jännittää ihan hirveesti kirjoittaa...:) aika hassua, mutta tää on ehkä ensimmäinen kerta pitkään pitkään aikaan kun otan jonkin sortin kontaktia ulkomaailmaan ihan vain itsenäni ja samalla sain kontaktin itseeni. ujous tai mikä pelko se nyt sitten onkaan on estänyt minua tuntemasta ja siten myös näyttämästä tunteitani ja oikeaa itseäni muille. moni ihminen on varmaan saanut minusta hyvinkin vihamielisen ja ylpeän kuvan, mutta en sitä oikeasti ole. en vain uskalla olla ihmisille kiltti ja ystävällinen koska pelkään tulla torjutuksi ja tuomituksi. lapsuuteni ja koko elämäni on ollut yhtä kompurointia. isäni on entinen alkoholisti. hän ei ole koskaan "minun aikanani" juonut, mutta muu häiriökäyttäytyminen on jatkunut. olemme siis eläneet äitini kanssa aikamoista kulissi elämää.. isäni oli aina paljon matkoilla mikä olikin hyvin helpottavaa. silloin pystyimme olemaan rennosti ja pystyin myös sallia itselleni onnellisuuden ja ilon tunteita. olisin halunnut myös osoittaa kiintymykseni isääni, mutta hän torjui minut tukkapöllöin ja luunapein.
joudun pienestä asti seuraamaan vanhempieni riitelyjä eikä minulla ollut ketään jolle olisin niistä puhunut. elin jatkuvassa pelossa ja jouduin vain esittämään sukulaisille ja joillekkin harvoille kavereilleni, että kaikki on ihan hyvin. opin siis elämään valheessa ja kieltämään omat haluni ja tarpeeni. aloin asettamaan oman turvallisuuteni alttiiksi kiinnittämällä isäni huomion ja raivon itseeni ja sainkin häneltä monesti turpiin. jottei hän olisi vahingoittanut äitiäni sillä se tuntui paljon pahemmalta kuin se, että itse joutui satutetuksi.
jouduin myös koulukiusatuksi mikä särki minua entisestään. en pystynyt puhumaan tästä enkä sen aiheuttamista tuntemuksista kenellekkään. kotona sulkeuduin vain omaan huoneeseen ja käyttäydyn vihamielisesti ja torjuvasti vanhempiani kohtaan vaikka sydämeeni saittui aivan valtavasti.
minulla ei muutenkaan ole koskaan ollut paljoa ystäviä. tuttuja ja kaverita kyllä, välillä enemmän välillä vähemmän. en voinut enkä voi vieläkään ymmärtää, miksi jotkut halusivat satuttaa minua. itse en koskaan halunnut kenellekkään mitään pahaa.
ujous on aina tuottanut ongelmia ihmissuhteissani. en kovinkaan helposti ihastu vastakkaiseen sukupuoleen ja kun niin tapahtuu en pysty paljastamaan itseäni. tämä aiheuttaa erinäisiä ongelmia.. en ole oikeastaan koskaan ollut treffeillä tai muutenkaan tutustunut poikaystäviini (joita ihme kyllä on ollut aika paljonkin..) muutoin kuin baarissa. en kertakaikkiaan uskalla tehdä mitään ellen ole humalassa ja tämä taas on johtanut moniin yhden illan juttuihin ja särkyneeseen sydämeen. ja myös siihen etten ole uskaltanut sanoa EI.
