Tuttu rouva parvekkeeni kaiteen takana

Muistan armeija-ajaltani vartiossa ollessani nähneeni mitä kummallisempia asioita. Pidempään valvoneena ja ilman fyysistä aktiivisuutta aivot nukahtavat vaikka silmät ovat edelleen auki.

Muistan istuneeni joskus aamuyön tunteina vartiokopissa pöydän ääressä ja katsoneeni ikkunasta ulos, missä näin portin jota olimme vahtimassa. Pöydällä ollut lamppu valaisi huonetta ja näin oman peilikuvani heijastuvan ikkunasta.

Katselin itseäni ja huomasin äkkiä käden ilmestyneen olkapäälleni. Oletin luonnollisesti jonkun vartiokumppaneistani heränneen ja yrittävän kysyä minulta jotain. Kun käänsin päätäni, en nähnyt takanani ketään. Ihmettelin hetken ja katsoin ikkunasta heijastuvaa kuvajaistani jälleen. Käsi oli edelleen siinä, missä se oli äskenkin ollut. Päätä kääntäessä en kuitenkaan voinut ketään havaita.

Saatoin ikkunaheijastuksesta nähdä, että vähitellen alkoi musta hahmo muodostua selkäni taakse. Lopulta tämä hahmo muistutti kaapuun pukeutunutta ihmistä jonka pää oli hupun peitossa, eikä hänen kasvojaan kyennyt hupun varjosta erottamaan lainkaan.

Tässä vaiheessa päätin nousta tuolista ja ravistella itseni kunnolla hereille.

Autoillessa, kun väsymyspuuskat iskevät päälle, karkotan ne harjoittelemalla Johnny Weissmullerin Tarzan-huutoa mahdollisimman kovaäänisesti. Tätä ei tietenkään voi käyttää jos on matkustajia tai ainakaan jos he nukkuvat.

Vuosien varrella Tarzan-huutoni on alkanut muistuttaa tämän mustavalkoisen apinain kuninkaan ilmoille päästämää kiljahdusta.