Trendikäs lainausmerkitön/ajatusviivaton dialogi

Onhan se taloudellista, että pärjää vähemmällä määrällä merkkejä. Kai sitä moni pitää eleganttina. Kertoo myös tekijän taidokkuudesta, että pystyy ilmaisemaan repliikit ja puhujat pienin vihjein, ilman erikoismerkkejä.

Olennaisin kysymys kuuluu: synnyttääkö repliikkiviivattomuus ja lainausmerkittömyys sekaannusta? Onko puhujia ja puheenvuoroja vaivalloista hahmottaa muun kerronnan lomasta?

Aniharvoin olen törmännyt romaaniin, joka olisi tämän vuoksi ollut vaikealukuinen. Joskus olen kyllä joutunut pysähtymään ja tarkistamaan, että hetkinen, kukas tässä nyt puhuikaan vai onko kyse ajattelusta, mutta syynä siihen on varmaan ollut oma hajamielisyyteni...

Omissa novelleissani on tosi vähän repliikkejä ja dialogia. Yksittäisissä repliikeissä käytän lainausmerkkejä. Jos novellini sisältää pitempiä dialogijaksoja, käytän repliikkiviivaa.

Tämä on paitsi tyyli-, myös tottumuskysymys. Ehkä voisin lopettaa näiden merkkien käytön, mutten kaikkien muiden ongelmien lisäksi ole viitsinyt siihenkin panostaa, vaikka olen huomannut, että se on nyt pop.

turhaa kikkailua, kyllä tekstin luettavuus on ensisijainen asia, jottei lukija joudu kelaamaan, kuka tässä nyt sanoi. Joskus jo pelkkien ajatusviivojenkin kanssa menee "vuorot" sekaisin - miksi sotkea sitä jättämällä ne pois. Jättäis, prekel, sitten kaikki välimerkit pois jos haluaa hienostella.

olen itse nähnyt tätä lähinnä sellaisissa tajunnanvirta-tyylisissä teksteissä. usein tuntuu olevan kyse siitä, että kertoja (usein minä-muodossa) kertoo asiat kuten ne muistaa/käsittää, eikä objektiivisina faktoina. eli jos ne repliikit laittaisi lainausmerkkeihin, ehkä se saisi aikaan vaikutelman, että niiden lausuja sanoi ne tismalleen niin.

voin olla väärässäkin, en lue paljon tuollaista teknisesti kokeilevaa kirjallisuutta koska olen kiinnostunut ensisijaisesti tarinasta, hahmoista, teemoista ym jotka usein kärsivät kikkailun takia.

"Kikkailu" on minunkin mielestäni hyvä sana tässä yhteydessä, mutta samoin kuin nimim. merkit kunniaan, itsekin olen tarinan, henkilöiden ja teeman ystävä enemmän kuin ns. taiteen, josta replojen merkitsemättömyydessä lienee kysymys.

Säärelle: minä käytän ajatusviivaa meneillään olevan hetken repliikeissä ja sitaatteja, kun kerrotaan menneen ajan kohtauksista. Tämän tavan anastin joistakin lukemistani kirjoista, ja se on mennyt myös kustannustoimittajan korjauskierroksilla läpi, joten tapa lienee ok. Sinun tapasi käyttää molempia meneillään olevan hetken kuvauksissa hieman mieityttää, mutta en toki tuomitse, kun en ole tekstiäsi nähnyt.

Tekstistä riippuen kirjoitan joko lainausmerkeillä tai ilman. Usein varsinkin isommissa tekstissä laitan lainausmerkit, mutta novelleissa varsinkin saatan jättää käyttämättä.

Miksi? Ehkä se näyttää mielestäni visuaalisesti hienommalta? Toisaalta siinä on myös jännityselementti, koskaan ei tiedä koska on puhetta tulossa. Kun on erikseen merkitty dialogi, niin se on helppo löytää jo sivun lopusta, näin esimerkiksi. Sillä on kiva yllättää.

Ehkä siinä, että ei-merkityssä puheessa on hippunen enemmän "taidetta", mutta ei siihen kannata keskittyä. Kirjoitat siten miten parhaalta tuntuu ja mikä on luontevaa. Ei sinun tekstiäsi oteta vastaan tai hylätä, koska merkitsit dialogsi kustantajan mielestä väärällä tavalla. Sillä kun ajattelet, niin loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä.

Minä olen käyttänyt sekä-että -menetelmällä. Siis toisinaan käytän lainausmerkkejä, toisinaan harrastan tuota, että en käytä. Samassa novellissa ja myös siinä romaanikässärissäni.

Olen saanut palautetta, että käyttämäni tapa on ihan ok eikä ole käynyt epäselväksi, milloin on kyse dialogista ja milloin ei.

Aion suosia sekatapaa vastakin jo pelkästään tekstin ulkonäön vaihtelemiseksi. Ei niin, että dialogia minulla muutoin olisi liikaa. Mutta jostain syystä olen tykästynyt sekatapaan. Teksti etenee joskus paremmin, kun voi kirjoittaa vaikkapa kysymyksen ja vastauksen peräkkäin samaan kappaleeseen ilman repliikkiviivaa ja kun on kaksi ihmistä, niin ei ole epäselvää, kumpi puhuu.

Mitä tulee muiden teksteihin, niin mielestäni voi olla ajatusviivat dialogissa tai sitten ei, olen jo tottunut jälkimmäiseen tapaan. Aivan samoin kävi aikanaan kun minua häiritsi se, että joku kirjoitti tarinaa preesensissä, enää en kiinnitä siihen huomiota siinä mielessä, että siinä olisi jotain häiritsevää.

Ei se mikään uusi juttu ole, vaan vanha, joka on tullut uudelleen muotiin.