ja vaikka kuinka olen yrittänyt esittää kovaa mulle ja ennenkaikkea itselleni ja vakuuttaa ja vannoa ettei minulle koskaan käy kuin äidilleni olen läpikäynyt jo kaksi erittäin raskasta ja väkivaltaista ihmissuhdetta. nämä tyypit yrittivät "piestä" kovuuteni, mutta minähän vain kovetun entisestäni ja minusta tuli entistä inhottavampi heitä ja myös muita ystäviäni kohtaan. koska olin oppinut sulkemaan itseni kaiken ulkopuolelle jo ihan pienenä eikä millään ollut mitään väliä etenkään minulla itselläni. ja se oli helppo uskoa sillä ulkomaailmalta en muuta viestiä ole saanut. ja kun sitten olen jotain hyvää palautetta saanut olen torjunut sen tai pilannut muuten vaan, koska minun on niin vaikea ottaa rakkautta vastaan. lähinnä tunnen murskautuvani sen alle ja sitten alankin jo pelätä milloin tämä kaikki loppuu ja katto romahtaa päälle. välillä jopa itse aiheutin (ja pelkään itseäni että teen niin vieläkin ja olen jo tehnytkin) riitoja niin kotonani kuin muidenkin ihmisten kesken sillä en kestä sitä painetta ja odotusta ennekuin kaikki räjähtää. tätä on varmaan vaikea sellaisten ymmärtää jotka eivät ole alkoholisti tms. perheessä kasvaneet. olen pilannut ja tulen pilaamaan monia ihmissuhteitani tämän takia. ja se on aivan hirveää. mutta tuntuu etten voi muuta kuin laukaista tikittävän aikapommin sillä luulen kai siten voivani kontrolloida tilannetta ainakin jotenkin.
kaikesta tästä ja monesta muusta asiasta johtuen mihin ujouteni ja itseni kovettaminen on johtanut en ole elänyt täysillä enkä tuntenut täysillä muuta kuin ehkä sen pienen hetken kun asuin ulkomailla. palattuani tänne takaisin olen taas kovettanut itseni. tällä tarkoitan sitä, että vedän kokoajan jotain roolia. huvittavinta siinä on se, että oikeasti olen kiltti ja suloinen ja ihana ja iloinen ja haluaisin halata kaikkia ja olla lämmin ja sydämellinen. Mutta en yksinkertaisesti uskalla enkä kehtaa, koska siitä kun olen ollut oma itseni on minua aina moitittu. kun olen ollut herkkä ja itkenyt on minua vain haukuttu ja mollattu. siispä kovetin itseni ja lopetin tuntemasta omana itsenäni. nyt toivon että saisin itseni takaisin. olen kohta noin vuoden tehnyt itseni kanssa työtä. läpikäynyt asioita ja tunteita ja olen edistynyt aivan valtavasti. ja olen todella ylpeä itsestäni sillä olen noussut todella pitkän ylämäen enkä sinne kuopan pojalle enää suostu menemään.
tuntuu, että sanoin niin paljon mutta kuitenkin niiiin paljon jäi vielä sanomatta, mutta hyvä näin.
vielä kun uskaltaisin näyttää teille kaikille todelliset kasvoni sillä luulen että pitäisitte niistä.
joudun pienestä asti seuraamaan vanhempieni riitelyjä eikä minulla ollut ketään jolle olisin niistä puhunut. elin jatkuvassa pelossa ja jouduin vain esittämään sukulaisille ja joillekkin harvoille kavereilleni, että kaikki on ihan hyvin. opin siis elämään valheessa ja kieltämään omat haluni ja tarpeeni. aloin asettamaan oman turvallisuuteni alttiiksi kiinnittämällä isäni huomion ja raivon itseeni ja sainkin häneltä monesti turpiin. jottei hän olisi vahingoittanut äitiäni sillä se tuntui paljon pahemmalta kuin se, että itse joutui satutetuksi.
jouduin myös koulukiusatuksi mikä särki minua entisestään. en pystynyt puhumaan tästä enkä sen aiheuttamista tuntemuksista kenellekkään. kotona sulkeuduin vain omaan huoneeseen ja käyttäydyn vihamielisesti ja torjuvasti vanhempiani kohtaan vaikka sydämeeni saittui aivan valtavasti.
minulla ei muutenkaan ole koskaan ollut paljoa ystäviä. tuttuja ja kaverita kyllä, välillä enemmän välillä vähemmän. en voinut enkä voi vieläkään ymmärtää, miksi jotkut halusivat satuttaa minua. itse en koskaan halunnut kenellekkään mitään pahaa.
ujous on aina tuottanut ongelmia ihmissuhteissani. en kovinkaan helposti ihastu vastakkaiseen sukupuoleen ja kun niin tapahtuu en pysty paljastamaan itseäni. tämä aiheuttaa erinäisiä ongelmia.. en ole oikeastaan koskaan ollut treffeillä tai muutenkaan tutustunut poikaystäviini (joita ihme kyllä on ollut aika paljonkin..) muutoin kuin baarissa. en kertakaikkiaan uskalla tehdä mitään ellen ole humalassa ja tämä taas on johtanut moniin yhden illan juttuihin ja särkyneeseen sydämeen. ja myös siihen etten ole uskaltanut sanoa EI.
