Vertaistukea muilta bipoilta?

Nuoruudessa on toisaalta se hyvä puoli, että sulla on vielä hyvin aikaa järjestää elämäsi kuntoon. Toista se on keski-ikäisenä, kun elämä on mennyt enemmän tai vähemmän kroonisesti masentuneena. Ei ole parisuhdetta, ei lapsia, ei enää työtä, mikään harrastus ei enää kiinnosta ja ennen kaikkea tuntuu, että elämän mahdollisuudet on jo tuhlattu. Monella menee vuosia hukkaan, kun diagnoosi on väärä.

Psykoterapian ja mahdollisesti toimivan lääkityksen kanssa voi elää varsin normaaliakin elämää. Jos hyvin käy, niin et tarvitse edes lääkitystä. Ja voit ehkä jopa unohtaa koko diagnoosin, vaikka se joissakin papereissa olisikin.

Se on sairauksien kanssa vähän niin, että mitä aiemmin ne diagnosoidaan, sitä paremmin niitä voidaan hoitaa. Sinä olet vasta parikymppinen, mutta minä elin melkein parikymmentä vuotta sairauteni kanssa ilman diagnoosia (1. tyypin bipo). Elin niin yksinäistä elämää, ettei ollut ketään sivustaseuraajaa, joka olisi mielenterveyttäni osannut epäillä. Itsehän sitä ei maanisessa vaiheessa tee ja kun olin masentunut, niin luulin sen vain olevan normaalia ja kuuluvan elämään. Minut diagnosoitiin vasta 36 vuotiaana, vaikka olen oireillut jo 20 vuotiaasta asti. Jos olisin saanut ajoissa oikeaa hoitoa voisi elämäni olla paljon paremmalla mallilla. Nyt olen maanisissa vaiheissa lopettanut omatoimisesti työsuhteeni ja keskeyttänyt opintoni.

-mink opiskeletko tai oletko työelämässä? Onko sulla kavereita? Jos sulla on hyviä kavereita, niin heille tuskin kannattaa kertoa diagnoosista ihan heti. Elämä on helpompaa "normaalien" ihmisten kuin muiden kaksisuuntaisten kanssa. Ei sun tarvitse moneen bipoon tutustua saadaksesi vertaistukea. Itse olen jäänyt vähän riippuvaiseksi vertaistuesta enkä jaksa hankkia kavereita normaalisti. Entisetkin kaverit ovat jääneet, kun olen ajatellut, ettei ne kuitenkaan ymmärrä mua.

Kiitti vastauksistanne.. Olen työelämässä, mutta sairaslomalla kesästä lähtien ja ainaskin vielä muutaman kuukauden.. Kavereita on yhdellä kädellä laskettavissa, muutamalle kertonut. Loput ihmetteleekin että mikä vaivaa ja mikä on ongelmana..
Perhesuhteet on katkennu tän diagnoosin jälkeen.

Tää diagnoosi eniten ehkäpä mua hävettää. Tällä hetkellä menossa sekajakso, ja tää on äärimmäisen raskas. Lääkitystä vaihdeltu useasti ja tällä hetkellä menee Litoa ja Deprakinea. Yötä en vois olla ilman unilääkettä.

Moikka vaan sullekin -mink! Ei sun tarvitse hyväksyä "diagnoosia", sehän on vain yhden ihmisen subjektiivinen näkemys, ei siinä ole sen enempää totuusperää kuin, jos minä täältä väittäisin sun olevan skitsofrenikko tai kärsivän vakavasta masennuksesta. Toisin sanoen sulta menee asian kanssa eläessä juuri niin kauan kuin annat psykiatrien pompottaa sinua. Millä perustein sait bipon leiman, jos sopii kysyä? Mitä testejä sinulle tehtiin? Kuinka monta kertaa olet nähnyt "diagnoosin" antanutta psykiatria ennen "diagnosointia"? Olet varmaan saanut kylkeen myös "mielialalääkkeet" ja on samaan syssyyn sanottu, että loppuelämän joudut vetelemään huumenappeja naamariin? Moni pitää "diagnoosiaan" suurempana psyykkisenä kuormana kuin alkuperäistä ongelmaansa tai "sairauttaan", mikä kertoo myös jotakin psykiatrian vahingollisuudesta.