistamaan, mahassani alkaa kiertämään sekä koskemaan ja minun on päästävä vessaan JATKUVASTI. Nykyään tämä onkin kaikista nolointa ajatellen työelämää.
Olin juuri työhaastattelussa (sinne asti pääsy oli varsinainen kokemus. Ensiksi en vastannut edes tätä koskevaan puheluun, lopulta tuen avulla sain soitettua sinne ja sovittua tapaamisen ja hienoltahan se toisaalta tuntui.) Kesken työhaastattelun minua alkoi äkisti ahdistamaan, mahassa alkoi kiertää, tuli ilmaa ja mahakipuja ja juuri tämä "pakko päästä pois" tunne. Loppu haastattelu meni täysin puihin, mukavemman asennon hakuun ja seinän tuijotteluun sekä "Uskallanko kysyä pientä taukoa vai juoksenko vain ulos?"- kysymyksen mietiskelyyn vaikka itse työ kiinnosti minua hyvin paljon. Toisaalta kiitin itseäni sinne asti pääsystä, mutta nyt kun miettii en tiedä pystynkö uudestaan.
Tätä samaa on ollut myös aiemmin tutummassakin ilmapiirissä - kuitenkin sosiaalisessa tilanteessa. Se on aivan kamalaa eikä siitä tunnu olevan pakenemista.. Toisaalta pystyin sentään saapumaan paikalle, mutta kun joka kerta itseni tässä ylitettyä paikalle saavuttuani alkaa maha oireilemaan, miten ikinä selviän työelämässä tämän kanssa?? Tuntuu, että kaikki "helpommatkin" sosiaaliset tilanteet pahenevat viikko viikolta, eikä niihin tilanteisiin hakeutuminen ainakaan ole helpottanut.
Onko kenelläkään muulla samankaltaisia ongelmia? Vertaistuki olisi ihan mukavaa vaikken tätä kenellekään todellakaan toivo. Ja olisi kiva seurata muidenkin edistysaskelia ja kokeilla helpottavia keinoja.
Tahtoisin vain eroon tästä ja pystyä samaan mihin muutkin..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Aloitat masennuslääkityksen ja ajattelet vain itseäsi et muita tai jos ajattelet muita,ajattele ne vittupäiksi tai alastomiksi.
Tuon varaan onkin oikein hyvä rakentaa loppuelämä.
Ihan varteenotettava neuvo minusta. Ei toki loppuelämäksi mutta pahimman vaiheen yli. Kaikkea oikeastaan olen valmis kokeilemaan. Haluan tästä eroon.
Lopeta se päivittäinen pornon katselu ja runkkaus niin oireet loppuvat. Sitähän sinä harrastat eikö vain?
Öh. En :D Ja olen naispuolinen henkilö. Mutta kiitos yrityksestä, tiedän kuitenkin mihin pyrit tällä :) Mutta tässä tapauksessa kyse ei ole siitä.
Tuohan on selvä paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko. Hakeudu tk-lääkäriin ja se pistää lähetteen MTT:en tai psyk. polille niin saat sieltä apua.
Voi hyvinkin olla.
Aiemmasta kokemuksesta mistä tosin on jo aikaa sielläkin käyminen päättyi siihen että ahdisti, mutta toisaalta oma sen aikanen psykologi ei tuntunut ymmärtävän mitä sanoin. Taisi olla väärinymmärrystä puolin ja toisin. Kemiat eivät kohdanneet. Mutta nyt taitaa olla korkea aika rohkeasti mennä vain käymään jos tästä haluaa joskus eroonkin. Kiitos.
Miten itselläsi on tilanne kehittynyt parempaan jos saan kysyä? :)
Tosi pahat paniikkihäiriöt mulla oli vuosituhannen alussa. Sitten siitä se on lieventynyt vuosi vuodelta. Syön lääkkeitä säännöllisesti ja mulla on muukin mt-sairaus. Tosin oon huomannut nyt kun olen hyväs kunnos niin semisti panikoin, kun makaan tosi rauhallisesti. eli jotain pelkotiloja on vielä ilmeisesti käsittelemättä jotka heijastuu paniikkina sit.
Ihana tietää, että tässä on silti toivoa vielä paremmasta.
Kiitos paljon vastauksistasi ja tsemppiä oman tilanteesi kanssa. :)
Mulla on myös ollut aina paljon ongelmia tuon jännittämisen kanssa. Kun aikuisikä alkoi lähestyä ja piti itse ruveta omia asioitaan hoitamaan oli se aluksi aikas hankalaa. Kun soitin terveyskeskukseenkin jouduin kirjoittamaan paperille sen mitä sanoin ja vielä siten että voin lukea sen suoraan paperilta. Tätä tein varmaan muutaman vuoden ennen kuin uskalsin ruveta soittamaan ilman paperia. Ensimmäiset työhaastattelut yms. olivat myös aika karmeita kokemuksia, varsinkin se sinne meno. Pikkuhiljaa näiden asioiden tekeminen ei enää jännittäny niin paljon että ne olisivat olleet ylitsepääsemättömiä.