ja vaikka kuinka olen yrittänyt esittää kovaa mulle ja ennenkaikkea itselleni ja vakuuttaa ja vannoa ettei minulle koskaan käy kuin äidilleni olen läpikäynyt jo kaksi erittäin raskasta ja väkivaltaista ihmissuhdetta. nämä tyypit yrittivät "piestä" kovuuteni, mutta minähän vain kovetun entisestäni ja minusta tuli entistä inhottavampi heitä ja myös muita ystäviäni kohtaan. koska olin oppinut sulkemaan itseni kaiken ulkopuolelle jo ihan pienenä eikä millään ollut mitään väliä etenkään minulla itselläni. ja se oli helppo uskoa sillä ulkomaailmalta en muuta viestiä ole saanut. ja kun sitten olen jotain hyvää palautetta saanut olen torjunut sen tai pilannut muuten vaan, koska minun on niin vaikea ottaa rakkautta vastaan. lähinnä tunnen murskautuvani sen alle ja sitten alankin jo pelätä milloin tämä kaikki loppuu ja katto romahtaa päälle. välillä jopa itse aiheutin (ja pelkään itseäni että teen niin vieläkin ja olen jo tehnytkin) riitoja niin kotonani kuin muidenkin ihmisten kesken sillä en kestä sitä painetta ja odotusta ennekuin kaikki räjähtää. tätä on varmaan vaikea sellaisten ymmärtää jotka eivät ole alkoholisti tms. perheessä kasvaneet. olen pilannut ja tulen pilaamaan monia ihmissuhteitani tämän takia. ja se on aivan hirveää. mutta tuntuu etten voi muuta kuin laukaista tikittävän aikapommin sillä luulen kai siten voivani kontrolloida tilannetta ainakin jotenkin.
kaikesta tästä ja monesta muusta asiasta johtuen mihin ujouteni ja itseni kovettaminen on johtanut en ole elänyt täysillä enkä tuntenut täysillä muuta kuin ehkä sen pienen hetken kun asuin ulkomailla. palattuani tänne takaisin olen taas kovettanut itseni. tällä tarkoitan sitä, että vedän kokoajan jotain roolia. huvittavinta siinä on se, että oikeasti olen kiltti ja suloinen ja ihana ja iloinen ja haluaisin halata kaikkia ja olla lämmin ja sydämellinen. Mutta en yksinkertaisesti uskalla enkä kehtaa, koska siitä kun olen ollut oma itseni on minua aina moitittu. kun olen ollut herkkä ja itkenyt on minua vain haukuttu ja mollattu. siispä kovetin itseni ja lopetin tuntemasta omana itsenäni. nyt toivon että saisin itseni takaisin. olen kohta noin vuoden tehnyt itseni kanssa työtä. läpikäynyt asioita ja tunteita ja olen edistynyt aivan valtavasti. ja olen todella ylpeä itsestäni sillä olen noussut todella pitkän ylämäen enkä sinne kuopan pojalle enää suostu menemään.
tuntuu, että sanoin niin paljon mutta kuitenkin niiiin paljon jäi vielä sanomatta, mutta hyvä näin.
vielä kun uskaltaisin näyttää teille kaikille todelliset kasvoni sillä luulen että pitäisitte niistä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nyt kun olet kertonut kaikille tarinasi, ja sen mistä luulet ongelmiesi johtuvan, voitkin saman tien unohtaa ne. Jos kerrot sen vuoksi, että saisin sympatiaa osaksesi, jatkat vain ongelmaasi.
Viimeinen lauseesi summaa lähes koko ongelmasi paljastaa sen, että kaipaa toisten hyväksyntää. Tiedät saavasi hyväksyntää, kun vihjaat että olet kaunis. Näin vedät ihmisiä puoleesi vain torjuaksesi heidät myöhemmin omilla peloillasi, ettei sinua muka hyväksyttäisi. Tuo on pelkkää kuvitelmaa. Niin kauan kuin kukaan ei sano sinulle, ettei hyväksy sinua, se on pelkkää omaa kuvitelmaasi. Ja sitten kun joku lopulta sanoo ettei hyväksy sinua (mikä tuskin tapahtuu), sitten voit todeta "sinulla on siihen oikeus, mutta en kaipaa hyväksyntääsi, eikä se ettet hyväksy minua, määrittele minua".
Mitä sitten voit tehdä? Ala rakastaa itseäsi. Et tarvitse muuta. Et tarvitse kertoa kenellekään sympatian ja olkapään toivossa. Kun sinä rakastat itseäsi ja hyväksyt oitsesi juuri sellaisena kuin olet, muutkin tekevät niin, tai jos eivät tee, se ei ole sinun ongelmasi.
Hyvin kirjoitettu !! Mutta minusta kirjoittaja ei viitannut siihen, etta olisi kaunis. Minusta han viittasi siihen, etta me pitaisimme hanesta, hanen oman itsensa takia. Tamanlaisen kasityksen sain mina. Kauneudella/itseluotolla ja muiden pitamisella ei ole merkitysta.
Itse olen karsinyt ujoudesta lahestulkoon koko ikani. Ja minakin olen aina " joutunut " kuulemaan kehuja omasta ulkonaostani, muttei se ole tuonnut ainakaan minulle itseluottamusta. Painvastoin, se on vain tehnyt minut vielakin ujommaksi, kun tiedan, etta ihmiset kiinnittavat huomiota minuun.
Ujous on todellinen riesa. Ihminen joutuu tavallaan aina sulkemaan silmansa ja koskaan ei voi se, keta haluaisi olla.
Mutta luulen, etta olen monelta myos saastynyt taman ujouden takia.
Hyvä huomio, oletin pitämisen viittaavan kauneuteen, joka oli aika pinnallista ajattelua! Tässä paljastui taas yksi omista ennakkokäsityksistäni ;)
Ehkäpä alkuperäinen kirjoittaja voisi tarkentaa?!
Olen samaa mieltä, ettei jatkuva vakuuttelukaan esim. omasta ulkonäöstä tuo haluttua tulosta. Itse voin myös ajatella toisten pitävän minusta (sitä helponpaa, mitä etäämpänä toiset ovat), mutta kuitenkin pelkään hylkäämistä ja sitä, ettei minua hyväksytä. Tiedän hyvin, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että hyväksyn itse itseni. Mutta miten tuollaisen vakuutelun sitten saisi otettua uudeksi todellisuudeksi?
halusin vain sanoa sinulle, että tuli kyyneleet silmiin kun luin kirjoitustasi. Miten voikaan olla, että tietynlaiset asiat lapsuudessa saavat ihmisessä aikaan juuri ne tietyt ongelmat. Itse voin allekirjoittaa kaiken mitä kerroit kokevasi. Ja samoin, olen saanut viettää hetken nuoruudestani ulkomailla, jolloin opin vähän elämään. Ja halaamaan.
Nyt yritän oppia sietämään onnellisia hetkiä ilman, että haluan jossain vaiheessa "kontrolloida tilannetta".
Minulle suurimmaksi ongelmaksi ujoudessa on muodostunut oleminen kahdestaan toisen ihmisen kanssa. Välillä se pelko on jo melkein paniikinomaista, kun taas ryhmässä on helpompi esittää roolia. Luulen että kahdenolossa minua pelottaa se, että joku on todella keskittynyt vain minuun.
Kiitos että uskalsit kirjoittaa.
kiitos palautteistanne. tuntuu todella hyvältä lukea, että joillain oli ollut saman tyyppisiä kokemuksia ja on helpottavaa saada ymmärrystä osakseen. voisin kyllä sen verran tarkentaa, että se mitä nimimerkki gnc aluksi kirjoitti osui aika hakoteille, mutta ehkä siinäkin oli jokunen totuuden poikanenkin. olen todellakin samaa mieltä kanssasi Muru. ulkonäöllä ei ole väliä, vaan sillä miltä ja miten itsensä kokee. ja se huomio... menee palakurkkuun...
hyvää jatkoa teille!:)