Tällä hetkellä jännitän työelämässä suoriutumista. Pelkään vastuuta ja jännitän pomoja yms. Pelkään koko ajan että mut tullaan haukkumaan jostain. Tämän takia myös stressaan ihan älyttömästi koko ajan sillä pelkään aiheuttaa jotain mistä näitä huutoja vois tulla. Lisäksi pelkään esiintyä, siis viikottaisissa aamupalavereissä mun täytyy joskus sanoa jotain on se ihan tuskaa. Maha on sekaisin ja oksettaa. Näistä mahaongelmista on tullut lisä stressitekijä, nyt pelkään vielä sen puheen sössimisen lisäksi että oksennan pöydälle taikka paskon housuihini. Ei tässä auta muu kuin toivoa että tämän jännittämisen kanssa tapahtuisi saman suuntaista kehitystä kuin joskus noiden puhelujen. Työssäni en ole vielä kauaa ollut sillä aloitin sen vasta alkusyksystä. Tämän ajan aikana on jo satoja kertoja tullut ajatuksia pakenemisesta, irtisanoutumisesta ym mutta mikäli turvaudun niihin en pääse elämässä mihinkään.
Itse olen käynyt ihan psykoterapiassa juttelemassa jo useamman vuoden. Mulla on myös diagnosoitu masennus ja paniikkihäiriö sekä sosiaalinen fobia. Eli varmaan sulla on myös vastaavaa. Kannattaa varata se aika lääkäriin ja kertoa sinne tuon mitä kerroit tänne, niin varmaan saat ensin ainakin ajan kuntasi mielenterveyshoitajalle. Perjaatteessa siinä on jo ensimmäinen askel pelkojen lieventämiseen että ottaa yhteyttä lääkäriin. Se oli aikoinaan mullekin aikamoinen haaste ja ihan hirvitti. Mutta nyt jälkikäteen sen läpikäyneena ymmärrän itseäni paremmin ja tiedän etten ole ainoa. Itselleni se oli jo ilo uutinen kun terapeutillani oli jokin ohjelma jota voi käyttää juuri itsenikaltaisille henkilöille. Eli meitä on jos meille kehitellään ohjelmia avuksi arjen haasteisiin.
Tuota en olekaan keksinyt vielä. Taidanpa itsekin ottaa käyttöön tuon paperiltalukutekniikan. Kiitos.
Tuo kuulostaa juurikin samalta, mitä itse koen.
Ja tuo on aivan totta, eipä pakenemalla taida mitään suurta saavuttaa.
Toivottavasti tuo tilanne kehittyy positiiviseen suuntaan. Itsekin tiedän kokemuksesta, että nuo mahaoireet lisäävät ahdistusta entisestään kun saa niidenkin puolesta pelätä nolaavansa itsensä.
Minullakin todettiin masennus vuosia sitten, mutta terapiakäynnit lopetettiin kun ei niistä oikein vaikutusta ollut ja lopulta palasin samaan tilanteeseen uudestaan jolloin läheiset onneksi auttoivat hakemaan apua. Nekin käynnit tosin loppuivat ahdistukseen ja se diagnosointi jäi kesken. Osaksi kemioiden takia varmastikin. Koin tuolloin, ettei uusi psykologini ymmärtänyt minua enkä minä häntä.
Nämä tosin olivatkin eri paikkakunnan koulun kautta hommattuja, eli nyt voisin hyvin hakea apua omalta paikkakunnaltani.
Pakkohan tästä on jonnekin päin lähteä liikkumaan.
Kiitos paljon vastauksestasi!
Kappas, löysinpäs vanhan kirjotukseni.
Suuren henkisen romahduksen ja itsensä kadottamisen jälkeen seison tässä unelmat silmissä ja niitä lähestyen.
Töitä on saatu, siellä edelleen ahdistaa välillä, mutta kaikki työkaverit tietävät tästä. Olen kertonut heille että saatan kadota tuosta vain hetkeksi, mutta tulen aina takaisin ja olen kertonut myös syyn miksi näin on.
Pakotan itseni moneen mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen, joissa on tukalat oltavat edelleen, mutta olen selvinnyt niistä voittajana.
Toisinaan on unettomia öitä, kuten nyt ahdistuksen kanssa mikä varmaankin johtuu siitä että muistan äkisti vanhat asiat, jotka olen työntänyt syrjään mielestäni, en välttämättä täysin loppuun käsitellyt - keho reagoi kuten niinä kertoina, mutta joku päivä vielä muistelen tätä kaikkea hymyillen.
Katse eteenpäin ja tavoitteet kiinni. Naiivia ehkä, mutta ennemmin pilvilinnoja kuin masennusta. En ole vieläkään kokonainen, mutta sinnepäin. :)
Tähän kaikkeen olen pystynyt itseäni tutkimalla, ilman psykologia ja avoimesti juttelemalla kuitenkin läheisille- eivät he välttämättä täysin ymmärrä kun eivät itse koe samaa, mutta pääasia että kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää.
Sain kyllä lähetteen psykologille. Kävinkin siellä kerran kartoituksessa ja sain uuden ajan. Tulin kipeäksi ja ilmoitin että aikaa on siirrettävä. Heistä ei enää kuulunut, mutta ei se mitään. Enää en välttämättä tarvitsekaan. Toivottavasti en tulekaan tarvitsemaan.
Te, jotka painitte samojen ongelmien kanssa - toivoa paremmasta on. :)
Kaikkea hyvää.